Vanhin Dieter F. Uchtdorf – kohti uusia horisontteja
Joulukuun 17. päivänä 1973 saksalaisen lentoyhtiö Lufthansan pääjohtaja Frankfurtissa sai hälyttäviä uutisia. Viisi terroristia oli kaapannut Lufthansan 737-suihkukoneen Roomassa Italiassa, ja he olivat nyt aikeissa lentää Ateenaan Kreikkaan kyydissään panttivankeja. Ennen lähtöään Roomasta he olivat aiheuttaneet 32 ihmisen kuoleman, ja yksi lennolla mukana olleista panttivangeista ammuttiin ja ruumis heitettiin saman tien Ateenan lentokentän kiitoradalle. Pitäen aseita lentokapteenin ja lentoperämiehen ohimoilla ja panttivankien vapistessa pelosta arvaamattomat kaappaajat määräsivät koneen lentämään eriskummallista reittiä Roomasta Beirutiin, sieltä Ateenaan ja Damaskokseen ja Kuwaitiin.
Lufthansan johtaja määräsi heti 737-koneiden ryhmäpäällikön ilmaan. Kolmekymmentäkolmevuotiaan Dieter F. Uchtdorfin oli määrä ottaa mukaansa pieni pelastusryhmä ja seurata kaapattua konetta, mihin kaappaajat sen lentäisivätkin. Kaikissa mahdollisissa olosuhteissa hänen oli määrä neuvotella koneen, lentäjien ja panttivankien luovuttamisesta. Kun kaikki tämä olisi saavutettu, hänen oli määrä lentää kaapattu 737-kone takaisin yhtiön kotikentälle Frankfurtiin.
Onneksi tämä tehtävä suoritettiin ilman enempää verenvuodatusta ja se saatiin onnistuneesti päätökseen, kuten hyvin monet muutkin tehtävät, joissa vanhin Uchtdorf oli ollut itse mukana työnsä puolesta tai henkilökohtaisista syistä. Siinä vaiheessa hän ei vielä tiennyt, että se oli enteenä vieläkin tärkeämmistä tehtävistä tulevaisuudessa.
Valmiina kohtaamaan haasteita
Dieter Friedrich Uchtdorf, joka kutsuttiin uudeksi jäseneksi kahdentoista apostolin koorumiin lokakuussa 2004, on koko elämänsä ajan valmistautunut kohtaamaan haasteita ja kantamaan vastuuta. Hän syntyi Määrin Ostravassa Tšekkoslovakiassa 6. marraskuuta 1940, ja hänen kohtalonsa oli nähdä joka käänteessä sodan tuhoa ja kärsimyksiä, joita viattomat ihmiset joutuivat kestämään toisten tuhoisien päätösten vuoksi. Hänen isänsä Karl Albert Uchtdorf joutui Saksan armeijaan ja saman tien eroon vaimostaan ja heidän neljästä pienestä lapsestaan. Pieni Dieter, perheen nuorimmainen, tiesi vain, että hänen isänsä oli jossakin, missä tämä ei halunnut olla, ja että hänen äitinsä Hildegard E. Opelt Uchtdorf huolehti urheasti heidän pienestä perheestään samalla kun sota Euroopassa myllersi heidän ympärillään.
Koska liittoutuneet pääsivät yhä enemmän voitolle lännessä ja koska Stalinin joukot etenivät uhkaavasti idässä, Hildegard Uchtdorf halusi päästä mahdollisimman lähelle länsirintamaa. Niinpä hän jätti heidän kaiken vähäisen omaisuutensa ja lähti pienen perheensä kanssa kohti Saksan Zwickauta. Onneksi hänen miehensä Karl selvisi sodasta ja liittyi heihin Zwickaussa. Karl kuitenkin vastusti erittäin voimakkaasti sekä natsi- että kommunistijärjestelmää. Edellinen oli nyt tuhottu, mutta jälkimmäinen hallitsi heidän elämäänsä sodan jälkeen tapahtuneen Saksan jakamisen seurauksena. Karlin poliittisten mielipiteiden vuoksi heidän henkensä oli vaarassa. Niinpä perhe – toisen kerran seitsemän vuoden aikana – jätti kaiken omistamansa ja vaaroista huolimatta lähti uuteen turvapaikkaan Frankfurtiin Länsi-Saksaan.
