Hän elää, Vapahtajani
Sen tähden että Vapahtajamme kuoli Golgatalla, kuolemalla ei ole valtaa meistä kehenkään.
Selailin hiljattain joitakin perhealbumeita. Lämpimät muistot tulvivat mieleeni, kun näin kuvan toisensa jälkeen rakkaita koolla suvun retkillä, syntymäpäivillä, sukukokouksissa, vuosijuhlissa. Jotkut näistä rakkaista sukulaisista ovat näiden valokuvien ottamisen jälkeen erkaantuneet tästä elämästä. Ajattelin Herran sanoja: ”Eläkää keskenänne rakkaudessa, niin että itkette kuolevien menetystä.”1 Kaipaan jokaista, joka on jättänyt perhepiirimme.
Vaikka kuolema on vaikea ja tuskallinen osa kuolevaisuuttamme, se on välttämätön. Aloitimme maallisen vaelluksemme jättämällä kuolevaisuutta edeltävän elämän ja tulemalla tämän maan päälle. Runoilija Wordsworth kiteytti tämän matkan innoitetussa oodissaan kuolemattomuudelle. Hän kirjoitti:
On syntymämme unhoitusta, unta,
etäällä sielun tähtivaltakunta
on ollut, kunnes täällä
se kodon sai maan päällä.
Ei murtamina vaivan,
ei alastonna aivan,
vaan kiireellämme rippeet kimmelteestä
tulemme Luojan eestä: meit’ ympäröitsee
lapsuusaikaan taivas!2
Elämä kulkee kulkuaan. Lapsuutta seuraa nuoruus, ja kypsä ikä tulee niin kovin huomaamatta. Kun me tutkimme ja pohdimme elämän tarkoitusta ja ongelmia, kukin meistä kohtaa ennemmin tai myöhemmin kysymyksen elämän kestosta ja henkilökohtaisesta, ikuisesta elämästä. Nämä kysymykset nousevat vääjäämättömimmin esiin silloin, kun rakkaat lähtevät luotamme tai kun meidän osanamme on jättää ne, joita rakastamme.
Sellaisina aikoina pohdimme yleismaailmallista kysymystä, jonka vuosisatoja sitten muotoili parhaiten vanha Job kysyessään: ”Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?”3
Tänä päivänä, kuten aina, epäilijän ääni kyseenalaistaa Jumalan sanan, ja kunkin on valittava, ketä kuuntelee. Kuulu lakimies ja agnostikko Clarence Darrow vakuutti: ”Yksikään elämä ei ole paljon arvoinen, ja – – jokainen kuolema on [vain] vähäinen menetys.”4 Saksalainen filosofi ja pessimisti Schopenhauer kirjoitti: ”Kuolemattomuuden halajaminen on suuren erheen ikuisen jatkumisen halajamista.”5 Ja heidän sanoihinsa lisäävät omansa uudet sukupolvet, kun järjettömät ihmiset ristiinnaulitsevat Kristuksen uudelleen – sillä he muuttavat Hänen ihmetekonsa, epäilevät Hänen jumalallisuuttaan ja kieltävät Hänen ylösnousemuksensa.
Robert Blatchford hyökkäsi kirjassaan God and My Neighbor [Jumala ja lähimmäiseni] voimakkaasti yleisesti hyväksyttyjä kristillisiä uskonkäsityksiä vastaan, kuten Jumala, Kristus, rukous ja kuolemattomuus. Hän vakuutti rohkeasti: ”Väitän todistaneeni kaiken, minkä päätin todistaa, niin perinpohjaisesti ja lopullisesti, ettei yksikään kristitty, olkoonpa kuinka merkittävä tai kyvykäs tahansa, pysty kumoamaan väitteitäni tai horjuttamaan perusteitani.”6 Hän ympäröi itsensä skeptisyyden muurilla. Sitten tapahtui jotakin yllättävää. Hänen muurinsa mureni äkisti tomuksi. Hän jäi vaille suojaa ja puolustusta. Pikku hiljaa hän alkoi etsiä tietään takaisin uskoon, jota hän oli halveksunut ja pilkannut. Mikä oli aikaansaanut tämän syvällisen muutoksen hänen ajattelutavassaan? Hänen vaimonsa kuoli. Sydän murtuneena hän meni huoneeseen, missä hänen vaimonsa maallinen maja lepäsi. Hän katseli jälleen kasvoja, joita rakasti niin paljon. Tullessaan ulos hän sanoi eräälle ystävälle: ”Se on hän, ja silti se ei ole hän. Kaikki on muuttunut. Jokin sellainen, mikä hänessä oli aiemmin, on poissa. Hän ei ole sama. Mikä voi olla poissa, jos ei sielu?”
