Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?
Vakaumuksemme Vapahtajasta ja Hänen myöhempien aikojen työstään muodostaa vahvan objektiivin, jonka läpi me arvioimme kaiken muun.
Olen ottanut tämänpäiväisen puheeni aiheen presidentti Hinckleyn huhtikuun 1973 yleiskonferenssipuheesta.
Olin juuri palannut kotiin lähetystyöstäni. Minulla tuntui olevan paljon edessäpäin. Pystyisinkö jatkuvasti tekemään oikeita valintoja koko elämäni ajan?
Silloinen vanhin Gordon B. Hinckley puhui erään nuoren aasialaisen merivoimien upseerin tapaamisesta. Upseeri ei ollut ollut kristitty, mutta Yhdysvalloissa saamansa koulutuksen aikana hän oli kuullut kirkosta ja hänet kastettiin. Hän valmistautui nyt palaamaan kotimaahansa.
Presidentti Hinckley kysyi upseerilta: ”Sinun kansaasi kuuluvat eivät ole kristittyjä. Mitä tapahtuu, kun palaat kotiin kristittynä ja erityisesti vielä mormonikristittynä?”
Upseeri näytti huolestuneelta ja vastasi: ”Perheeni tulee pettymään. – – Mitä tulee tulevaisuuteeni ja uraani, niin minulta saatetaan evätä kaikki etenemismahdollisuudet.”
Presidentti Hinckley kysyi: ”Oletko halukas maksamaan niin suuren hinnan evankeliumista?”
Miehen tummissa silmissä näkyi kyyneliä, kun hän vastasi kysymällä: ”Se on totta, eikö olekin?” Presidentti Hinckley vastasi: ”Kyllä, se on totta.” Siihen upseeri virkkoi: ”Millä muulla sitten on väliä?”1
Olen vuosien varrella miettinyt näitä sanoja: ”Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?” Nämä kysymykset ovat auttaneet minua asettamaan vaikeita asioita oikeisiin mittasuhteisiin.
Asia, jonka hyväksi teemme työtä, on totta. Me kunnioitamme ystäviemme ja lähimmäistemme uskonkäsityksiä. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä. Me voimme oppia paljon muilta uskovilta ja hyviltä miehiltä ja naisilta, kuten presidentti Faust meille niin hyvin opetti.
Lisäksi me tiedämme, että Jeesus on Kristus. Hän on noussut ylös. Meidän aikanamme on palautettu Jumalan pappeus profeetta Joseph Smithin kautta. Meillä on Pyhän Hengen lahja. Mormonin kirja on sitä, mitä me väitämme sen olevan. Temppelin lupaukset ovat varmat. Herra itse on julistanut, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ainutlaatuinen ja erityinen tehtävä on olla valona maailmalle ja sanansaattajana Herran kasvojen edellä2, kun ”evankeliumi vierii maan ääriin”3.
Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?
Tietenkin meillä kaikilla on muitakin asioita, joilla on väliä. Kun 21-vuotiaana kuulin presidentti Hinckleyn puheen, minun oli otettava vakavasti opiskeluni; minä tarvitsin työtä, että voisin maksaa opiskeluni; jollakin tavoin minun oli keksittävä keino saada eräs erityinen nuori nainen vakuuttuneeksi siitä, että hänen pitäisi koettaa onneaan minun suhteeni, ja minulla oli muitakin kunnon toimia.
Kuinka me selviydymme niistä monista asioista, joilla on väliä? Me selkeytämme ja puhdistamme näkökulmaamme. Jotkin asiat ovat pahoja, ja niitä täytyy karttaa; jotkin asiat ovat mukavia; jotkin asiat ovat tärkeitä, ja jotkin asiat ovat ehdottoman välttämättömiä. Vapahtaja sanoi: ”Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.”4
Usko ei ole vain tunne, se on päätös. Me rakennamme ja lujitamme uskoamme rukoilemalla, tutkimalla, olemalla kuuliaisia ja pitämällä liittomme. Vakaumuksemme Vapahtajasta ja Hänen myöhempien aikojen työstään muodostaa vahvan objektiivin, jonka läpi me arvioimme kaiken muun. Kun me sitten joudumme elämän ahjoon, kuten vanhin Oaks selitti, meillä on voimaa valita oikea tie.