Tästä ajasta vanhin Uchtdorf on sanonut: ”Olimme pakolaisia, ja tulevaisuutemme oli epävarma. – – Leikin pommitetuissa taloissa ja kasvoin jatkuvasti läsnä olleessa hävityn sodan ilmapiirissä ja tietoisuudessa siitä, että oma maani oli aiheuttanut käsittämätöntä tuskaa useissa maissa hirvittävän toisen maailmansodan aikana.”1 Perheellä oli kaikki syyt olla täynnä epätoivoa ja pelkoa.
Mutta kuten presidentti Gordon B. Hinckley kerran sanoi erään toisen kansainvälisen selkkauksen aikana, on olemassa ”hopealanka”, joka voi kimmeltää ”sodan synkeässä kuvakudoksessa”.2 Ja niin tapahtui Uchtdorfienkin elämässä. Asuessaan Zwickaussa he löysivät Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Saatuaan kutsun kahdentoista apostolin koorumiin vanhin Uchtdorf ilmaisi ensimmäisessä puheessaan kiitollisuutensa tästä lahjasta.
Vanhin Uchtdorf kertoi: ”Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen isoäitini seisoi ruokajonossa, kun vanhempi naimaton sisar, jolla ei ollut omaa perhettä, kutsui hänet sakramenttikokoukseen – –. Isoäitini ja vanhempani ottivat kutsun vastaan. He menivät kirkkoon ja tunsivat hengen. Jäsenten ystävällisyys kohotti heitä, ja palautuksen laulut innoittivat. – – Kuinka kiitollinen olenkaan hengellisesti herkästä isoäidistä, opetusta vastaanottaneista vanhemmista ja viisaasta, valkohapsisesta vanhemmasta naimattomasta sisaresta, jolla oli herkkää rohkeutta kääntyä muiden puoleen. Hän seurasi Vapahtajan esimerkkiä ja kutsui meitä tulemaan ja näkemään itse (ks. Joh. 1:39).”3
Juuri vanhin Uchtdorfin nuoruusvuosina hänen rakkautensa lentämistä kohtaan sai lisäpontta. Noin 14-vuotiaana hän alkoi ajaa pyörällään Frankfurtin lentokentälle, missä hän saattoi katsella lentokoneita syvän kunnioituksen vallassa. Lentokoneita huoltavan henkilökunnan ystävällisellä myötävaikutuksella hän pääsi aina silloin tällöin kiipeämään koneen ohjaamoon katsomaan ja unelmoimaan siitä päivästä, jolloin hän voisi lentää taivaalle vapauteen. Vähänpä hän silloin tiesi, että lopulta hän oppisi ohjaamaan tusinaa erilaista merkittävää lentokonetyyppiä, mukaan luettuna Boeing 747, joka on ehkä maailman helpoimmin tunnistettava matkustajakone. Ei hän olisi myöskään silloin osannut arvata, että hänestä tulisi kenties tunnetuin ja arvostetuin liikennelentäjä, joka kulkisi sen saman lentokentän porttien läpi, jolla hän kävi nuorena poikana.
Vanhin Uchtdorfin ura alkoi insinöörikoulutuksesta 18-vuotiaana, jonka jälkeen hän palveli kuusi vuotta Saksan ilmavoimissa. Sitten Saksan ja USA:n hallitusten keskinäisten sopimusten ansiosta hän pääsi hävittäjälentäjäkoulutukseen Big Springiin Texasiin, ja siellä hän valmistui myös Yhdysvaltain ilmavoimien lentäjäksi, vaikka olikin saksalainen. Vanhin Uchtdorfin vanhemmat työtoverit kertovat, että hänen merkittävin saavutuksensa siellä oli voittaa tavoiteltu Commander’s Trophy (komentajan pokaali) kurssinsa parhaana lentäjäkokelaana. Mutta vaatimattomaan tapaansa vanhin Uchtdorf sanoo, että vielä merkittävämpi saavutus häneltä siellä oli auttaa kokouspaikan rakentamisessa kirkon paikalliselle seurakunnalle. Se on suloisin muisto, joka hänellä on siitä työn kannalta tärkeästä vaiheesta elämässään. Kun vanhin Uchtdorfin elämä on ollut siirtymistä yhdestä vahvuudesta toiseen, ei pitäisi olla yllättävää, että vuosia myöhemmin hän palasi Yhdysvaltoihin toimiakseen Lufthansan ilmailuopiston johtajana Goodyearissa Arizonassa – tärkeimmässä ja arvostetuimmassa koulutustehtävässä koko Lufthansan organisaatiossa.
