Usko askelissaan…ja laulu sydämessään
40 kilometrin kävelymatka ei estänyt brasilialaista jäsentä Paulo Tvuardea käymästä uskollisesti kirkossa.
Koskaan kun kuulen tai laulan sanat ”Tuhansittain siemeniä joka päivä kylvää saan”1 tai ”Käyn minne vain tahdot Sä, Herrani”2, en voi olla ajattelematta Paulo Tvuardea.
Tapasin Paulon eräänä helteisenä päivänä Etelä- Brasiliassa. Kirkon kokoukset olivat päättyneet, ja seurakuntakeskus oli miltei tyhjillään lukuun ottamatta muutamaa jäsentä, jotka istuskelivat aulassa. Miehelläni, joka palveli silloin Curitiban lähetyskentän johtajana, oli kokous Guarapuavassa asuvan Edson Lustoza Araújon kanssa, joka palveli piirinjohtajana Paranán osavaltiossa.
”Sisar Paulsen”, sanoi veli Jason Sousa, joka palveli mieheni neuvonantajana, ”huomasitko veljen, joka istui aulassa kuraisin saappain?”
Monet tiet Etelä-Brasiliassa ovat punaista savea, joten kengissä oleva kura on tavallista.
”Tarkoitatko sitä laihaa tummahiuksista noin kolmikymmenvuotiasta miestä?” kysyin.
”Kyllä. Hänen nimensä on Paulo Tvuarde. Hän tulee kirkkoon kävellen melkein joka sunnuntai paitsi silloin, kun kuraa on niin paksulti, ettei hän pysty siihen. Hän on tehnyt niin 14 vuoden ajan – siitä asti kun hän oli 15-vuotias.”
”Miten pitkän matkan hän kävelee?” kysyin enkä ollut valmistautunut veli Sousan vastaukseen.
”Noin 40 kilometriä”, hän vastasi kuin itsestäänselvyytenä. ”Hän lähtee kolmelta aamulla ehtiäkseen kirkkoon ajoissa. Matka kestää häneltä kahdeksan tuntia.”
”Miksi hän tekee niin?” kysyin epäuskoisena.
”Koska hän uskoo, että kirkko on tosi.”
”No tietenkin”, sanoin vähän nolona päivänselvästä vastauksesta. ”Tarkoitin vain, että miksi hänen täytyy kävellä niin pitkä matka?”
Veli Sousa selitti, että Paulo asui maalla hoitaen perheen maatilaa, jotta hänen 74-vuotias äitinsä, jolla oli sydänvika, saattoi asua Guarapuavassa, missä hän sai tarvitsemaansa hoitoa. Piirinjohtaja Lustoza oli hänen sydänlääkärinsä.
”Paulo asuu yksin, kyntää pellot ja ruokkii ne muutamat eläimet, joita heillä on”, veli Sousa sanoi. ”Siellä ei ole sähköä eikä vesijohtoa. Maatilalta on kahdeksan kilometrin matka lähimmälle bussipysäkille. Vielä ikävämpää on, ettei bussi kulje lauantaisin eikä sunnuntaisin. Niinpä hän kävelee kirkkoon.”
Piirinjohtaja Lustoza, joka oli tullut huoneeseen mieheni kanssa, sanoi Paulon käyvän kirkossa yleensä kolmena sunnuntaina neljästä. ”Hän ei jää pois, elleivät tiet ole kulkukelvottomia”, hän sanoi. ”Hän jää sunnuntaisin tänne yöksi, niin että voi palata bussilla takaisin maanantaina.”
Jos Paulo kävi kirkossa kolmena sunnuntaina neljästä, niin hän käytti yli 300 tuntia ja käveli lähes 1 600 kilometriä joka vuosi vain käydäkseen kirkossa!
Ollessaan kotona maatilalla Paulo on löytänyt keinon viedä evankeliumia eteenpäin. ”Päätin, että kun kynnän peltoja hevoseni vetämällä auralla, laulan kirkon lauluja niin kovalla äänellä kuin pystyn”, hän sanoi hymyillen. ”Naapurini, jotka ovat myös ulkona pelloillaan, kuulevat lauluni ja kysyvät minulta, mitä laulan. Sillä tavoin voin opettaa evankeliumia.”
Kirkkoon käveleminen ei ollut ainoa säännöllinen matka, jonka Paulo teki osoittaakseen uskoaan. Kahdesti vuodessa hän matkusti 530 kilometriä päästäkseen São Paulon temppeliin. Yhdellä noista temppelimatkoista hänet esiteltiin Rita de Cássia de Oliveiralle, joka oli työssä temppelissä. Odete Lustoza, piirinjohtaja Lustozan vaimo, oli tavannut Ritan aiemmin temppelissä ja oli kehottanut Pauloa kirjoittamaan Ritalle.
Rita oli tottunut elämään suuressa kaupungissa ja nautti ystävistään ja siunauksista, joita saa ollessaan seurakunnan jäsen, joka asuu lähellä kappelia. Mutta kaukoseurustelu johti avioliiton solmimiseen Paulon kanssa São Paulon temppelissä vuonna 2003, minkä jälkeen Rita muutti Paulon luo maatilalle.
Rita on sopeutunut elämään maatilalla ja on kiitollinen temppeliavioliiton siunauksesta. ”Vaikeinta oli löytää aviomies”, hän sanoi. ”Muuhun pystyn sopeutumaan.”
Kyntäessään nykyisin maatilallaan Paulo yrittää edelleen kylvää evankeliumin siemeniä laulamalla naapureilleen ja matkustaa edelleen 40 kilometriä kirkkoon Guarapuavaan. Nyt hän kuitenkin matkustaa rinnallaan Rita ja heidän poikansa Saulo, ja sen sijaan että he lähtisivät varhain sunnuntaiaamuna, he kulkevat viikon viimeisellä bussilla myöhään perjantai-iltana. Kun he ovat viettäneet viikonlopun muiden pyhien kanssa ja osallistuneet sunnuntain kokouksiin, he palaavat bussilla maatilalle maanantaiaamuna onnellisina siitä, että ovat käyneet siellä, missä Herra haluaa heidän käyvän.