Vanhin David A. Bednar – kulkua eteenpäin Herran voimassa
Ensimmäisessä konferenssipuheessaan kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä vanhin David Allan Bednar opetti pyhiä kirjoituksia ja lausui henkilökohtaisen todistuksensa Vapahtajasta. Hänen sanansa toivat selvästi ilmi sen, mistä ovat lähtöisin hänen hiljainen rohkeutensa Herran työssä ja hänen ainutlaatuinen kykynsä johtaa toisia. Hän sanoi, että Herran armosta sekä uskomalla Jeesuksen Kristuksen sovitukseen ja tekemällä parannuksen synneistämme me voimme saada voimaa ja apua tehdä hyvää yli omien kykyjemme. Vanhin Bednar lupasi: ”Herran voimassa me voimme todellakin tehdä ja kestää ja voittaa kaiken.”1
Vanhin Bednarin usko sovituksesta tulevaan voimaan on antanut hänelle luottavaisuutta siihen, että hän saa voimia yli omien luontaisten kykyjensä tehdä kaiken sen, mitä Herra kutsuukin häntä tekemään. Hänen uskonsa on saanut hänet ulottamaan tämän luottamuksen myös niihin, joita hän opettaa ja johtaa. Tämä usko omiin ja muiden mahdollisuuksiin saa aikaan sen, että hänen seurassaan optimismi ja tarmokkuus tarttuu muihinkin.
Perhe-elämä
Vanhin Bednarin kolme poikaa – jotka ovat jo aikuisia ja opiskelevat yliopistoissa – kuvailevat isänsä vaikutusta. Hänen poikansa Michael kertoo: ”Tuntuu siltä, että usko on karkottanut isästäni pelon. Hän on aina optimistinen. Menipä mikä tahansa vikaan, hän sanoo aina: ’Asiat kyllä järjestyvät.’ Kun minulla oli vaikeaa lähetystyössä, hän kehotti minua työskentelemään kovasti, niin menestystä kyllä seuraisi. Hän myös kehotti minua menestyksen tullessa muistamaan, että Jumala antoi sen ja etten itse ansainnut sitä.”
Toinen poika Eric kuvailee isänsä esimerkkiä: ”Hän on aina käyttänyt apunaan aitoja lähteitä: profeetan sanoja ja pyhiä kirjoituksia. Hän on voimakas, mutta hän kuuntelee. Hän esittää innoitettuja kysymyksiä ja sitten kuuntelee vastauksen, ja sitten hän esittää taas uuden innoitetun kysymyksen. Ollessani 14-vuotias hän kerran puhutteli minua vähän samaan tapaan kuin temppelisuosituspuhuttelussa. Hän kysyi minulta, tuinko presidentti Ezra Taft Bensonia. Vastasin tukevani. Sitten pienen tauon jälkeen hän kysyi: ’Mitä presidentti Bensonilta olet lukenut viime aikoina?’” Noiden innoitettujen kysymysten ja muiden samankaltaisten kysymysten antamat opetukset ohjaavat yhä Ericiä ja hänen veljiään.
Jeffrey, kolmesta pojasta nuorin, kertoo: ”Pienestä pitäen isä on opettanut minua asettamaan tavoitteita ja harjoittamaan uskoa.” Jeff kertoo myös: ”Haluan ihmisten tietävän, että hän on tavallinen mies, joka pystyy tekemään epätavallisia asioita Herran voiman avulla. Hän on elävä todistus sovituksen mahdollistavasta voimasta.”2
Sisar Bednar kertoo miehestään: ”Ihmiset, jotka tuntevat hänet hyvin, sanoisivat, että hän on luja mutta lempeä. Hän on pätevä ja myötätuntoinen. Hän on motivoitunut ja kuitenkin tarkkanäköinen. Hän on uskollinen ja peloton. Hänellä on suurenmoinen kyky johtaa sekä viisautta seurata.”