Vuonna 1970 ollessaan 29-vuotias Dieter Uchtdorf yleni Lufthansan lentokapteeniksi – tästä arvoasemasta hänelle oli kerran sanottu, ettei hän pystyisi saavuttamaan sitä ennen kuin vasta paljon myöhemmin urallaan. Sitten miltei raketin tavoin tämä ilmailun Wunderkind yleni 737-koneiden ryhmäpäälliköksi (1972), Arizonan ilmailuopiston johtajaksi (1975), pääohjaajaksi ja ohjaamomiehistöjen johtajaksi (1980) sekä lopulta lentotoiminnan vanhemmaksi varatoimitusjohtajaksi (1982).
Tämän vauhdikkaan uralla etenemisen ja kasvavan vastuun keskellä Dieter Uchtdorf kutsuttiin Saksassa Frankfurtin vaarnan johtajaksi, sitten Mannheimin vaarnan johtajaksi ja lopulta vuonna 1994 hänet kutsuttiin johtavaksi auktoriteetiksi seitsemänkymmenen toiseen koorumiin.
Harriet Uchtdorf
Dieteristä ei voi puhua kertomatta myös hänen vaimostaan Harrietista. Pitkäaikainen ystävä ja työtoveri kirkossa Hanno Luschin kertoo: ”[Vanhin Uchtdorfin] työssä saamasta tunnustuksesta ja hänen erilaisista kirkon tehtävistään huolimatta hänen menestyksensä suurenmoinen mitta hänen elämässään on hänen avioliittonsa laatu, mikä ilmenee hänen ehdottomassa uskollisuudessaan Harrietia kohtaan ja tämän uskollisessa tuessa häntä kohtaan.”
”Harriet on elämäni auringonpaiste”, vanhin Uchtdorf sanoo hymyillen.
”Niin, ja toisinaan myös hänen ukkosmyrskynsä”, Harriet nauraa. He ovat niin ilmeisen rakastuneita toisiinsa, että on ilo olla heidän kanssaan.
Kysymyksessä oli pelkkä purukumipala, joka lopulta toi Harriet Reichin evankeliumin piiriin ja myöhemmin elämänsä rakkauden, Dieter F. Uchtdorfin, luo. Sodan loppuvaiheessa kun Harriet oli nelivuotias tyttö ja asui Frankfurtissa, eräs komea amerikkalainen sotilas, joka kulki hänen ohitseen kadulla, tarjosi hänelle ystävällisesti purukumipalaa. Hän otti sen epäröiden eikä koskaan unohtanut sitä ystävällistä elettä tai nuoren miehen miellyttävää katsantoa. Suurin piirtein kymmenen vuotta myöhemmin kaksi MAP-lähetyssaarnaajaa koputti Reichien oveen, jonka Harriet avasi samalla kun hänen äitinsä kielsi kovalla äänellä päästämästä heitä sisään. Nähdessään saman ystävällisen katseen lähetyssaarnaajien kasvoilla Harriet muisti myötätuntoisen sotilaan aikaisemmilta vuosilta ja pyysi: ”Voi, äiti kiltti. Ihan vain hetkeksi.”
