Elämäni kuuluu Hänelle

Mahonry Gonzalez, Morelos, Meksiko

Kun täytin 18 vuotta, monet jäsenet seurakunnassani ja vaarnassani alkoivat sanoa minulle, että minun pitäisi lähteä lähetystyöhön. Vaikka olin aina suunnitellut palvelevani lähetystyössä, en pitänyt kaikesta siitä painostuksesta.

Aloitin pian ensimmäisen vuoteni ammattikorkeakoulussa. Uutteran työni tuloksena minulle myönnettiin stipendi, jonka ansiosta pääsin opiskelemaan Saksaan. Saksa on hyvin erilainen kuin kotimaani Meksiko, mutta uppouduin kulttuuriin ja opin kielen nopeasti.

Lopulta minulle tarjottiin vakinaista työpaikkaa eräässä arvostetussa eurooppalaisessa yrityksessä. Lähetystyössä palveleminen tuntui yhtäkkiä enemmänkin velvollisuudelta kuin toiveelta. Ajattelin, että ottaisin tämän työn ja nauttisin maallisesta menestyksestä.

Eräänä lumisena päivänä matkustin Heidelbergiin ystäväni Melanien kanssa. Muutaman tunnin kuluttua maantie oli lumen peitossa ja meitä alkoi nukuttaa. Vauhtimme oli vähän yli sata kilometriä tunnissa, kun ajoimme päin punaista valoa ja törmäsimme linja-autoon.

Kun tulin tajuihini, näin poliisin, ambulanssin ja itkevän Melanien. Auto oli murskana, ja minä olin yhä sen sisällä. Silmäni kyyneltyivät, kun käsitin, kuinka siunattuja olimmekaan, kun olimme yhä hengissä. Aloin rukoilla ja kiittää taivaallista Isääni siitä, että Hän oli antanut meidän selviytyä, mutta sitten minut valtasi uusi pelko – en pystynyt liikuttamaan jalkojani.

Matkalla sairaalaan kuulin sairaanhoitajien sanovan, että jos minulla olisi selkärankavamma, en luultavasti pystyisi enää kävelemään. Rukoilin taivaallista Isääni koko sydämestäni. Ensin kiitin Häntä jälleen siitä, että Hän oli antanut minun selviytyä, ja käsitin, ettei elämäni kuulunut minulle. Sitten lupasin Hänelle: ”Jos jalkani ovat kunnossa ja pystyn kävelemään, palvelen lähetystyössä koko sydämestäni ja mielestäni.”

Oltuani sairaalassa neljä tuntia ennusteeni oli lupaava: kävelisin jälleen. En enää ollenkaan empinyt palvella lähetystyössä. Sen sijaan tunsin voimakasta halua kertoa todistukseni siitä, että Jumala elää, että Hän on meidän Isämme taivaassa ja että Hän voi tehdä ihmeitä meidän elämässämme.

Sen kokemuksen jälkeen päätin olla ottamatta vastaan minulle tarjottua työtä. Tiesin, että aikani ja kaikki, mitä minulla on, kuuluvat Herralle. Miksen antaisi Hänelle vähän siitä ajasta ja palvelisi Häntä kahden vuoden ajan?

Valmistuttuani minut kutsuttiin palvelemaan Frankfurtissa Saksassa. Lähetystyöni aikana todistin taivaallisesta Isästäni. Tiedän, että Hän elää, että Hän on minun Isäni ja että Hän suojelee minua. Hän on antanut minulle elämäni, ja se on aina kuuluva Hänelle.