”Kulkekaamme uusien jäsenten kanssa opetuslapseuden matkalla”, Liahona, joulukuu 2024.
Kulkekaamme uusien jäsenten kanssa opetuslapseuden matkalla
Uudet jäsenet tarvitsevat kirkossa ystäviä, palvelumahdollisuuksia ja ravitsemista Jumalan sanalla.
Nuori, kasvava todistus vaatii kärsivällistä hoivaamista, kun käännynnäiset siirtyvät tuttujen ystävien ja kokemusten maailmasta uusiin jumalanpalvelustapoihin ja kulttuurikäytäntöihin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa.
Nämä uudet jäsenet tulevat eri elämänaloilta ottamaan vastaan Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin. He tarvitsevat opastusta ja ystävyyttä kasvaakseen Hänen valossaan. ”Niiden meistä, jotka olemme eri vaiheissa opetuslapseuden pitkää taivalta, täytyy ojentaa uusille ystävillemme lämmin toveruuden kätemme, hyväksyä heidät joukkoomme, missä he ovatkin, ja auttaa, rakastaa ja ottaa heidät mukaan omaan elämäämme”, vanhin Ulisses Soares kahdentoista apostolin koorumista on opettanut.
Uusien jäsenten auttaminen lammastarhaan edellyttää hienotunteisuutta, tietoisuutta ja toisinaan itsetutkistelua. ”Uskon, että me voimme onnistua paljon paremmin ja meidän tuleekin onnistua paremmin toivottaessamme uusia ystäviä tervetulleiksi kirkkoon”, vanhin Soares on sanonut. ”Kehotan teitä miettimään, mitä me voimme tehdä, jotta paremmin ottaisimme heidät vastaan, hyväksyisimme heidät ja auttaisimme heitä heti tästä seuraavasta sunnuntaista alkaen.”
”Olin uudessa kulttuurissa, joka oli täynnä uutta sanastoa ja perinteitä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi useimmissa keskusteluissa ja kyseenalaistin oman arvoni.”
Amy Faragher, kuvassa miehensä Nathanin ja heidän lastensa kanssa
Osoita vilpitöntä kiinnostusta
Amy Faragher tiesi kirkon olevan totta heti, kun hän astui sisään kirkon ovesta. ”En voinut kieltää todistusta, jonka olin saanut Pyhältä Hengeltä”, hän sanoo, ”joten päätin mennä kasteelle.”
Noin vuosi sen jälkeen kun hän oli liittynyt kirkkoon 19-vuotiaana, hän sai kutsun palvella Apuyhdistyksessä. Vuotta myöhemmin hänet kutsuttiin palvelemaan nuorten naimattomien aikuisten seurakuntansa Apuyhdistyksen johtajana. ”Ne kokemukset todella rikastuttivat elämääni”, hän sanoo. ”Olin täysillä mukana.”
Palvelemisella tässä tehtävässä suhteellisen uutena kirkon jäsenenä oli omat haasteensa. ”Olin uudessa kulttuurissa, joka oli täynnä uutta sanastoa ja perinteitä”, hän sanoo. ”Tunsin itseni ulkopuoliseksi useimmissa keskusteluissa ja kyseenalaistin oman arvoni jäsenenä.”
Vaikeuksista huolimatta kirkon jäsenet ottivat hänet vastaan lämpimästi ja avosylin, kuten eräs sisar, joka pyysi saada olla hänen ystävänsä. ”Sellaiset yhteydet pehmensivät haastetta oppia uudenlainen elämä”, sisar Faragher sanoo. ”Tunsin kuuluvani yhteisöön. Seurakunnan jäsenet eivät tuominneet minua siksi, etten ymmärtänyt kirkon kulttuuria tai oppia.”
Viisi vuotta kirkkoon liittymisensä jälkeen hän meni naimisiin. Hän ja hänen miehensä ovat vuosien varrella asuneet eri seurakunnissa. Yksi seurakunta erityisesti suhtautui hyväksyen siihen, että hän on käännynnäinen, ja jopa pyysi häntä kertomaan kokemuksestaan paneelin jäsenenä seurakunnan toiminnassa.