Lähetyssaarnaajat jättivät Mormonin kirjan, johon oli merkitty tiettyjä kohtia. Sinä iltana Harrietin äiti alkoi lukea. (Harrietin isä oli kuollut vain kahdeksan kuukautta aikaisemmin.) Harriet muistelee: ”En osaisi kertoa teille tarkalleen, mitä äitini luki, mutta katselin hänen kasvojaan ja huomasin hänen kasvonilmeessään tapahtuvan jotakin merkittävää.” Tämä pieni perhe oli kärsinyt samoista kauheista sodan jälkivaikutuksista kuin kaikki muutkin kärsivät. Vasta leskeksi jäänyt kahden nuoren tytön äiti oli kalpea ja alakuloinen, onneton ja epätietoinen siitä, mitä heidän tulevaisuutensa toisi tullessaan. Mutta kun äiti luki Mormonin kirjan sivuja, Harriet kertoo: ”Näin ilon palaavan äitini elämään aivan omien silmieni edessä. Näin valon palaavan hänen silmiinsä. Näin toivon saavan sijan hänen sielussaan.”
Kun lähetyssaarnaajat palasivat, he kysyivät: ”Luitteko merkityt kohdat?”
”Luin sen kokonaan”, sisar Reich sanoi. ”Tulkaa sisään. Minulla on kysymyksiä, joihin haluan teidän vastaavan.”
Neljä viikkoa myöhemmin Harriet, hänen äitinsä ja hänen sisarensa kastettiin.
”Sinä päivänä elämämme muuttui”, Harriet Uchtdorf kertoo. ”Jälleen kerran me nauroimme ja juoksimme ja löysimme onnen kodistamme. Olen siitä kaikesta kiitollisuudenvelassa Jeesuksen Kristuksen evankeliumille.”
Uchtdorfit kotona
Uchtdorfien nyt jo naimisissa olevat lapset Guido Uchtdorf ja Antje Uchtdorf Evans ovat yhtä mieltä siitä, että heillä oli ihana lapsuus. ”Äiti oli aina kotona meitä varten”, Antje selittää. Uchtdorfien lapset kertovat, että Harriet-äiti lähetti heidät kirjaimellisesti joka aamu kouluun ja oli aina kotona heidän tullessaan koulusta ja edelleen ettei hän koskaan mennyt illalla nukkumaan ennen kuin heidän isänsä tuli kotiin lennolta, toimistolta tai kirkosta, olipa miten myöhä tahansa. ”Vaikka isämme olikin hyvin kiireinen, me tiesimme olevamme ensimmäisenä hänen tärkeysjärjestyksessään”, Antje jatkaa. ”Kun hän oli kotona, hän omistautui täysin äidille ja meille. Tietenkin äidistä kaikki on jännittävää, ja isä tekee asiat jännittäviksi. Hän teki kaikesta seikkailun – jopa käynnistä ruokakaupassa. He veivät meidät eräille jännittävimmistä perhelomista, joita lapsi kykenee kuvittelemaan. Niinpä lapsena me saimme tavalla tai toisella kokea jännitystä miltei koko ajan!”
Kaikesta tästä jännittävyydestä huolimatta (lapset ja heidän äitinsä olivat sitä mieltä, että heidän amatöörivalokuvaajaisänsä ja -miehensä meni Afrikassa aina liian lähelle leijonia) Antje muistaa varsinkin ne rauhalliset hetket, joita hän vietti isänsä kanssa. ”Olimmepa isäni mielipuuhassa katselemassa tähtitaivasta tai laskemassa kelkkamäkeä talvella tai vain istuskelemassa kuistilla, hän opetti jatkuvasti”, Antje kertoo. ”Hän rakastaa evankeliumia, ja hän auttoi aina meitäkin rakastamaan sitä.”
”En muista mitään saarnoja”, Guido sanoo. ”Muistan vain, että hän oli aina kiinnostunut minusta. Meillä oli rupattelutuokioita, jotka olivat usein iltakävelyjä ja erikoistapauksissa patikkaretkiä vuorilla. Rakastin niitä juttutuokioita. Ja kaikissa niissä tilanteissa hän opetti esimerkin avulla. Kun hän oli vaarnanjohtaja, minulla oli tapana matkustaa kauempana sijaitseviin seurakuntiin hänen kanssaan, ja kun minulla oli Aaronin pappeus, olin hänen kotiopetustoverinsa. Sillä tavoin opin tuntemaan pappeutta ja muita eteeni tulevia velvollisuuksia – käytännön esimerkistä, rinta rinnan, isäni vierellä.”