Poikiensa tavoin vanhin Bednarkin on saanut syviä vaikutteita lapsuutensa perhe-elämästä. Hän syntyi 15. kesäkuuta 1952 Oaklandissa Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Hänen äitinsä Lavina Whitney Bednar oli pioneerisuvun jälkeläinen ja uskollinen kirkossa. Vanhin Bednar kuvailee häntä ja hänen uskoaan yhdellä sanalla: ”Vakaa.” Hänen isänsä Anthony George Bednar oli ammattitaitoinen työkaluseppä ja meistien valmistaja. Hän ei ollut kirkon jäsen, vaikka hän kävikin jatkuvasti kirkossa poikansa kanssa, auttoi kirkon toiminnoissa ja tuki Davidiä, kun tälle koitti aika lähteä lähetyskentälle.
Koko nuoruutensa ajan ja jopa lähetyskentältä käsin vanhin Bednar kysyi aina isältään: ”Isä, milloin sinä oikein menet kasteelle?” Vastaus kuului: ”Liityn tähän kirkkoon silloin, kun tiedän, että niin on oikein.” Vuosia myöhemmin kun vanhin Bednarin lähetystyö oli päättynyt ja hän oli mennyt naimisiin ja asui kaukana kotoa, hänen isänsä soitti eräänä keskiviikkona ja kysyi: ”Mitä aiot tehdä lauantaina? Voitko tulla tänne (Kaliforniaan) kastamaan minut?” Vanhin Bednar kastoi ja konfirmoi isänsä ja asetti hänet pappeuteen. Hän kertoo puhelusta ja isänsä esittämästä kysymyksestä: ”Rehellisesti sanottuna uskon, että juuri siksi synnyin. En opettaakseni häntä, vaan auttaakseni häntä oppimaan palautetusta evankeliumista.”3
David Bednar kutsuttiin lähetystyöhön Saksaan. Vajaan vuoden kuluessa hänet kutsuttiin lähetysjohtajan apulaiseksi. Lähetystyönsä jälkeen hän palasi Brigham Youngin yliopistoon ja tapasi Susan Kae Robinsonin, joka oli varttunut pienessä Aftonin kaupungissa Wyomingissa. Susan oli perheestä, jonka jäsenet olivat omistautuneita kirkolle ja johtavia hahmoja asuinyhteisössään. Hänen isänsä oli pankinjohtaja ja palveli piispana. David ja Susan solmivat avioliiton Suolajärven temppelissä vuonna 1975.
Vanhin Bednar sanoi sisar Bednarista konferenssipuheessaan: ”Vaimoni Susan on hyveellinen vaimo ja vanhurskas äiti. Hänen kasvoiltaan näkyvän puhtauden ja hyvyyden huomaa heti. Rakastan häntä ja arvostan häntä enemmän kuin sanoin voi kertoa.”4
Opettaja ja johtaja
Sisar Bednar sai oman tutkintonsa BYU:ssa päätökseen vuonna 1974, ja vanhin Bednar suoritti kandidaatintutkinnon vuonna 1976 ja maisterintutkinnon vuonna 1977, kummankin BYU:ssa. Hän sai tohtorin arvon Purduen yliopistossa vuonna 1980 ja liittyi Arkansasin yliopiston liiketaloudelliseen tiedekuntaan Fayettevillessä. Hänet kutsuttiin vaarnanjohtajan neuvonantajaksi 30-vuotiaana vuonna 1982. Hän on myös palvellut piispana, Fort Smithin vaarnan johtajana Arkansasissa, Rogersin vaarnan johtajana Arkansasissa ja sitten alue-edustajana ja myöhemmin vyöhykevaltuutettu-seitsenkymmenenä.
Suuri osa tästä vanhin Bednarin palvelutyöstä on siltä ajalta, kun hän ja Susan kasvattivat kolmea nuorta poikaa ja kun hän teki merkittävää työtä Arkansasin yliopistossa. Arkansasin yliopiston liiketaloudellisen instituutin dekaani Doyle Z. Williams kuvailee vanhin Bednarin myötävaikutusta ei niinkään viroista tai kunnianosoituksista puhuen – joita niitäkin on ollut monia – vaan henkilökohtaisesta vaikutuksesta puhuen: ”David Bednar oli osa johtoryhmäämme. Hän terävöitti näkemystämme. Hän pursui aina innostusta opiskelijoita kohtaan ja intohimoa auttaa lähimmäistään. Kaikkiin keskusteluihimme hän toi mukanaan sekä järjen että myötätunnon. Esimerkkinsä avulla hän innoitti työtovereitaan ja opiskelijoita, ja häntä pidettiin mitä korkeimmassa arvossa.”
