Haluatko lähteä kanssani Alkeisyhdistykseen?
”Pienillä ja yksinkertaisilla asioilla saadaan aikaan suuria” (Alma 37:6).
Me kaikki kolmasluokkalaiset olimme samaa mieltä siitä, että Christy oli kiipeilytelineiden ja keinujen valtias. Kukaan ei pystynyt kiipeämään niin nopeasti tai keinumaan niin korkealle kuin Christy. Ja hän oli yhtä hyvä pelaamaan pelejä. Mutta tärkein asia minulle Christyssä oli, että hän ja minä olimme hyvät ystävykset. Eräänä päivänä välitunnilla Christy kysyi: ”Haluatko lähteä kanssani Alkeisyhdistykseen?”
En ollut koskaan ennen kuullut Alkeisyhdistyksestä. ”Mikä se on?” kysyin.
Christy selitti: ”Alkeisyhdistys on meidän kirkossa erityinen juttu vain lapsia varten. Jos lähdet, laulat lauluja, saat uusia ystäviä, opit uusia asioita ja saat tavata Alkeisyhdistyksen opettajani, joka on tosi mukava.”
”Yhtä mukava kuin opettaja Palmer, vai?” kysyin, koska olin varma, ettei yksikään opettaja voisi olla yhtä mukava kuin kolmannen luokan opettajamme.
Christy nauroi. ”Kyllä, hän on yhtä mukava kuin opettaja Palmer.”
Koulun jälkeen juoksin koko matkan kotiin kysymään äidiltä, saisinko mennä Alkeisyhdistykseen. Äiti ei ollut kuitenkaan yhtä innoissaan ajatuksesta kuin minä. ”Tarvitsen vähän enemmän tietoa”, hän sanoi. ”Mikä on Christyn kirkon nimi?”
Se oli vaikea kysymys heti alkuun, koska – kuten äidille kerroin: ”En muista sen nimeä. Se on pitkä enkä ole koskaan aiemmin kuullut sitä.” Saatoin nähdä äidin huolestuneesta ilmeestä, ettei minun olisi pitänyt sanoa niin.
”Odota hetki. Minä soitan Christylle nyt heti!” Juoksin puhelimeen ja valitsin Christyn numeron ennen kuin äiti ehti sanoa muuta.
Puhelin soi kaksi kertaa, ennen kuin Christy vastasi. ”Haloo?”
”Christy!” minä huudahdin. ”Mikä se sinun kirkkosi nimi olikaan?” Kuuntelin tarkoin ja sanoin sitten: ”Äiti, Christyn kirkon nimi on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.” Kun äidin otsanrypistys ei kadonnut, tiesin, että tarvitsin apua. Sanoin puhelimeen: ”Christy, luuletko, että sinun äitisi voisi kertoa minun äidilleni Alkeisyhdistyksestä?”
Christy taisi kuulla epätoivon äänessäni, koska hän haki äitinsä puhelimeen viidessä sekunnissa. Äitimme juttelivat ja nauroivat pian kuin vanhat ystävät. Sitten minun äitini sanoi Christyn äidille, että kyllä, minä voisin lähteä Alkeisyhdistykseen!
Kun menin Alkeisyhdistykseen ensimmäisen kerran, se oli kaikkea, mitä Christy sanoi sen olevan, ja enemmänkin. Christy oli oikeassa – Alkeisyhdistyksen opettajamme oli tosi mukava. Ihan yhtä mukava kuin opettaja Palmer. Hän jopa antoi minulle aivan oman kirjasen uskosta Jumalaan.
Kun sinä päivänä menin kotiin, näytin äidille kirjaseni ja kerroin hänelle kaiken Alkeisyhdistyksestä. Lauloin jopa hänelle ja kahdelle veljelleni ”Tervetuliaislaulun” (Lasten laulukirja, s. 130), jonka kaikki lapset olivat laulaneet minulle. Kun äiti tutki Jeesuksen Kristuksen kuvaa kirjaseni kannessa ja luki kirjasesta joitakin sivuja, hänen kasvoilleen tuli tyyni, mietteliäs ilme. Sitten hän sanoi, että voisin mennä Christyn kanssa Alkeisyhdistykseen joka viikko, jos halusin.
Minä halusin ehdottomasti, mutta itse asiassa kävin vain muutaman kerran, koska koulu loppui ja perheemme lähti kesälomalle. Pakkasimme automme ja ajoimme Kaliforniasta koko matkan isoäitini maatilalle Illinoisiin.
Matkamme toisena päivänä, kun ajoimme Utahiin, näimme tien vieressä mainostauluja, joissa oli Christyn kirkon nimi. Niissä kutsuttiin ihmisiä tutustumaan johonkin vierailukeskukseen Salt Lake Cityssä. Äiti sanoi, että hän haluaisi piipahtaa siellä, niin että hän voisi hankkia lisää tietoa kirkosta.
Kun astuimme sisään vierailukeskuksen ovesta, meitä tervehti ystävällinen mies, jolla oli nimikyltti. Kun mies vei meidät kierrokselle, äidillä oli paljon kysymyksiä, ja mies näytti vastaavan jokaiseen niistä innokkaasti. Kun kiertokäynti oli ohi, äiti kirjoitti nimensä ja osoitteensa vieraskirjaan ja merkitsi sitten rastin nimensä vieressä olevaan kohtaan sanan ”KYLLÄ” kohdalle, jossa kysyttiin, haluaisiko hän saada lisää tietoa kirkosta.
Kun palasimme kotiin lomaltamme, kaksi nuorta miestä, jotka sanoivat olevansa vanhimpia, tulivat kotiimme. He kertoivat meille, että he olivat lähetyssaarnaajia, jotka olivat saaneet viestin aina Salt Lake Cityn vierailukeskuksesta saakka, että äiti haluaisi tietää lisää kirkosta. He sanoivat, että he opettaisivat mielellään perheellemme taivaallisen Isän suunnitelmaa ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Niin sitten lähetyssaarnaajat alkoivat opettaa perhettämme.
Kun menimme ensimmäisen kerran kirkkoon, kerroin perheelleni, että heidän pitää ristiä käsivartensa, kun astumme kappeliin. Olin oppinut Alkeisyhdistyksessä, että sillä tavoin osoitetaan kunnioitusta. Me kaikki yritimme pitää sinä päivänä käsivartemme ristissä, mutta niin monet ihmiset tulivat kättelemään meitä ja toivottamaan meidät tervetulleiksi kirkkoon, etteivät käsivartemme pysyneet kovin kauan ristissä.
Kun olimme käyneet lähetyssaarnaajien kanssa läpi oppiaiheet, he kysyivät äidiltä, haluaisiko hän ottaa kasteen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi. Hän sanoi, että hänen piti rukoilla asian johdosta. Seuraavana aamuna kuudelta äiti soitti lähetyssaarnaajille ja sanoi, että hän oli rukoillut koko yön kasteelle menon johdosta ja vastaus oli kyllä! Myös veljeni ja minä kerroimme heille, että me halusimme mennä kasteelle.
Muistan vieläkin, miltä tuntui astua kastealtaan veteen. Olin pukeutunut valkoisiin ja tunsin sisimmässäni sellaista onnea, että halusin samalla kertaa sekä nauraa että huutaa ilosta. Kohotin katseeni ja näin, että äiti itki onnen kyyneliä. Sitten katsoin Christyä, joka oli aivan yhtä innoissaan kuin minä, koska kaikki oli oikeastaan alkanut siitä, kun hän oli kysynyt: ”Haluatko lähteä kanssani Alkeisyhdistykseen?”