Lämpöä, kestävyyttä ja rohkeutta
Ne, jotka ovat työskennelleet vanhin Uchtdorfin kanssa, ylistävät hänessä monia johtajuuteen liittyviä ominaisuuksia, mutta muutamat niistä nousevat esiin yhä uudestaan: hänen lämmin persoonallisuutensa, hänen uskollisuutensa ja kestävyytensä sekä se, kuinka rohkeasti hän puolustaa kirkkoa ja evankeliumia. Seitsemänkymmenen koorumin täysinpalvellut jäsen, vanhin Dean L. Larsen oli vyöhykkeenjohtaja, jonka neuvonantajana vanhin Uchtdorf palveli pian sen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu johtavaksi auktoriteetiksi. Vanhin Larsen kertoo: ”Niihin aikoihin meidän vyöhykkeemme kattoi suurimman osan Länsi- ja Keski-Eurooppaa – sellaisia maita, joihin toinen maailmansota oli vaikuttanut. Jokainen, joka tunsi Dieterin, piti hänestä välittömästi, mutta niinä ensimmäisinä kuukausina hän ei voinut muuta kuin ihmetellä, kuinka hän voisi matkustaa eri maihin ja toimia johtajana siellä, missä häntä ei tunnettu ja missä ihmisillä oli yhä kipeitä muistoja sodasta.
No, hänen ei olisi tarvinnut olla ollenkaan huolissaan”, vanhin Larsen muistelee. ”Vanhin Uchtdorf rakastaa ihmisiä niin aidosti, ja hän on niin hurmaavan miellyttävä, että minne tahansa hän menikin, hänet otettiin avosylin vastaan niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin. Sellaisissa tilanteissa evankeliumi saa aikaan ihmeitä, ja kirkon jäsenet, joiden luokse hän meni, olivat yhtä jalomielisiä ja ystävällisiä kuin Dieter oli heitä kohtaan nöyrä, innoittava ja kiintynyt.”
Toinen vyöhykkeenjohtaja, jonka neuvonantajana vanhin Uchtdorf palveli, oli seitsemänkymmenen koorumin jäsen vanhin Dennis B. Neuenschwander, joka johtaa tällä hetkellä Euroopan itäistä vyöhykettä. ”Kun Dieter aluksi palveli meidän kanssamme, hän oli yksi niistä muutamasta johtavasta auktoriteetista, joita pyydettiin pitämään työpaikkansa ja palvelemaan kirkon tehtävässään viikonloppuisin”, hän muistelee. ”Tämä oli hyvin vaativa tehtävä vanhin Uchtdorfille, ottaen huomioon hänen merkittävän hallinnollisen vastuunsa Lufthansassa sekä työnsä pääohjaajana, joka lensi hyvin kaukaisiin paikkoihin maailmassa.”
Seitsemänkymmenen koorumin jäsen, vanhin Neil L. Andersen, joka palveli vanhin Uchtdorfin kanssa eräässä vyöhykkeen johtokunnassa, muistaa sen suuruuden ja tarkoituksenmukaisen ylpeyden, jota vanhin Uchtdorfin palvelutyö soi muille kirkon jäsenille – sekä rohkeuden, jolla hän kohtasi vastustuksen. Hän muistaa elävästi vaikean tilanteen, joka syntyi, kun Saksan hallitus ryhtyi ankariin toimenpiteisiin joidenkin vähemmän tunnettujen uskontojen suhteen. Alkuperäisessä ”lahkojen” luettelossa oli myös Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko. Tämän vakavan, kirkon työtä koskevan uhan vastapainoksi kirkon johtajat tarvitsivat kaikkein päättäväisimmän ja hyvämaineisimman saksalaisen edustajan, jonka he saattoivat löytää, lähtemään Bonniin. Se henkilö oli Dieter F. Uchtdorf. Hänen rohkea ja pelkäämätön esityksensä oli niin vakuuttava ja selkeä ja hänen maineensa Lufthansassa niin laajalle levinnyt ja arvostettu, että saksalaiset viranomaiset, joiden luona hän kävi audienssilla, olivat jokseenkin järkyttyneitä siitä, mitä he olivat vahingossa tehneet. Itse asiassa he sanoivat: ”Jos te olette myöhempien aikojen pyhä, me emme tarvitse sen enempää todisteita. Teidän kirkkoanne ei varmasti tulla sisällyttämään jatkossa mihinkään sellaiseen uskontojen luetteloon.”
