Lähetyskentältä
Enkeleitä ei tarvittukaan
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Sinä jouluaamuna guatemalalaisessa sairaalassa emme voineet pyytää enkeleitä laulamaan. Mutta voimme itse tehdä sen.
Kuvitus Craig Stapley
Ilotulituksia ja sähikäisiä, iloisen kirjavia seimiasetelmia ja juhla-aterioita täytettyine tamaleineen – sitä on joulu Guatemalassa. Olin siellä kokoaikaisena lähetyssaarnaajana ja koin nuo perinteet kovin erilaisina kuin omat amerikkalaiset perinteeni. Minulla oli koti-ikävä, ja luulin, että joulustani tulisi onneton.
Toverini sisar Anaya sanoi, että kokisimme iloa jouluna palvelemalla muita. Hän ehdotti, että viettäisimme aamun laulamalla sairaalassa, ja kutsuimme muita lähetyssaarnaajia mukaamme.
Kun lähestyimme sisäänkäyntiä, katselin ihmisiä, jotka jonottivat nähdäkseen rakkaansa. He näyttivät murheellisilta pölyisissä sandaaleissaan ja kauhtuneissa vaatteissaan. Me odottelimme heidän kanssaan. Kun meidät vihdoin päästettiin sisään rakennukseen, kävelimme pitkin kapeita käytäviä, joiden vihreä maali halkeili ja joissa oli sementtilattiat. Lääkkeiden ja sairauden haju oli läpitunkeva.
Näin himmeässä valossa potilaita sängyissään suuressa salissa, jossa ei ollut nimeksikään raitista ilmaa tai yksityisyyttä. Siellä he makasivat, jotkut siteisiin kiedottuina, jotkut tiputuksessa, jotkut kytkettyinä laitteisiin, jotka auttoivat heitä hengittämään. Jotkut valittivat hiljaa. Toiset nukkuivat. Ihmettelin, miksi olimme tulleet. Suurin osa pienestä lähetyssaarnaajajoukostamme seisoi ovensuussa tietämättä, mitä tehdä.
Mutta ei sisar Anaya. Hän kävi jokaisen sängyn luona, tervehti sairaita, kyseli heidän kuulumisiaan ja toivotti heille hyvää joulua. Hänen rohkeutensa muistutti meitä muita siitä, miksi olimme tulleet, ja aloimme laulaa joululauluja, ensin ihan hiljaa ja sitten vähän varmemmin. Jotkut potilaista hymyilivät, jotkut vain makasivat paikoillaan eivätkä tuntuneet huomaavan mitään, ja jotkut hyräilivät mukana.
Sisar Anaya, joka lauloi laulukirja kädessään, lähestyi erästä siteisiin kiedottua naista. Nainen alkoi hiljaa itkeä, ja toverini silitti rakastavasti hänen hiuksiaan. Nainen sanoi silmät kyynelissä: ”Te olette enkeleitä. Te olette enkeleitä.”
En koskaan unohda sisar Anayan vastausta. ”Ei, sinä et kuule enkeleitä”, hän vastasi. ”Sinä kuulet myöhempien aikojen pyhiä.”
Kun Jeesus Kristus syntyi, enkeli ilmoitti Hänen syntymästään ja suuri taivaallinen sotajoukko ylisti Jumalaa (ks. Luuk. 2:8–14). Ajattelen noita enkeleitä joka joulu.
Mutta ajattelen myös sisar Anayaa. Muistan, kuinka hän kannusti meitä laulamaan sairaalassa ja kuinka koimme iloa levittämällä iloa. Muistan, kuinka hän silitti sen sairaan naisen hiuksia. Ja muistan, ettei minun tarvitse olla enkeli palvellakseni muita. Voin palvella heitä myöhempien aikojen pyhänä.