Dekaani Williams, joka ei ole kirkon jäsen, huomasi vanhin Bednarin henkilöksi, jolla oli voimaa vaikuttaa muihin. Saman huomasi myös vaarnanjohtaja Bednarin neuvonantaja Jerry Abram eräässä pinta-alaltaan laajassa Arkansasin vaarnassa. Veli Abram kuvailee vaikutelmiaan näin: ”Matkustimme yhdessä keskimäärin 2 000 mailia [3 200 km] joka kuukausi, joten opin tuntemaan hänet erittäin hyvin. Hän kutsui vaimoni vaarnan Apuyhdistyksen johtajaksi, ja hän erotti tyttäreni tehtävään, kun tämä lähti lähetystyöhön Englantiin. Hän puhui tämän kaksoissisaren hautajaisissa hyvin voimallisesti ja myötätuntoisesti. Tyttäremme oli 17-vuotias, kun hän ja kaksi hänen ystäväänsä kuolivat traagisessa liikenneonnettomuudessa. Hautajaistilaisuus oli kipeä, mutta vanhin Bednarin avulla pystyimme kestämään sen. Kaikkein synkimpänä hetkenä hän seisoi perheemme tukena. Hautajaisten jälkeen kirjoitin päiväkirjaani hänen olevan kaikkein hengellisin ja myötätuntoisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut.”
Veli Abram jatkaa: ”Myöhempien aikojen pyhien voimakas vaikutus tässä osassa Arkansasia on epäilemättä välitöntä seurausta vanhin Bednarin ponnisteluista ja uutteruudesta ja johtajuudesta. Yksi hänelle ominaisista tavoista oli kehottaa vaarnan kaikkia jäseniä tuomaan omat pyhät kirjoituksensa mukanaan jokaiseen kokoukseen. Jos hän huomasi, ettei meillä ollut mukana omia pyhiä kirjoituksia, hän aina kehotti meitä tekemään paremmin.”
David Bednarin oma luottamus pyhiin kirjoituksiin ja hänen opetuksensa niiden tärkeydestä ovat käyneet selvästi ilmi koko hänen pappeuspalvelunsa ajan. Vanhin Bednar muistelee: ”Ollessani koulutuksessa ennen lähetystyötäni menimme Suolajärven temppelissä pyhään kokoushuoneeseen. Presidentti Harold B. Lee oli siellä vastatakseen noin 300 lähetyssaarnaajan kysymyksiin. Hän seisoi siellä valkoisessa puvussaan käsissään valkoiset pyhät kirjoituksensa. Hän vastasi jokaiseen kysymykseen pyhien kirjoitusten avulla, tai sitten hän sanoi: ’En tiedä.’ Istuin siellä ja ajattelin, etten koskaan pystyisi tuntemaan pyhiä kirjoituksia niin kuin hän, mutta tavoitteekseni tuli käyttää pyhiä kirjoituksia opettamisessani siten kuin näin presidentti Harold B. Leen tekevän. Tuohon haluun pohjautuu kaikki pyhien kirjoitusten tutkimiseni.”
Vanhin Bednar on yrittänyt johtajana kannustaa muissa samaa halua. Hän muistaa erään tilanteen vuonna 1987, kun hän palveli piispana Fayettevillessä Arkansasissa. ”Eräänä sunnuntaina menin Alkeisyhdistykseen”, hän kertoo. ”He olivat kutsuneet minut. Päätin käyttää punaisia olkaimia. Ajattelin käyttäväni niitä jollakin tavoin havaintovälineenä. Niinpä menin Alkeisyhdistyksen huoneeseen, riisuin takkini ja sanoin: ’No niin, pojat ja tytöt, piispalla on tällaiset punaiset olkaimet. Millä tavoin pyhät kirjoitukset ovat samanlaisia kuin punaiset olkaimeni?’ Eräs pieni poika nosti kätensä ja vastasi: ’Pyhät kirjoitukset pitävät uskoamme Jeesukseen ylhäällä samalla tavoin kuin olkaimesi pitävät sinun housujasi ylhäällä.’ ’Aivan oikein’, sanoin. Seurakunnan pienet pojat alkoivat käyttää punaisia olkaimia, ja pienillä tytöillä oli hiuksissaan punaiset rusetit.