Evankeliumin vahvistama
Vanhin Uchtdorfin poika Guido muistaa saksankielisen lausahduksen, jota hänen isänsä usein käytti, kun heidän elämässään oli jokin ongelma tai vaikeus. ”Man könnte sich darüber ärgern, aber man ist nicht verpflichtet dazu”, hänellä oli tapana sanoa, mikä karkeasti kääntäen tarkoittaa: ”Siitä voisi kyllä hermostua, mutta hermostuminen ei ole mikään velvollisuus.” Dieter Uchtdorf on sitä mieltä, että tahdonvapauden ja itsehillinnän sekä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja pappeuden voiman avulla kenenkään ei tarvitse joutua olosuhteiden uhriksi. Kauheita asioita saattaa tapahtua – ja niitä on tapahtunut hänen elämässään – mutta kun kätemme on Jumalan kädessä, voimme yhä kulkea sitä reittiä, joka tekee meistä vapaita ja joka lopulta johtaa voittoon. Siihen tarvitaan rohkeutta, kärsivällisyyttä, elämänmyönteisyyttä ja uskoa Jumalaan, mutta asiat voivat järjestyä, jos jatkamme sinnikkäästi työtä ja hallitsemme itsemme.
Viimeisinä vuosinaan korkeatasoisessa lentäjänkoulutuksessa nuori veli Uchtdorf oli kerran yksinlennolla, ja kouluttaja seurasi tilannetta sekä antoi hänelle ohjeita ja neuvoja vierellä lentävästä koneesta käsin. Eräässä tietyssä tilanteessa veli Uchtdorfin oli määrä simuloida pakkolasku tekemällä äkillinen lähestyminen kohti kiitorataa, mikä edellytti jyrkkää syöksyä ennen koneen oikaisemista juuri ennen laskeutumista. Kun nuori Dieter suoritti lentoharjoitusta ja yritti jyrkästä syöksystä tapahtuvaa laskeutumista, hänen koneensa ohjaussauva ei toiminut. Se oli jumiutunut. Sen takia lentokone jatkaisi kääntymistä, mikä johtaisi siihen, että kone syöksyisi maahan ylösalaisin. ”Hyppää ulos!” kouluttaja huusi. ”Hyppää ulos!” Mutta mies, joka on ”rohkea kuin härkä”, kuten yksi johtavista veljistä kuvaili häntä, veti ohjaussauvaa pois ääriasennosta, johon hän oli sen työntänyt, ja yritti laskeutumista uudelleen. Jälleen mekanismi jumiutui. ”Hyppää ulos”, kuului jälleen ankara käsky, ja tällä kertaa kouluttajan äänestä kuulsi aito huoli.
Tämä tuleva Herran Jeesuksen Kristuksen apostoli – päätettyään, että hän ohjasi lentokonetta, eikä päinvastoin – kamppaili ohjaussauvan kanssa ja onnistui jollakin tavoin saamaan sen oikeaan asentoon, hallitsi jyrkän syöksynsä, kuten oli määrätty, ja teki pakkolaskun, joka ei enää ollutkaan kuviteltu vaan hyvin todellinen sellainen, ja käveli sitten pois koneesta kiitollisena jumalallisesta avusta hädän hetkinä. ”Man könnte sich darüber ärgern, aber man ist nicht verpflichtet dazu.” Yhtä päättäväisesti ja uskollisesti vanhin Dieter F. Uchtdorf tulee palvelemaan siinä pyhässä apostolin tehtävässä, joka hänelle on annettu. Hän tulee antamaan kaikkensa Herralle Jeesukselle Kristukselle, Hänen evankeliumilleen ja Hänen kirkolleen. Niin tehdessään hän tulee ohjaamaan lukemattomia muita ihmisiä kohti uusia horisontteja.