Presidentti Hinckley on sanonut seuraavasti: ”Kun ihmistä motivoi suuri ja voimakas vakaumus totuudesta, hän hallitsee itsensä sydämessään olevan tiedon tähden eikä kirkon esittämien vaatimusten vuoksi.”5
Motivoiko meitä riittävästi ”suuri ja voimakas vakaumus totuudesta”? Näkyykö tämä motivaatio meidän valinnoissamme? Olemmeko me tulossa sellaisiksi kuin haluamme tulla? Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?
Me tiedämme, mikä on oikein. Muutama vuosi sitten vaimoni Kathy hoiti lastenlapsiamme heidän vanhempiensa ollessa poissa. Nelivuotias tyttärenpoikamme tönäisi kovaa pikkuveljeään. Lohdutettuaan itkevää lasta vaimoni kääntyi nelivuotiaan puoleen ja kysyi ystävällisesti: ”Miksi sinä tönäiset pikkuveljeäsi?” Poika katsoi isoäitiään ja vastasi: ”Anteeksi, mummi, minä hukkasin VO-sormukseni enkä osaa valita oikein.” Meidän pitää olla varovaisia, koska selitykset voivat olla esteenä edistymisellemme.
”Suuri ja voimakas vakaumus totuudesta” löytyy myöhempien aikojen pyhien sydämestä kansakuntien keskuudessa eri puolilla maailmaa. Tämä uskon voima vie valtakunnan työtä eteenpäin.
Vuosia sitten vaimoni ja minä seisoimme erään rohkean sisaren rinnalla Ranskassa, kun hänen aviomiehensä, joka oli vasta kolmissakymmenissä, siirtyi verhon tuolle puolen. Vastuu neljän pienen lapsen vanhurskaasta opettamisesta ja ohjaamisesta yksin tuntui tästä sisaresta ylivoimaiselta. Mutta 16 vuotta myöhemmin hänen kolme poikaansa ovat palvelleet lähetystyössä ja hänen tyttärensä on sinetöity temppelissä.
Tunnen erään brasilialaisen veljen, joka liittyi kirkkoon 16-vuotiaana, ainoana perheestään. Kun hänen lähetystyöaikansa koitti, hänen vanhempansa vastustivat. Hän ei kuullut heistä mitään lähetystyönsä aikana, ja hän palasi kotiin piispansa perheen luokse. Kertomuksella on kuitenkin onnellinen loppu, sillä hänellä on nyt ihana perhe, hän toimii hammaskirurgina, ja hänen vanhempansa toivovat, että hän voisi saada veljensäkin kiinnostumaan kirkosta.
Tunnen eräästä latinalaisamerikkalaisesta maasta olevan veljen, joka päätti kasteensa jälkeen, että hän maksaisi paitsi rehelliset kymmenykset myös täydet verot, mitä hänen kilpailijansa eivät tehneet. Herra siunasi häntä hänen rehellisyydestään.
Monet uhraukset tehdään kaikessa hiljaisuudessa: kotiin palanneet lähetyssaarnaajat eivät lykkää vastuutaan löytää itselleen iankaikkinen kumppani; vanhurskaat naiset haluavat lapsia ja pyhittävät elämänsä heidän kasvattamiseensa rakkaudesssa ja totuudessa; perheet rajoittavat huolella median ja Internetin vaikutuksia, jotka tahraisivat heidän henkeään; aviomiehet ja vaimot järjestävät enemmän aikaa olla yhdessä temppelissä.
Lapsetkin voivat kehittää tätä uskon objektiivia. Tapasin hiljattain Soulissa Koreassa nuoria, jotka tiukan lukujärjestyksen takia pääsevät kotiin vasta hyvin myöhään illalla mutta menevät silti viitenä päivänä viikossa kello kuudelta aamuseminaariin. Tunnen erään 8-vuotiaan pesäpallon pelaajan, joka on joukkueensa tähti ja joka itse selitti valmentajalleen, ettei hän voisi osallistua loppuotteluun, koska se oli määrä pitää sunnuntaina.
Monet hiljaiset syvän uskon teot ovat vain Jumalan tiedossa. Mutta ne kirjoitetaan muistiin taivaassa. Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?
Vapahtaja sanoi: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”6
Todistan, että se on totta ja että sillä on väliä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.