Äidin joulutäkki

Jed Packer, Utah, USA

Kuvitus Bradley H. Clark

Yksi elämäni vaikeimmista kokemuksista tapahtui pian sen jälkeen, kun 10-vuotias tyttäremme oli kuollut aivosyöpään. Sanonta ”Et voi viedä sitä mukanasi” tuli selväksi, kun eräänä lauantai-iltapäivänä katselimme ympärillemme hänen huoneessaan.

Clarissa oli poissa, mutta hänen huoneensa oli yhä täynnä todisteita hänen elämästään maan päällä. Meillä oli pelottava tehtävä päättää, mitä tekisimme kaikkien hänen henkilökohtaisten tavaroidensa kanssa. Tiesin, että yhdestäkin tavarasta luopuminen olisi vaikeaa, etenkin vaimolleni.

Koska olimme joutuneet elämään sairaaloiden, kemoterapian ja sädehoitojen myllerryksessä, meille ei juurikaan ollut jäänyt aikaa siivota ja järjestellä.

Muistot palasivat mieleemme, kun pakkasimme pois tavaroita, jotka tyttäremme oli järjestänyt sängynpäädylleen tai kirjahyllylleen. Niillä kaikilla oli sydämeenkäypä merkitys – hänen lempiviltistään, -kirjastaan tai -kaulakorustaan aina hänen pehmoeläimiinsä, koulukirjoihinsa ja jalkapalloonsa asti. Vaimoni nyyhkytti, kun kyselimme, mitä tekisimme kunkin tavaran kanssa.

Keräsimme monet Clarissan kirjoista ja veimme ne hänen kouluunsa, jotta toiset lapset voisivat nauttia niistä. Annoimme hänen lipastonsa naapurille. Jotkin hänen vaatteistaan menivät serkuille. Muihin ihmisiin keskittyminen auttoi tekemään tuon vaikean tilanteen, hänen tavaroistaan luopumisen, vähän helpommaksi.

Joitakin viikkoja myöhemmin joulun lähestyessä kaksi teini-ikäistä tytärtämme kysyivät äidiltä, voisivatko he käyttää Clarissan vaatteita tehdäkseen erityisen joululahjan. He valitsivat kunkin vaatekappaleen sen perusteella, mihin perheen muistoihin se liittyi, ja leikkasivat niistä huolellisesti tilkkuja edustamaan Clarissan elämän kallisarvoisia hetkiä.

Muutama päivä ennen joulua he ja heidän Nuorten Naisten johtajansa, joka oli auttanut heitä keksimään tuon ajatuksen, näyttivät minulle tilkkutäkin, jota he olivat valmistamassa. Katselin hämmästyneenä jokaista kangastilkkua, joka edusti jotakin tapahtumaa Clarissan elämässä: tilkku hänen jalkapalloasustaan, tilkku paidasta, jonka ostimme hänelle perheen yhteisellä matkalla, tilkku pyjamanhousuista, joita hän käytti sairaalassa. Jokainen kankaanpala, niin kallisarvoinen ja kaunis, muistutti minua hänen kanssaan viettämästämme ajasta. Sanoin tyttärilleni, että se oli täydellinen. Tiesin, että heidän äitinsä rakastaisi sitä.

Sinä jouluaamuna näin lahjan, joka oli annettu sydämestä. Muistan aina vaimoni ilmeen, kun hän avasi lahjansa ja näki, mitä hänen tyttärensä olivat tehneet häntä varten. Joka ilta sen jälkeen hän on kietoutunut joulutäkkiinsä, muistellut menneitä ja unelmoinut päivästä, jolloin perheemme on jälleen yhdessä – Jeesuksen Kristuksen sovituksen ja ylösnousemuksen ansiosta.

Muistan aina vaimoni ilmeen, kun hän avasi lahjansa ja näki, mitä hänen tyttärensä olivat tehneet häntä varten.