Velvollisuus Jumalaa kohtaan -ohjelman siunauksia
Kutsuin koorumini
Palvelin erästä seurakuntamme perhettä ja tarvitsin apua saadakseni kaiken tehdyksi.
Eräänä lauantai-iltapäivänä erään kotiopetusperheemme isä soitti minulle. ”Voisitkohan sinä vahtia lapsiamme sillä aikaa kun minä ja Cindy käymme tapaamassa hänen isoäitiään”, veli Stevens kysyi (nimet on vaihdettu). ”Isoäiti on ollut huonossa kunnossa, ja luulemme, että tämä saattaisi olla viimeinen tilaisuutemme nähdä häntä.”
Vakuutin veli Stevensille, että auttaisin mielelläni. ”Sehän on hienoa!” hän sanoi. ”Ja jos mahdollista, niin olisi mukavaa, jos voisit vähän siistiä paikkoja kotona, koska tänään on meidän hääpäivämme.”
Kun saavuin paikalle, veli ja sisar Stevens näyttivät, mitä voisin lämmittää mikroaaltouunilla ateriaksi, ja he jättivät minulle luettelon siitä, mitä voisin tehdä heidän kodissaan. Sitten he ajoivat pois. Minulla oli voimakas tunne siitä, että minun pitäisi tehdä muutakin kuin vain vahtia heidän lapsiaan. Tämä oli heille vaikea päivä, ja halusin tehdä siitä hieman paremman. Päätin tehdä kaikki luettelossa mainitut asiat ja enemmänkin, kuten pestä astiat sekä leikata ja siistiä nurmikon.
En ilmiselvästikään pystyisi tekemään kaikkea sitä vain kolmessa tunnissa ja samalla huolehtimaan heidän kolmesta lapsestaan, joten ajattelin, että minun pitäisi soittaa joillekuille pappien koorumini jäsenille. Oli vain yksi ongelma: en ollut oikeastaan ystävystynyt koorumini poikien kanssa. Tulimme ihan hyvin toimeen, mutta kirkon lisäksi meillä ei ollut paljoakaan yhteistä. Kävimme eri kouluja ja näin heitä harvoin muualla kuin kirkon toiminnoissa. Minua nolotti soittaa heille tällaisen asian takia.
Soitin Nuorten Miesten johtajalle ja kysyin, voisiko hän saada joitakuita poikia paikalle auttamaan. Hän vastasi ystävällisesti, että hän oli vain neuvoja, ja selitti, että minun pitäisi soittaa Peterille, joka on piispan ensimmäinen apulainen ja jonka tehtävänä on auttaa minua pappeusvastuussani. Juuri niin olin pelännytkin hänen sanovan.
Pelokkaana ja hieman empien soitin Peterille ja kysyin, voisiko hän tulla auttamaan. ”Totta kai”, hän vastasi. ”Scott ja Kevin ovat täällä, joten tuon heidätkin.”
Yhdessä me leikkasimme ja siistimme nurmikon, pesimme astiat ja siistimme kodin. Veli ja sisar Stevens tulivat kotiin juuri kun olimme lopettelemassa.
Tämä kokemus opetti minulle, että pappeuskoorumit ovat yhtä uskossa Jeesukseen Kristukseen ja palvelussa – huolimatta eroista kiinnostuksenkohteissa, luonteissa tai taustoissa.
Valokuvakuvitus Robert Casey