Isäni oli työkalu- ja meistiseppä, eikä hän mennyt mihinkään ilman työkalujaan. Minusta tuntui, että meidän Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenten työkaluja ovat pyhät kirjoitukset ja että meillä pitäisi aina olla ne mukana kokouksissamme. Kun minusta tuli vaarnanjohtaja, aloimme nostaa niitä esiin muistuttamaan meitä siitä, kuinka ne voivat, jos käytämme niitä, pitää uskoamme ylhäällä.”
Vuosia sen jälkeen kun vanhin Bednar oli muuttanut pois Arkansasista, eräs mies tuli pappeuspuhutteluun eräässä Idahon maaseutuvaarnassa. Hänellä oli mukanaan kuluneet pyhät kirjoitukset. Hän huomasi, että johtava auktoriteetti, joka piti puhuttelua, näytti olevan kiinnostunut niistä pyhistä kirjoituksista, joita hän niin varovasti piteli. Hän hymyili, nosti pyhät kirjoitukset esiin ja sanoi: ”Kun minä olin nuori, olin armeijan sotilaana Arkansasissa. Kuuluin vaarnanjohtaja Bednarin vaarnaan. Minusta tuntuu paremmalta, kun minulla on pyhät kirjoitukset mukanani.”
Collegen rehtori muutosten aikana
Vuonna 1997 David A. Bednar nimitettiin Rexburgissa Idahossa sijaitsevan Ricks Collegen rehtoriksi. Siihen aikaan siellä opiskeli 8 500 opiskelijaa ja se oli suurin yksityinen kaksivuotinen college Yhdysvalloissa. Ensimmäisessä kokouksessaan opettajien ja muun henkilökunnan kanssa rehtori Bednar sanoi: ”En ole koskaan aikaisemmin toiminut collegen rehtorina, joten en osaa tätä. Mutta tiedän kyllä jotakin opettamisesta, ja toivon, että se perusta tarjoaa ainakin lähtökuopat.”5
Hän aloitti opettamisen samalla tavoin kuin hän aloitti collegen johtamisen, eikä hän ole koskaan pysähtynyt. Hän opetti joka lukukausi uskontoluokkaa. Hän ja sisar Bednar kutsuivat opiskelijoita perheiltoihin, joissa he saivat opetusta pyhien kirjoitusten pohjalta sekä innoitettujen kysymysten välityksellä. Bednarien asuessa Rexburgissa lähemmäs 35 000 opiskelijaa sai siunauksekseen olla sellaisissa illoissa heidän luonaan.
Vuoden 2000 kesäkuussa rehtori Bednar sai kuulla, että oli tehty päätös muuttaa Ricks College nelivuotiseksi oppilaitokseksi nimeltään Brigham Youngin yliopisto – Idaho. Virallisesti Ricks Collegesta tuli BYU-Idaho 10. elokuuta 2001. Alle kolmessa vuodessa eli vuoden 2004 kesään mennessä yliopisto pystyi ilmoittamaan, että se oli saanut akateemisen hyväksynnän. Tuohon merkittävään oppilaitosta koskevaan saavutukseen päästiin, vaikkei koulun asemassa tapahtuvasta muutoksesta ollut tiedotettu kovinkaan paljon aikaisemmin.
Rehtori Bednarin johdolla ryhdyttiin tarvittaviin muutoksiin, jotta oppilaitos pystyisi tarjoamaan kandidaatintutkintoon tähtäävää nelivuotista opetusta ja jotta siitä myös tulisi yliopisto, jonka tarkoituksena on antaa ainutlaatuinen koulutuskokemus. Sen on määrä olla paikka, jossa annetaan innovatiivista koulutusta ja samanaikaisesti sen ytimessä on uskon vahvistaminen Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin.
