Pioneerit: ankkuri tätä päivää varten
Vanhin Marcus B. Nash
seitsemänkymmenen koorumista
Puheesta ”Pioneers – Anchors for the Future”, joka pidettiin Utahin pioneerien jälkeläisten kokouksessa Salt Lake Cityssä auringonnousun aikaan 24. heinäkuuta 2013.
Muistakaa pioneereja, heidän kertomuksiaan ja sitä Jumalan vahvistavaa, pelastavaa ja vapauttavaa voimaa, jota he saivat uskonsa ja toivonsa ansiosta.
Weltha Bradford Hatch oli vakuuttunut Mormonin kirjan totuudellisuudesta ja pyysi päästä kasteelle jäisessä joessa sen sijaan, että olisi odottanut kesään asti.
Vuonna 1832 Weltha Bradford Hatch – vaimoni Shelleyn esiäiti – ja tämän aviomies Ira asuivat lähellä Senecajärveä sijaitsevassa pikkuruisessa Farmersvillen kaupungissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Kun lähetyssaarnaajat Oliver Cowdery ja Parley P. Pratt tulivat Hatchien kotiin, Weltha osti Mormonin kirjan ja luki sen saman tien. Vakuuttuneena sen totuudellisuudesta hän pyysi päästä kasteelle.
Hänen aviomiehensä kuitenkin varoitti häntä ja kehotti odottamaan lisääntyvien vainojen ja tulossa olevan vauvan vuoksi. Pian synnytyksen jälkeen Weltha kastettiin – kun joen jäähän oli ensin hakattu avanto, jossa toimitus suoritettiin!1
Ira piti evankeliumin sanomaa kiehtovana. Hän halusi tietää enemmän ja sai myös innoitusta antaa rahaa Kirtlandin temppelin rakentamiseen. Niinpä hän ja Weltha lähtivät hevosvaunuilla Kirtlandiin Ohion osavaltioon tavatakseen profeetta Joseph Smithin. Kun he saapuivat sinne, heille kerrottiin, että he löytäisivät profeetan läheisestä metsiköstä, jossa hän oli hakkaamassa puita miesjoukon kanssa.
Kun he saapuivat metsikköön, yksi miehistä iski kirveensä puuhun, harppoi heidän luokseen ja sanoi: ”Veli Hatch, olen odottanut sinua kolme päivää; tuomasi rahat käytetään temppelin puhujakorokkeen rakentamiseen.”
Tämä mies oli Joseph Smith. Lienee selvää, että Ira kastettiin, ja hän ja Weltha palasivat kotiinsa, keräsivät omaisuutensa ja liittyivät Kirtlandin pyhien joukkoon.2
Yksi minun esivanhemmistani, Isaac Bartlett Nash, liittyi kirkkoon Walesissa ja ylitti Atlantin ja tasangot ennen kuin liittyi pyhiin Salt Lake Cityssä. Saavuttuaan sinne hän kuuli yhden kirkon johtavista vanhimmista tuomitsevan tupakan käytön seuraavin sanoin: ”Tässä kokouksessa on vanhimpia, joilla on tupakkamälli suussaan, vaikka sikakaan ei suostuisi jauhamaan moista inhottavaa ainetta.” Isaac, joka pureskeli mälliä, otti sen pois suustaan, tiputti maahan ja sanoi sille: ”Pysykin siinä, kunnes tulen hakemaan sinut.” Hän ei koskaan tehnyt sitä.3
Mikä sai Welthan haluamaan tulla kastetuksi jäätyneessä joessa sen sijaan että olisi odottanut kesään asti? Mikä sai Iran matkustamaan New Yorkista Ohioon ja antamaan sitten rahaa temppelin rakentamiseen kirkolle, jonka jäsen hän ei vielä edes ollut? Mikä sai aikaan sen, että Isaac jätti kotimaansa, purjehti Atlantin valtameren yli, ylitti tasangot ja lisäsi sitten purutupakan luetteloon luopumistaan asioista?
Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on huomauttanut: ”Voima, joka sai evankeliumin vastaanottaneet esivanhempamme liikkeelle, oli usko Jumalaan. Se oli sama voima, joka mahdollisti israelilaisten lähdön Egyptistä, matkan läpi Punaisenmeren, pitkän matkan erämaassa sekä Israelin perustamisen luvattuun maahan.”4
Usko on sekä toiminnan että voiman periaate.5 Se ”ei ole täydellistä tietoa jostakin” (Alma 32:21). Sen sijaan se on Hengen tuomaa toivon todellisuutta (ks. Hepr. 11:1), joka saa meidät toimimaan (ks. Jaak. 2:17–26; 2. Nefi 25:23; Alma 34:15–17), seuraamaan Vapahtajaa ja pitämään kaikki Hänen käskynsä silloinkin, kun meillä on koettelemuksia ja meidän on tehtävä uhrauksia (ks. Et. 12:4–6).6 Yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamulla, usko tuo toivoa – että odotettavissa on hyviä asioita (ks. Moroni 7:40–42) – ja tuo Herran voiman avuksemme.7
Jos usko oli voima, joka sai pioneeriesivanhempamme liikkeelle, tuon uskon aikaansaama toivo oli heidän elämänsä ankkuri. Moroni kirjoitti:
”Uskon voimalla kaikki toteutuu –
sen tähden jokainen, joka uskoo Jumalaan, voi varmasti toivoa parempaa maailmaa, aivan niin, sijaa Jumalan oikealla puolella, mikä toivo tulee uskosta, on ihmisten sieluille ankkurina, joka tekee heistä varmoja ja lujia saaden heidät alati tekemään runsaasti hyviä tekoja ja johdattaa heitä kirkastamaan Jumalaa” (Et. 12:3–4).
Pioneerien raudanluja usko Kristukseen sai heidät toimimaan sen toivon varassa, että odotettavissa oli jotakin parempaa – ei vain heitä itseään vaan myös heidän jälkipolviaan varten. Tämän toivon ansiosta he olivat varmoja ja lujia, ja he halusivat tehdä kaiken Jumalan kunniaksi, olipa heillä millaisia vaikeuksia hyvänsä. Ne, jotka olivat vankkumattoman uskollisia, saivat kokea Jumalan voiman ihmeellisillä tavoilla.
Kuinka noista pioneereista voi tulla meidän ankkurimme tänä päivänä? Esitän kolme ehdotusta.
Muistakaa pioneereja
Muistakaa pioneereja, heidän kertomuksiaan ja sitä Jumalan vahvistavaa, pelastavaa ja vapauttavaa voimaa, jota he saivat uskonsa ja toivonsa ansiosta. Meidän pioneerivanhempamme auttavat meitä tietämään, keitä me olemme liittokansana, ja vakuuttavat meille, että Jumalamme – jonka kanssa olemme tehneet liiton ja joka ”ei muutu” (Mormon 9:19) – siunaa meitä vaikeuksissamme ja koettelemuksissamme samoin kuin Hän siunasi pioneerivanhempiamme.
Alma opetti, että Jumala ”täyttää kaikki lupauksensa, jotka hän [meille] antaa, sillä hän on täyttänyt lupauksensa, jotka hän on antanut meidän isillemme” (Alma 37:17). Kun tiedämme tämän, saamme pioneereilta innoitusta toimia samalla tavoin uskon voimalla ja pitää toivo ankkurina elämässämme.
Tämä on ankkuri, jota kaipaamme moraalisesti, hengellisesti ja maallisesti kuohuvassa maailmassamme: elävä, toimintaan saava usko Kristukseen, ja toivo, joka ankkuroi meidät kulkemaan Hänen teitään.
Kertomus Willien ja Martinin käsikärrykomppanioista on tullut varhaisten pioneerien uskon ja toivon vertauskuvaksi. On ihme, että vain noin 200 ihmistä noin 1 000 jäsenen komppaniasta kuoli.8 Heidän pelastajiensa uskon ja toivon täyttämät ponnistelut, joissa saatiin jumalallista apua, pelastivat nuo käsikärrykomppaniat.9
Lähdettyään Suolajärven laaksosta pelastajat joutuivat samojen varhaisten, ankarien ja armottomien talvimyrskyjen kouriin, jotka olivat saartaneet käsikärrykomppaniat. Luonnonvoimien raivotessa jotkut pelastajista horjuivat uskossaan, menettivät toivonsa ja kääntyivät takaisin.
Sitä vastoin Reddick Allred pysyi vankkumattomana pelastajien pystyttämässä huoltoleirissä kolmen viikon ajan ankarassa talvisäässä. Kun eräs toinen pelastaja yritti saada veli Allredia lähtemään kanssaan kotiin päin, Reddick kieltäytyi:
”Kieltäydyin hänen ehdotuksestaan ja – – neuvoin häntä jäämään, sillä komppanian ihmisten elämä riippui meistä”, hän kirjoitti päiväkirjassaan. ”Sitten hän – – sanoi, että koska olin huoltoleirin johtaja, he luottaisivat siihen, että minä kysyisin Herralta, mitä meidän tuli tehdä. Vastustelin, sillä [Herra] oli jo sanonut, mitä [meidän tulee] tehdä.”10
Tällainen horjumaton usko koettelemuksissa saa aikaan peräänantamattomia miehiä ja naisia. Se antaa myös varmaa, vakaata ohjausta mahdollisesti eksyttävien myrskyjen raivotessa. Yksi tällaisen uskon hedelmistä on, että ne, joilla sitä on, pystyvät hoivaamaan, pelastamaan ja siunaamaan muita. Kuvitelkaa sitä lämmintä tunnetta, jota Reddick Allred tunsi nähdessään käsikärrykomppanian tulevan leiriinsä. Kuvitelkaa sitä iloa, jota komppanian väki koki nähdessään hänet!