Muissa seurakunnissa, joihin Amy oli kuulunut, hän oli ollut innokas osallistumaan mutta ei ollut tuntenut kuuluvansa joukkoon. Hän alkoi epäillä paikkaansa kirkossa. ”Toisinaan yksinäisyys oli sietämätöntä”, hän muistelee. ”Kävin edelleen sakramenttikokouksessa ja hoidin tehtäväni lastenhuoneessa, mutta kärsin suuresta ahdistuksesta.”
Kun hänen ponnistelunsa hakea tukea seurakunnaltaan haasteellisena aikana eivät tuottaneet tulosta, hän kysyi neuvoa vaarnanjohtajaltaan. Puhuessaan kerran vaarnanjohtajansa kanssa hän toi esiin sydämensä murheen. Vaarnanjohtaja pyysi pikaisesti saada kuulla lisää. He puhuivat pitkään ja sitoutuivat tapaamaan säännöllisesti. ”Vaarnanjohtaja oli aidosti kiinnostunut ja kuunteli kaiken, mitä minulla oli sanottavana”, hän muistelee. ”Hän oli ensimmäinen, joka kysyi vaikean kysymyksen siitä, mitä minulle kuuluu.”
Se, että sisar Faragher neuvotteli vaarnanjohtajan kanssa ja sai ammattiapua, auttoi häntä tuntemaan taivaallisen Isän rakkautta, mikä oli tärkeä askel hänen parantumisessaan. ”Kaikki muuttui kohdallani. Olen löytämässä oman paikkani”, hän sanoo. ”Olen oppinut, ettei minun tarvitse hävetä sitä, että olen käännynnäinen.
Johtohenkilöiden on tärkeää huomioida uudet jäsenet ja huolehtia heistä”, hän kehottaa. ”Esitä vaikeita kysymyksiä ja ota selville, miten he todella voivat. Uuden jäsenen kykyyn sopiva tehtävä tai vastuu on myös tärkeä uuden jäsenen itseluottamuksen kannalta. Palveleminen ei ole taakka, kuten jotkut johtohenkilöt luulevat.”
Amy suoritti äskettäin maisterintutkinnon kliinisessä mielenterveysterapiassa, ja hän järjestää vaarnassa mielenterveyteen liittyviä työpajoja ja auttaa kirkon riippuvuuksista toipumisen ohjelmassa.
”Kristus on pyytänyt meitä ottamaan ristimme ja seuraamaan Häntä. Joidenkin uusien jäsenten pitää luopua ystävistään. Heidän pitää luopua tavoistaan. He luopuvat monista asioista kääntääkseen uuden sivun, ja he tarvitsevat paljon tukea – joskus ihan vain hymyn ja ystävällisen kädenpuristuksen.”
Ka Bo Chan vaimonsa Mailan ja heidän lastensa kanssa
Tilaisuus palvella muita
Ka Bo Chan syntyi Hongkongissa ja muutti nuorena Yhdysvaltoihin. Hän sai kuulla kirkosta teini-ikäisenä eräältä korkeakoulun huonetoverilta opiskellessaan musiikkia Portlandissa Oregonissa. Evankeliumin totuudet koskettivat häntä, ja hänet kastettiin ja konfirmoitiin. Vähän myöhemmin hän lensi Viroon jatkamaan opintojaan.
Kirkon löytäminen Virosta osoittautui vaikeaksi. Vähitellen, kun hänellä ei ollut yhteyttä jäseniin ja hänen ymmärryksensä rukouksesta ja pyhistä kirjoituksista oli rajallinen, hänen uskonsa haaleni.
Niihin aikoihin hän tapasi koulussa Mailan, nuoren naisen. ”Kaikki Mailassa hehkui”, hän sanoo. Hän alkoi istua Mailan vieressä, ja pian heistä tuli ystäviä.
Maila ei ollut kirkon jäsen eikä tuntenut uskontoa. Mutta kun heidän suhteensa jatkui, Maila sanoi, että jos hän menisi naimisiin, se kestäisi iankaikkisuuden.