Hän kirjoitti myöhemmin: ”Kuolema ei ole sellainen kuin jotkut ihmiset ajattelevat. Se on vain niin kuin siirtyisi toiseen huoneeseen. Siinä toisessa huoneessa me löydämme – – ne rakkaat naiset, miehet ja suloiset lapset, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme menettäneet.”7
Vastoin tämän päivän maailmassa vallitsevaa epäilystä Kristuksen jumalallisuudesta me etsimme kiintopistettä, varmaa lähdettä, vieläpä silminnäkijöiden todistusta. Raamatun Stefanos, joka tuomittiin julmaan marttyyrikuolemaan, nosti katseensa taivasta kohti ja julisti: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!”8
Kukapa ei vakuuttuisi Paavalin palavasta todistuksesta korinttilaisille? Hän vakuutti, että ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. – – Viimeiseksi kaikista”, Paavali sanoi, ”hän ilmestyi minullekin.”9
Meidän taloudenhoitokaudellamme tämän saman todistuksen lausui rohkeasti profeetta Joseph Smith, kun hän ja Sidney Rigdon todistivat: ”Ja nyt, niiden monien todistusten jälkeen, jotka hänestä on annettu, tämän todistuksen, kaikista uusimman, me annamme hänestä, että hän elää!”10
Tämä on tieto, joka antaa voimaa. Tämä on totuus, joka lohduttaa. Tämä on varmuus, joka opastaa surun painamat murheen varjoista valoon.
Vuoden 1997 jouluaattona tapasin poikkeuksellisen perheen. Kullakin perheenjäsenellä oli horjumaton todistus totuudesta ja ylösnousemuksen todellisuudesta. Perheeseen kuului äiti, isä ja neljä lasta. Kullakin lapsella – kolmella pojalla ja yhdellä tyttärellä – oli syntymästään asti harvinainen lihassurkastumatauti, ja kukin heistä oli vammainen. Mark, joka oli silloin kuudentoista, oli ollut selkäydinleikkauksessa, jolla oli pyritty helpottamaan hänen liikkumistaan. Kahden muun pojan, 13-vuotiaan Christopherin ja 10-vuotiaan Jasonin, oli määrä lähteä muutaman päivän kuluttua Kaliforniaan samanlaiseen leikkaukseen. Ainoa tytär, Shanna, oli silloin viiden – suloinen lapsi. Kaikki lapset olivat älykkäitä ja täynnä uskoa, ja oli aivan ilmeistä, että heidän vanhempansa Bill ja Sherry olivat ylpeitä jokaisesta. Juttelimme hetken, ja tuon perheen erityinen henki täytti toimistoni ja sydämeni. Perheen isä ja minä annoimme siunauksen kahdelle pojalle, jotka olivat menossa leikkaukseen, ja sen jälkeen vanhemmat kysyivät, saisiko pikkuinen Shanna laulaa minulle. Hänen isänsä mainitsi, että tytön keuhkojen tilavuus oli pienentynyt ja laulaminen saattaisi tuottaa hänelle vaikeuksia mutta että hän halusi yrittää. Hän lauloi kasetilla olevan musiikin säestyksellä kauniilla, heleällä äänellä – ilman ainuttakaan virhettä – valoisammasta tulevaisuudesta:
Unelmieni päivänä kauniina
maassa, josta vain haaveilen,
nousee aurinko jossakin kirkkaana
mulle taivaalta paistaen.
Nyt on aamu taas kaunis ja talvinen.
Jos toiveeni täyttyä vois,
niin se ihana päivä unelmien
tänään täällä ja nyt jo ois.11
Hänen lopettaessaan me kaikki olimme hyvin liikuttuneita. Tämän vierailun hengellisyys loi sinä vuonna hengen minun jouluuni.
Pidin yhteyttä perheeseen, ja kun vanhin poika Mark täytti 19 vuotta, ryhdyttiin järjestelyihin, jotta hän voisi palvella erityislähetystyössä kirkon keskuspaikassa. Lopulta hänen kaksi veljeäänkin saivat tilaisuuden palvella sellaisessa lähetystyössä.
Lähes vuosi sitten Christopher, joka oli silloin 22-vuotias, menehtyi tähän sairauteen, joka vaivaa perheen kaikkia lapsia. Ja sitten viime syyskuussa sain viestin, että pikkuinen Shanna, nyt 14-vuotias, oli kuollut. Shannalle esitettiin hautajaisissa kauniita kunnianosoituksia. Puhujakorokkeeseen tukeutuen hänen molemmat elossa olevat veljensä Mark ja Jason kertoivat liikuttavista perheen yhteisistä kokemuksista. Shannan äiti lauloi duetossa kauniin laulun. Hänen isänsä ja isoisänsä pitivät koskettavat puheet. Vaikka heidän sydämensä oli murtunut, kumpikin todisti voimallisesti ja syvällisesti ylösnousemuksen todellisuudesta ja siitä tosiasiasta, että Shanna elää edelleen kuten myös hänen veljensä Christopher, kumpikin odottaen loistavaa jälleennäkemistä rakkaan perheensä kanssa.