Perinteinen akateeminen vuosi, jossa opiskelijat tulevat oppilaitokseen syksyllä ja lähtevät keväällä, muutettiin toisenlaiseksi. Opiskelija voisi aloittaa opiskelun minkä tahansa lukukauden alussa vuoden aikana. Ajatuksena on ollut saada yliopistoalue aivan täyteen läpi vuoden. Useammat opiskelijat voisivat osallistua. Läpivuotinen aikataulu tekisi opiskelijoille mahdolliseksi sen, että he voisivat suorittaa harjoitteluaikansa yliopistoalueen ulkopuolella muulloinkin kuin tavallisen kesäloman aikaan.
Opettajakunnan kesken ei olisi mitään akateemista hierarkiaa. Se siirsi painopisteen perinteisestä opettajakunnan statuksesta ja arvovallasta opiskelijoiden opettamiseen. Ei järjestettäisi mitään collegeiden välisiä urheiluotteluita. Niiden sijaan tulisi toiminnallinen ohjelma, joka soisi kaikille halukkaille opiskelijoille tilaisuuden osallistua ja kilpailla yhteiskunnallisissa tapahtumissa sekä johtamistaito-, taide- ja urheilutapahtumissa.
Piti laatia suunnitelma uusien kurssien kehittämiseksi, henkilökunnan palkkaamiseksi sekä laajenevan koulun lisätilojen suunnittelemiseksi ja rakentamiseksi. Rehtori Bednar päätti käyttää apunaan mahdollisimman monia opettajakunnasta ja muusta henkilökunnasta. Heidän täytyi olla mukana sellaisten muutosten tekemisessä, jotka edellyttäisivät suuria ja toisinaan vaikeita järjestelyjä heidän omassa elämässään.
Rehtori Bednar kuvaili kokemusta tähän tapaan: ”Mieleeni ei tule kovinkaan monta asiaa, jotka olisivat saaneet minut vilpittömämmin tai useammin polvilleni kuin tuo presidentti Hinckleyn ilmoitus siitä, että Ricks College muutettaisiin BYU-Idahoksi.
Virallista ilmoitusta edeltävänä iltana eräs työtoverini kysyi: ’Rehtori, pelottaako sinua?’ Sikäli kun muistan oikein, vastasin: ’Jos kuvittelisin, että meidän on toteutettava tämä muutos pelkästään omaan kokemukseemme ja omaan harkintaamme nojautuen, niin olisin kauhuissani. Mutta me saamme apua taivaasta, koska me tiedämme, kuka on johdossa, emmekä me ole yksin. Niin ollen, ei, en ole peloissani.’”
Rehtori Bednar jatkoi vielä: ”Olen ymmärtänyt, ettei presidentti Hinckleyn näkemys BYU-Idahon tulevaisuudesta oikeastaan koskekaan kaksivuotista tai nelivuotista statusta. Se ei oikeastaan koske akateemista asemaakaan tai urheilua. Eikä se oikeastaan koske nimenmuutostakaan. Tässä ilmoituksessa on kyse uskosta – uskosta tulevaisuuteen. Kun ottaa huomioon kaikki ne muutokset, joita tässä oppilaitoksessa on tapahtunut suhteellisen pienen ajan kuluessa, todistan, että ihmeitä on tapahtunut, ilmoitusta on saatu ja ovia on avautunut. Meitä on siunattu suuresti sekä yksilöinä että oppilaitoksena. Nämä todellakin ovat aikoja, jotka eivät jää unohduksiin.”
Robert Wilkes, joka opiskelunohjauksen vararehtorina työskenteli tiiviisti rehtori Bednarin kanssa ja joka toimii nykyään BYU-Idahon rehtorin sijaisena, kuvailee, kuinka rehtori Bednar johti muutoksia: ”Siinä tarvittiin rohkeutta. Hän kohtasi muutamien taholta hyvin voimakasta vastustusta. Joidenkuiden sydämen hän muutti, ja niiden kanssa, jotka kamppailivat entisestä luopumisen kanssa, hän harjoitti kärsivällisyyttä.
Hän muodosti heti näkemyksen muutoksesta. Hän ei koskaan horjunut. Ihmiset tiesivät, että hän on täysin uskollinen profeetalle ja oppilaitoksen johtokunnalle. Mutta he tiesivät, että hän esittelisi asioita johtokunnalle innokkaasti ja antaumuksella, kun se oli tarkoituksenmukaista. Muiden oli vaikea joutua harhaan, kun hän itse pysyi kurssissa niin selkeästi.