Opintojensa aikana Ka Bo tunsi, että häntä innoitettiin hengellisesti palaamaan kirkkoon, ja hän etsi paikkakunnallaan olevan seurakunnan. Ensimmäinen toiminta, johon hän ja Maila osallistuivat, oli seurakunnan joulujuhla. Mailan mielestä juhla tuntui kiusalliselta ja siitä jäi huono vaikutelma, joten hän vannoi, ettei koskaan palaisi. Mutta Ka Bo jatkoi kirkossa käymistä.
Eräänä kevätaamuna Maila kertoi Ka Bolle, että tämän oli valittava hänen ja kirkon välillä. Epäröimättä Ka Bo sanoi tarvitsevansa kirkkoa ja kehotti Mailaa tulemaan sinne kanssaan.
Hänen suorasukainen vastauksensa sai Mailan miettimään, puuttuiko häneltä jotakin. Mailan tunteet pehmenivät, ja hän lupautui tulemaan uudelleen. Seuraavana sunnuntaina eräs lähetyssaarnaajasisar tervehti häntä heti hymyillen. Hän tunsi yhteenkuuluvuutta tämän sisaren kanssa, aivan kuin he olisivat olleet pitkäaikaisia ystäviä. Hänen pelkonsa haihtuivat, ja kaksi viikkoa myöhemmin hänet kastettiin ja konfirmoitiin.
Ka Bo ja Maila eivät ymmärtäneet pyhien kirjoitusten ja evankeliumin käytäntöjen vivahteita, eikä heidän kokemuksessaan uudesta uskonnostaan ollut mitään tuttua, ei edes musiikki. Mutta he kävivät kirkossa ja yrittivät oppia evankeliumia.
Kun lähetyssaarnaajat siirrettiin muualle, Maila ei tuntenut jäseniä hyvin ja tunsi epävarmuutta uusissa olosuhteissa, kuten Apuyhdistyksessä, jossa hän kerran mietti, oliko hän väärässä paikassa. Pian piispakunta tunsi innoitusta kutsua hänet soittamaan pianoa Alkeisyhdistyksessä. ”Pianon soittaminen antoi minulle merkityksellisen paikan ja tarkoituksen”, hän sanoo.
Mari ja Jorma tajusivat kirkkoon liittyessään toimivansa suomalaisen kulttuurin ja perinteiden vastaisesti. Silti he muuttivat elämänsä suunnan eivätkä ole koskaan katsoneet taakseen.
Jumalan hyvällä sanalla ravittuja
Mari ja Jorma Alakoski tuntevat kääntymyksen tien. Liityttyään kirkkoon kotimaassaan Suomessa he ovat palvelleet monissa eri tehtävissä, muun muassa Mari temppelinemännän apulaisena ja Jorma neuvonantajana ensimmäisessä Helsingin temppelin johtokunnassa.
Mutta monien käännynnäisten tavoin heidänkin täytyi taistella uskonsa puolesta. Kun lähetyssaarnaajat tapasivat heidät, Mari ei saanut todistusta yhtä helposti kuin hänen miehensä. Alkuun Mormonin kirja tuntui hänestä kiusalliselta, ja hän työnsi sen pois koskettamalla sitä mahdollisimman vähän pelkällä sormenpäällä.
Kun hän myöhemmin näki kyynelten vierivän miehensä poskille tämän lukiessa Mormonin kirjaa, hän ajatteli mielessään: ”Jos tämä kirja koskettaa häntä niin syvästi, sen täytyy olla arvokas.”
Vähitellen Marin vastustus pehmeni, ja hän alkoi etsiä totuutta. Aikanaan hänkin vuodatti kyyneliä lukiessaan Mormonin kirjaa.
Mari ja Jorma tajusivat kirkkoon liittyessään toimivansa kulttuurin ja perinteiden vastaisesti. Silti he muuttivat äkillisesti elämänsä suunnan eivätkä ole koskaan katsoneet taakseen. ”Kirkko toi elämäämme suurta tyytyväisyyttä. Ajattelen melkein, että kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Meidät otettiin seurakunnassa vastaan hyvin ystävällisesti”, Mari kertoo.
”Elämäämme tuli yhtäkkiä paljon uutta”, hän sanoo. Sunnuntait eivät enää olleet joutilasta aikaa vaan täynnä kirkon kokouksia, joita siihen aikaan pidettiin sunnuntaisin kolme kertaa. ”Tämä edellytti lasten pukemista jokaiseen kokoukseen ja aterioiden ja päiväunien ajoittamista.”
