Yleiskonferenssi juuri minulle
Edessäni oli pelottavia asioita, mutta taivaallinen Isä oli tietoinen minusta sinä lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna.
Kasvoin kodissa, jossa yleiskonferensseja odotettiin yhtä innokkaasti kuin juhlapäiviä. Muistan, kuinka minulle pienenä tyttönä annettiin pyhäkoulussa tehtävä yleiskonferenssin aikana yhdistää televisiossa puhuva johtava auktoriteetti hänen kuvaansa. Kun kasvoin vanhemmaksi, opin tunnistamaan nuo johtavat veljet paitsi heidän ulkonäkönsä myös heidän äänensä ja heidän lausumiensa sanomien perusteella. Kun opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa, olin haltioissani, kun uskontoinstituuttimme kuoroa pyydettiin laulamaan konferenssin eräässä kokouksessa tabernaakkelissa. Lyhyesti sanottuna minulla oli 20-vuotiaana jo erityinen tunne niistä vuosittaisista huhtikuun ja lokakuun ensimmäisistä viikonlopuista.
Mutta sitten sain oppia, kuinka merkittävän henkilökohtainen yleiskonferenssi voi olla. Vaarnamme sai liput syyskuussa 2008 konferenssikeskuksessa pidettävään yleiseen Apuyhdistyksen kokoukseen. Olin innoissani voidessani tavata vaarnamme sisaria, odotin innoittavaa musiikkia ja puheita, ja erityisen nöyräksi minut teki se, kun ajattelin, että saisimme kuulla sanoman presidentti Dieter F. Uchtdorfilta, joka on toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Kuuntelin tarkasti joka sanan, tein tarmokkaasti muistiinpanoja ja lupauduin soveltamaan käytäntöön sitä, mitä meitä kehotettiin tekemään. Tunsin, että tämä oli ihanana alkusoittona seuraavan viikonlopun yleisille konferenssikokouksille.
Sitten maailmani pirstoutui. Ollessani töissä seuraavana torstaina lääkärini soitti minulle ja kertoi, että edellisellä viikolla minulle tehdyt kokeet osoittivat, että minulla oli syöpä.
Seuraavia päiviä sumensivat epäilykset, pelko, ahdistus, suru, epätoivo ja tuska. Sisälläni velloi niin monia tunteita, etten saanut nukutuksi vaan itkin koko ajan. En ollut koskaan tuntenut sellaista pelkoa.
Kun lauantaiaamu koitti, aioin kuunnella konferenssia tehden samalla muita puuhia. Toivoin, että kiireisenä pysyminen auttaisi keskittämään huomioni pois koettelemuksestani. Mutta huomasinkin jättäväni pyykit sikseen ja antavani tiskien jäädä altaaseen samalla kun siirryin television ääreen. Sydämeni miltei pysähtyi, kun vanhin L. Tom Perry kahdentoista apostolin koorumista aloitti ensimmäisen kokouksen näillä sanoin: ”Emme voi ennustaa kaikkia vaikeuksia ja myrskyjä elämässä, emme edes niitä, jotka ovat aivan nurkan takana, mutta me, joilla on uskoa ja toivoa, tiedämme ilman epäilyksen häivääkään, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on totta ja että paras on vielä tulossa.”1
Ajattelin, että seuraavana aiheena olisi varmastikin moraalinen puhtaus tai lepopäivä. Mutta jokainen senjälkeinen sanoma kertoi toivosta koettelemusten hetkinä!
Sunnuntai oli rauhallinen päivä, jolloin perheemme rukoili ja paastosi yhdessä minun puolestani. Kuulin edelleen toivon sanoja aivan kuten edellisenä päivänä, ja voimallisen päätössanoman iltapäivän kokouksessa lausui vanhin Quentin L. Cook kahdentoista apostolin koorumista: ”Todistan, että Jeesuksen Kristuksen sovitus kattaa kaikki koettelemukset ja vaikeudet, joita yksikään meistä kohtaa tässä elämässä”, hän sanoi. ”Toisinaan, kun haluaisimme sanoa: ’Kai tajuat, että minulla oli rankkaa’, voimme olla varmoja siitä, että Hän on lähellä ja me olemme turvassa Hänen rakastavien käsivarsiensa syleilyssä.”2
Kenties syynä oli paastoaminen tai rukoukset tai yksinkertaisesti nöyrä tunnetilani, mutta tunsin, että tämä oli alusta loppuun minun oma henkilökohtainen yleiskonferenssini, jossa olin ainoa kuuntelija.
Seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet toivat monia haasteita, kun minulle tehtiin kokeita ja leikkauksia sekä sain kemoterapiaa ja sädehoitoja. Toivoisin voivani sanoa, etten koskaan tuntenut epätoivoa koko sen vuoden aikana, mutta minä tunsin. Niinä hetkinä tunsin kuitenkin myös saavani tukea seurakuntani ja sukulaisteni rukouksista ja paastosta, isäni antamista pappeuden siunauksista sekä äitini uskosta. Luin Mormonin kirjan kokonaan muutaman ensimmäisen hoitokuukauden aikana tietoisena siitä, että Jumalan sana voi suoda lohtua.
Mutta synkimpinä päivinä käännyin aina useaan kertaan luetun marraskuun 2008 Ensign-lehteni puoleen ja luin uudelleen siitä sanoja, jotka tulivat rakastavalta Isältä innoitettujen palvelijoiden välityksellä ja suoraan pelokkaaseen sydämeeni. Olin ihmeissäni sanoista, joita en ollut muistanut presidentti Thomas S. Monsonin lausuneen avauspuheessaan: ”Taivaallinen Isä on tietoinen meistä jokaisesta ja meidän tarpeistamme. Täyttykäämme Hänen Hengellään osallistuessamme tämän kirkon 178. puolivuotiskonferenssin kokouksiin.”3
Olin saanut todistuksen siitä, että se oli totta. Taivaallinen Isä oli tietoinen minusta sinä lokakuun viikonloppuna. Hän tiesi minun tarvitsevan toivoa Hänen rakkaudessaan ja toivoa Hänen suunnitelmassaan minua varten. Hän puhui ja minä kuuntelin.
Kuvitus Dilleen Marsh