Hän teki selväksi, että hän odotti ihmisten suhtautuvan muutokseen myönteisesti. Hän vahvisti muutoksen saamaa kannatusta opettamalla, että suuret muutokset tulevat rivi rivin päälle, opetus opetuksen päälle.6 Hän tiedosti opiskelijoiden voiman. Yksi osa näkemystä oli, että opiskelijat opettaisivat toisia opiskelijoita. Hän otti opiskelijat mukaan siinä määrin, että monissa tilanteissa he saivat opettajakunnan ja muun henkilökunnan käännytetyiksi tiettyihin osa-alueisiin oppilaitoksen muuttamisessa BYU-Idahoksi.
Hän oli aulis antamaan kiitosta muille sekä julkisesti että yksityisesti. Hän liitti muutoksen aina siihen, mitä suurempaa hyvää kirkolle koituisi, osoittamalla, kuinka BYU-Idaho toimisi valtakunnassa palveluvälineenä. Hän ymmärsi ja opetti, että muutosten ansiosta oppilaitokseen voisi tulla sellaisia opiskelijoita, joilla ei muuten olisi koskaan ollut siihen tilaisuutta. Hän näytti pitävän jokaista kokemusta mahdollisuutena saada hengellistä näkemystä.”
Vanhin Bednar on ainutlaatuinen halukkuudessaan ottaa jokainen mukaan ja luottaa siihen, että jokaisella on arvokkaita näkemyksiä. Henkilö, joka näki tämän ensi käden kokemuksesta, oli hänen sihteerinsä Betty Oldham. Hän sanoo rehtori Bednarista: ”Hän ei koskaan pelkää antaa toisten ottaa ohjia käsiinsä. Samalla kun hän selkeästi valvoo yleistä tilannetta ja yksityiskohtia, hän antaa välittömässä vastuussa olevien loistaa.
Hänellä on kokonaisnäkemys, mutta hän ei yritä holhota. Hän on opettanut meille, että meidän tulee toimia sen sijaan että olisimme toiminnan kohteita. Lisäksi hän on antanut meille tilaisuuksia harjoittaa tuota vapautta. Hänen kanssaan jokaisella on mahdollisuus ja vapaus ilmaista ajatuksia ja mielipiteitä, vaikka nuo mielipiteet olisivat aivan päinvastaisia kuin kaikilla muilla. Kenenkään oloa ei koskaan tehdä vaivautuneeksi sen vuoksi, mitä hän on sanonut. Ajatus neuvonpidosta neuvostoissa on saanut uuden ulottuvuuden koko yliopistoalueella. Hän on aina saanut minut tuntemaan, että mielipidettäni arvostetaan.”
Tämän kaltaisen johtajuuden avulla yksi perhe on pysynyt yhdessä ja kirkolla on lujempi perustus Arkansasissa. Collegesta on tullut yliopisto, ja siellä opiskelevia ja opettavia on kohotettu uusiin korkeuksiin.
Vanhin Bednarin suurenmoinen kyky kohottaa toisia ja hänen rohkeutensa tehdä kaikki, mitä Herra pyytää häneltä, pohjautuvat hänen todistukseensa Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on maksanut rukouksen, pyhien kirjoitusten tutkimisen ja henkilökohtaisten koetusten hinnan osoittaakseen pätevyytensä Vapahtajan erityistodistajaksi. Hänen ei tarvitse muuttaa tapoja tai tottumuksia ottaessaan vastaan apostolin kutsumuksen. Hänen elämänsä on todisteena siitä, että se, mitä hän sanoi ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessaan, on käyvä toteen: ”Käyn minne vain Herra ja Hänen kirkkonsa johtajat tahtovat minun menevän. Teen mitä he haluavat minun tekevän, opetan mitä he haluavat minun opettavan ja pyrin tulemaan siksi, miksi minun pitäisi ja täytyy tulla. Herran voimassa ja Hänen armostaan tiedän, että teitä ja minua voidaan siunata niin, että pystymme tekemään kaiken.”7