Viikon jokaisena päivänä tarvittiin aikaa evankeliumiaiheisiin toimintoihin ja kokouksiin, olipa kyse koti-illasta, Apuyhdistyksestä tai Alkeisyhdistyksestä. ”Lauantaina laitoimme ruoan ja vaatteet sunnuntaita varten”, Mari kertoo.
Alakosket eivät ilmoittaneet mitenkään erityisesti kirkkoon liittymisestään, mutta heidän sukulaisensa ja ystävänsä tulivat vähitellen tietämään siitä. ”Kaikki eivät ymmärtäneet päätöstämme”, Mari muistelee. ”Muutama ystävä lakkasi puhumasta meille. Mutta se oli pieni hinta maksettavaksi kaikista niistä kallisarvoisista asioista, joita elämäämme tuli. Mikään tai kukaan ei olisi voinut saada meitä hylkäämään kirkkoa. Kuultuaan kääntymyksestämme isäni sovitti mahdolliset erimielisyydet sanoessaan: ’Tehkööt he niin kuin parhaaksi näkevät. He ovat aikuisia ihmisiä. He tietävät, mitä haluavat tehdä.’”
Aikanaan aviopari halusi tulla sinetöidyksi. He suunnittelivat, tekivät uhrauksia ja matkustivat kaksi päivää linja-autolla ja yhden yön laivalla Ruotsin ja Saksan halki. Viimein he saapuivat Sveitsiin Bernin temppeliin, joka oli siihen aikaan ainoa temppeli Euroopassa.
Alakosket ovat esimerkki niistä, jotka saavat todistuksen evankeliumista ja kulkevat eteenpäin paljolti Nefin tavoin tietämättä kaikkea etukäteen mutta seuraten Henkeä (ks. 1. Nefi 4:6). He noudattivat jäsenten antamaa mallia oppiakseen opin ja sen, kuinka soveltaa evankeliumia omaan elämäänsä. Kun he eivät tienneet jotakin, he tutkivat asiaa tai pyysivät lisää ohjausta.
Neuvoja apostolilta
”Meille on pitkään opetettu, kuinka voimme auttaa uusia ystäviämme tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja rakastetuiksi Jeesuksen Kristuksen palautetussa kirkossa. He tarvitsevat kolme asiaa, jotta he voivat pysyä vahvoina ja uskollisina läpi elämänsä”, vanhin Soares opetti toistaen presidentti Gordon B. Hinckleyn (1910–2008) neuvot.
”Ensiksi, he tarvitsevat kirkossa veljiä ja sisaria, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita heistä, todellisia ja uskollisia ystäviä, joiden puoleen he voivat jatkuvasti kääntyä, jotka kulkevat heidän rinnallaan ja jotka vastaavat heidän kysymyksiinsä”, vanhin Soares jatkoi.
”Toiseksi, uudet ystävät tarvitsevat tehtävän – mahdollisuuden palvella muita. – – Se on prosessi, jonka avulla uskomme voi vahvistua. – –
Kolmanneksi, uusia ystäviä täytyy ’[ravita] Jumalan hyvällä sanalla’ [Moroni 6:4]. Voimme auttaa heitä rakastamaan pyhiä kirjoituksia ja perehtymään niihin, kun luemme niitä heidän kanssaan ja keskustelemme niistä antaen kertomuksille taustaa ja selittäen vaikeita sanoja.”
Uusien jäsenten auttaminen tuo hengellisiä ja ajallisia siunauksia niin käännynnäisille kuin elinikäisille jäsenillekin. Se vahvistaa kirkkoa monin tavoin. ”Uudet ystävämme tuovat mukanaan Jumalan antamia lahjoja, innostusta ja hyvyyttä”, vanhin Soares opetti. ”Heidän innokkuutensa evankeliumia kohtaan voi olla tarttuvaa siten auttaen meitä elävöittämään omaa todistustamme. He tuovat myös tuoreita näkökulmia ymmärrykseemme elämästä ja evankeliumista.”