Muistakaa heidän ykseytensä
Muistakaa, että pioneerit olivat yleisesti ottaen yhtä. Historioitsijat ovat panneet merkille, että myöhempien aikojen pyhien siirtyminen länteen poikkesi muista Amerikan länteen suuntautuneista muuttoliikkeistä.
”Ne olivat kirjaimellisesti matkalla olevia kyläkuntia, joissa vallitsi sellainen vakaus, solidaarisuus ja kuri, joka oli ennenkuulumatonta muiden länteen matkanneiden parissa. – –
Vain harvat Kalifornian tai Oregonin siirtolaiset soivat ajatustakaan jäljessään tuleville ihmisille. – – Näin ei ollut mormonien laita. Ensimmäinen asia, jonka pioneerikomppania teki, oli panna merkille, missä oli hyviä leirintäpaikkoja, puuta, vettä ja ruohoa, sekä suorittaa välimatkojen mittauksia ja asettaa mailipylväitä. He ja seuraavat komppaniat tekivät kaikkensa rakentaakseen siltoja ja madaltaakseen jyrkkäreunaisia joenylityspaikkoja. He valmistivat lauttoja ja losseja ja jättivät ne myöhempien komppanioiden käyttöön.”11
Syynä tähän erilaisuuteen on se, että kirkon jäsenet tulivat rakentamaan Siionia. Käytännöllisesti katsoen Siion tarkoittaa sitä, että jokainen pitää veljeään itsensä veroisena ja osoittaa hyveellisyyttä ja pyhyyttä Herran edessä (ks. OL 38:24). Siion – yhteisö, jossa kansalla on yksi sydän ja yksi mieli ja joka asuu vanhurskaudessa, eikä heidän joukossaan ole köyhiä (ks. Moos. 7:18) – on toteutunut ja tulee toteutumaan ”jokaisen tavoitellessa lähimmäisensä parasta ja tehdessä kaiken silmämääränä vain Jumalan kunnia” (OL 82:19).
Tämä yhteisyyden tunne ja kaikkien jakamat velvollisuudet johtivat yhteiseen pyrkimykseen seurata Jumalan profeettaa. Se on merkittävä syy siihen, että pioneerit onnistuivat pyrkimyksissään, ja se on tärkeä osa sitä perintöä, jonka he välittivät meille. He kuiskaavat, että seuratessamme Herran profeettaa mekin menestymme Herran voiman ansiosta vain siinä määrin kuin toimimme yhdessä, yhteisyyden tunteen vallitessa ja velvollisuudet jakaen.
Siirtäkää pioneerihenkeä eteenpäin
Olemme vastuussa siitä, että juurrutamme lapsiimme ja lastenlapsiimme sen saman hengen, joka johdatti pioneerien askelia. Yksinkertaisena esimerkkinä siitä, kuinka se tehdään, on Muñozin perhe Otavalosta Ecuadorista. Maaliskuussa 2013 tapasin veli Juan José Muñoz Otavalon, hänen vaimonsa Lauran sekä Juan Amadon, yhden heidän pojistaan, ja sain kuulla heidän ajastaan kirkossa. Sain tietää, että veli Muñoz kuului ensimmäisiin käännynnäisiin Otavalossa.
Kun veli Muñoz oli poika, hän sai espanjankielisen Mormonin kirjan. Hän ei osannut lukea sitä, mutta sitä pidellessään hän tunsi syvällistä voimaa ja henkeä. Hän piilotti kirjan kotiinsa, sillä hän tiesi, että hänen veljensä tuhoaisivat sen.
Silloin tällöin hän otti kirjan esiin piilostaan vain pidelläkseen sitä ja tunteakseen sen voiman. Suuria vastoinkäymisiä ja vastustusta kokien hän liittyi kirkkoon, ja hänestä tuli yksi ensimmäisistä lähetyssaarnaajista, joita Otavalon kylästä on kutsuttu. Myöhemmin hän solmi avioliiton kotiin palanneen lähetyssaarnaajasisaren kanssa, ja yhdessä he ovat kasvattaneet uskollisen, evankeliumikeskeisen perheen. Hän palveli uskollisesti kirkossa johtotehtävissä ja auttoi kääntämään Mormonin kirjan ja temppelitoimitukset äidinkielelleen ecuadorinkitšuaksi.
