PELASTUMINEN
”Me tiedämme, että armosta me pelastumme kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä” (2. Nefi 25:23).
Perustuu omakohtaiseen kokemukseen
”Haluatko lähteä koulun jälkeen liukumaan?” ”Totta kai”, vastasin. Olin seitsemänvuotias poika ja uusin oppilas Garnet Hillin koulussa Glasgow’ssa Skotlannissa. En ollut varma siitä, mitä liukuminen tarkoitti, mutta olin innokas saamaan ystäviä.
Pian seisoimme rauta-aidan luona. Sen toisella puolen laskeutui jyrkkä betoniluiska korkeiden seinämien välissä rakennuksen juureen. Luiska oli hioutunut lukemattomien lasten nahkaisten kengänpohjien alla sileäksi ja liukkaaksi kuin lasi – juuri sopivaksi liukumista varten.
Minua vähän pelotti seuratessani uusia ystäviäni aidan ylitse. Tiesin, ettei meillä ollut lupaa mennä sinne. Mutta unohdin pian pelkoni kyyristyessäni ja lähtiessäni ensimmäiseen sykähdyttävään liukuun tuulen viuhuessa korvissani ja maailman sumentuessa silmissäni. Nouseminen takaisin liukasta luiskaa pitkin oli paljon vaikeampaa. Minun piti ottaa vauhtia rakennuksen luota, sen jälkeen juosta niin lujaa kuin pystyin ja päästyäni ylös tarttua rauta-aitaan, jotten liukuisi takaisin alas.
Liukuessani ja kiivetessäni kadotin kokonaan ajantajuni, kunnes alkoi sataa. Menimme luiskan juurelle aivan rakennuksen viereen suojaan odottamaan sateen loppumista. Pian alkoi tulla pimeä. ”Minun täytyy mennä kotiin”, sanoin. ”Muuten äiti ja isä huolestuvat.”
Mutta pääsin vain luiskan puoliväliin, ja liu’uin taas takaisin alas. Sade oli tehnyt betonista entistäkin liukkaamman. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen annoimme kaikki periksi. Olimme loukussa! Ilta kävi pimeämmäksi samalla kun tihkusade jatkui. Emme uskaltaneet huutaa apua, koska pelkäsimme joutuvamme vaikeuksiin. Painauduimme luiskan juurella toisiamme vasten, ja aloimme kylmissämme ja peloissamme itkeä.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen meihin kohdistettiin valokeila ja kuulimme paikallisen poliisin karhean äänen: ”Tulkaahan tänne ylös!”
”Ei me pystytä! Siinä on liian liukasta!” kuului vastaus ääni väristen.
Kiivettyään aidan yli poliisi tarttui toisella kädellä rauta-aidasta ja kurottautui niin alas kuin pystyi. Yksi kerrallaan me kapusimme luiskan puoliväliin ja tartuimme hänen ojennettuun käteensä. Kiskottuaan meidät kaikki turvaan hän torui meitä ystävällisesti ja lähetti meidät sitten kiireesti kotiin vanhempiemme luo.
Kun myöhemmin liityin kirkkoon, lapsena kokemani pelastuminen auttoi minua ymmärtämään Vapahtajan roolin pelastussuunnitelmassa. Emme pysty palaamaan taivaallisen Isämme luo omin voimin. Meidän syntimme ovat meidän ja taivaallisen Isän välissä kuin jyrkkä luiska, jota pitkin emme pysty kiipeämään. Mutta rakastava Vapahtaja ojentaa kätensä pelastaakseen meidät synnistä, aivan samalla tavoin kuin poliisi kurottautui alas pelastamaan meidät liukkaalta betonilta. Mutta poliisi pystyi kurottautumaan vain tiettyyn kohtaan asti. Meidän täytyi tehdä oma osamme kiipeämällä niin ylös kuin vain pystyimme. Samalla tavoin meidän täytyy tehdä parannus synneistämme ja tehdä aivan parhaamme pitääksemme käskyt. Vapahtaja tekee loput.
Helpotus, jota tunsin päästessäni kotiin vanhempieni luo oli vain pientä esimakua siitä ilosta, jota voimme tuntea, kun Vapahtaja pelastaa meidät ja pääsemme takaisin taivaallisen Isämme luo.
Tom Roulstone kuuluu Qualicumin seurakuntaan Nanaimon vaarnassa Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa.
”Teille tarjotaan parannuksen suomaa rauhaa ja uudistumista, mikä on mahdollista Herran Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin kautta.”
Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista, ”Henkilökohtainen puhtaus”, Liahona , tammikuu 1999, s. 92.