Kun tuli minun aikani puhua, kerroin perheen käynnistä toimistossani lähes yhdeksän vuotta aiemmin, ja puhuin viehättävästä laulusta, jonka Shanna silloin lauloi. Päätin puheen ajatukseen: ”Sen tähden että Vapahtajamme kuoli Golgatalla, kuolemalla ei ole valtaa meistä kehenkään. Shanna elää, täydellisenä ja terveenä, ja hänelle se kaunis päivä, josta hän lauloi sinä erityisenä jouluaattona vuonna 1997, päivä, josta hän unelmoi, on tässä ja nyt.”
Veljeni ja sisareni, me nauramme, me itkemme, me teemme työtä, me leikimme, me rakastamme, me elämme. Ja sitten me kuolemme. Kuolema on yhteinen perintömme. Jokaisen täytyy kulkea sen portista. Kuolema tulee iäkkäiden, uupuneiden ja riutuneiden osaksi. Se kohtaa toivon kukoistuksessa ja odotusten loisteessa elävät nuoret. Eivätkä pienet lapsetkaan välty sen otteelta. Apostoli Paavalin sanoin: ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla.”12
Ja kuolleiksi me jäisimme ilman yhtä miestä – Nasaretin Jeesusta – ja Hänen tehtäväänsä. Hän syntyi tallissa, Hänet pantiin seimeen, Hänen syntymänsä täytti monien profeettojen innoitetut julistukset. Hän sai opetusta korkeudesta. Hän antoi elämän, valon ja tien. Suuret kansanjoukot seurasivat Häntä. Lapset rakastivat Häntä. Ylpeät torjuivat Hänet. Hän puhui vertauksin. Hän opetti esimerkillään. Hän eli täydellisen elämän.
Vaikka kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra oli tullut, joku antoi Hänelle tervehdyksen, joka annetaan viholliselle, petturille. Sitten seurasi pilkanteko, jota jotkut kutsuivat oikeudenkäynniksi. Huudot ”ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”13 täyttivät ilman. Sitten alkoi nousu Golgatan kukkulalle.
Häntä pilkattiin, herjattiin, ivattiin, solvattiin ja Hänet naulittiin ristiin ihmisten huutaessa: ”Tulkoon nyt ristiltä alas – Messias, Israelin kuningas! Kun sen näemme, me uskomme häneen.”14 ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan.”15 Hänen vastauksensa oli: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”16 ”’Sinun käsiisi minä uskon henkeni.’ Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.”17 Rakastavat kädet panivat Hänen ruumiinsa kallioon hakattuun hautaan.
Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen Magdalan Maria ja Maria, Jaakobin äiti, sekä muut menivät jo aamuvarhaisella haudalle. Heidän hämmästyksekseen heidän Herransa ruumis ei ollut siellä. Luukas kertoo, että heidän edessään seisoi kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa ja sanoi: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”18
Ensi viikolla kristitty maailma viettää merkittävimmän historiaan muistiin merkityn tapahtuman muistojuhlaa. Yksinkertainen julistus ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista” oli ensimmäinen vahvistus Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirjaimellisesta ylösnousemuksesta. Tyhjä hauta toi tuona ensimmäisenä pääsiäisaamuna lohduttavan varmuuden, myöntävän vastauksen Jobin kysymykseen: ”Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?”19
Kaikille niille, jotka ovat joutuneet luopumaan rakkaistaan, me muutamme Jobin kysymyksen vastaukseksi: kun ihminen on kuollut, hän herää eloon. Me tiedämme sen, sillä meillä on ilmoitetun totuuden valo. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä”, sanoi Mestari. ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”20
Rakkaiden menettämisen aiheuttamien kyynelten ja koettelemusten läpi, pelkojen ja surujen läpi, syvän murheen ja yksinäisyyden läpi kohoaa varmuus siitä, että elämä on ikuinen. Herramme ja Vapahtajamme on elävä esimerkki siitä.
Koko sydämestäni ja sieluni hartaudella korotan ääneni todistukseen erityisenä todistajana ja julistan, että Jumala elää. Jeesus on Hänen Poikansa, Isän Ainosyntyinen lihassa. Hän on meidän Lunastajamme, Hän on meidän Välittäjämme Isän edessä. Hän kuoli ristillä sovittaakseen syntimme. Hänestä tuli ylösnousemuksen ensi hedelmä. Sen tähden että Hän kuoli, kaikki heräävät eloon. ”Nyt kuule laulu riemuinen: ’Hän elää, Herra ihmisten.’”21 Tietäköön koko maailma sen ja eläköön sen tiedon mukaan. Rukoilen tätä nöyrästi Jeesuksen Kristuksen, Herran ja Vapahtajan, nimessä. Aamen.