Juan Amado, kotiin palannut lähetyssaarnaaja, kyynelehti kuunnellessamme veli Muñozin kertomusta uskostaan. Kun hänen isänsä lakkasi puhumasta, tämä hyvä poika sanoi: ”Olen aina arvostanut niitä varhaisia pioneereja, jotka ylittivät tasangot käsikärryineen Pohjois-Amerikassa. Heidän uskonsa ja omistautumisensa ovat innoittaneet minua ja liikuttaneet minua syvästi koko elämäni ajan. Mutta vasta tänään tajusin, että täällä Otavalossakin on pioneereja, ja he ovat minun vanhempani! Se täyttää minut ilolla.”
Veli ja sisar Muñoz opettavat meille, että siirrämme uskon perintöä eteenpäin olemalla pioneereja – avaamalla muille evankeliumin tien, jota seurata, osoittamalla oikean suunnan ja elämällä sen mukaan. Kun me johdonmukaisesti harjoitamme uskoa Herraan ja ankkuroimme sielumme toivoon Hänessä, meistä tulee ”varmoja ja lujia [mikä saa meidät] alati tekemään runsaasti hyviä tekoja ja johdattaa [meitä] kirkastamaan Jumalaa” (Et. 12:4). Sen jälkeen voimme Reddick Allredin tavoin palvella elämänsä polulla eksyneitä, ja he – myös tulevat sukupolvet – oppivat meiltä, millaista on sellaisen elämän mukanaan tuoma voima ja rauha.
Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista on huomauttanut:
”Muutaman tavaran pakkaaminen vankkureihin tai käsikärryihin ja kahdentuhannen kilometrin käveleminen ei ole se tapa, jolla useimpia meistä pyydetään osoittamaan uskomme ja rohkeutemme. Nykyään me kohtaamme erilaisia haasteita – erilaisia vuoria kiivettäviksi, erilaisia jokia ylitettäviksi, erilaisia laaksoja saatettaviksi kukoistamaan kuin lilja (ks. Jes. 35:1). – –
Meidän kamppailumme on elämistä maailmassa, joka on synnin ja hengellisen piittaamattomuuden vallassa, missä kaikkialla näyttää olevan nautinnonhalua, epärehellisyyttä ja ahneutta. Nykyajan erämaa on sekasorron ja ristiriitaisten viestien erämaata.”
Me emme saa suhtautua Jumalan käskyihin välinpitämättömästi, vanhin Ballard lisäsi. ”Maailman kiusausten ja pahuuden välttäminen vaatii todelliselta nykyajan pioneerilta uskoa ja rohkeutta.”12
Päättäkäämme niin ikään kaikki olla pioneereja ja kulkea edellä avaamassa tietä muille, jotka ovat syntiä, sekasortoa ja epäilyksiä huokuvan maailman kolhimia. Muistakaamme pioneereja ja heidän kertomuksiaan. Muistakaamme, että he tulivat yhteisvoimin rakentamaan Siionia, ja hyväksykäämme sitten vastuullinen tehtävä juurruttaa samanlaista uskoa kaikkiin kohtaamiimme ihmisiin – etenkin nousevaan polveen – ja tehdä se antamalla ”eläväksi – – uhriksi” (Room. 12:1) oma elämämme, jonka liikkeelle panevana voimana on usko Herraan Jeesukseen Kristukseen ja ankkurina toivo tulevasta hyvästä, jonka saamme Hänen ansiostaan.
Pioneerina oleminen tarkoittaa, että ”[emme väsy] tekemään hyvää” (OL 64:33). Weltha Hatch ei varmaankaan pitänyt merkityksellisenä sitä, että hänet kastettiin nimenomaan jäisessä joessa. Eikä Isaac Nash pitänyt mällin heittämistä maahan millään lailla huomattavana tekona. Ja mitä tulee Reddick Allrediin, hän teki yksinkertaisesti sen, mitä Herra käski häntä tekemään.
Kaikista näistä pienistä ja yksinkertaisista teoista on tullut jotakin suurenmoista! Muistakaamme siis, ettei suurissa pyrkimyksissä ole mitään vähäpätöistä. Kun elämme evankeliumin mukaan, seuraamme profeettaa, valitsemme epäilyksen sijaan uskon ja teemme niitä pieniä asioita, jotka vahvistavat uskoa ja synnyttävät toivoa, joka on ankkurina sieluille, jokainen meistä on pioneeri, joka valmistaa tietä jäljessämme tuleville.
”Tuomasi rahat käytetään temppelin puhujakorokkeen rakentamiseen”, profeetta Joseph Smith kertoi Ira Hatchille heidän ensitapaamisellaan. Profeetta teki Iraan suuren vaikutuksen, joten Ira kastettiin ja hän muutti vaimonsa kanssa New Yorkin osavaltiosta Ohion Kirtlandiin.
Kuvitus Dan Burr; valokuvat kirkon historian kirjaston luvalla; kuvat kehyksistä kittimages/iStock/Thinkstock
Valokuva Muñozin perheestä vanhin Marcus Nashin kokoelmasta