Uskonto & valtionhallinto
Vanhin Wilford W. Andersen
seitsemänkymmenen koorumista
Uskonto ja valtionhallinto kulkevat eri raiteilla, mutta samaan suuntaan. Ne toimivat parhaiten ja tehokkaimmin, kun ne suojelevat ja edistävät toinen toistaan.
Valokuvakuvitus David Stoker
Uskonto ja valtionhallinto ovat kuin aviopuolisot, joilla on joskus vaikeaa yhdessä mutta jotka huomaavat, etteivät he yksinkertaisesti voi elää erossa toisistaan. Uskonto ja valtionhallinto tarvitsevat kumpikin oman itsenäisyytensä voidakseen kukoistaa, mutta historia on osoittanut, ettei täydellinen ero ole hyväksi kummallekaan osapuolelle. Ne kulkevat eri raiteilla, mutta samaan suuntaan. Ne toimivat parhaiten ja tehokkaimmin, kun ne suojelevat ja edistävät toinen toistaan.
Valtionhallinnolla on tärkeä rooli uskonnonvapauden puolustamisessa ja ylläpitämisessä sekä kirkkojen roolin edistämisessä yhteiskunnassa. Onneksi useimmat valtionhallinnot nykymaailmassa tunnustavat ainakin jossakin määrin uskonnonvapauden ja tarjoavat kansalaisilleen oikeuden palvella Jumalaa ja harjoittaa uskontoaan oman omantuntonsa vaatimusten mukaan. Niin ei ole aina ollut.
Monet sukupolvet ovat kokeneet tukahduttavan vapaudenmenetyksen, joka on johtunut valtiovallan määräämästä valtionuskonnosta. Toiset ovat saaneet kokea moraalisen romahduksen, joka liittyy valtiovallan taholta tulleeseen uskonnon täydelliseen kieltämiseen. Olemme kiitollisia siitä, että nykymaailmassa kasvavassa enemmistössä valtioiden perustuslaeista nähdään yhteiskunta sellaisena, jossa uskonkäsityksiä ja uskonnon harjoittamista, vaikkakin erossa valtionhallinnosta, tulee suojella ja turvata vainolta.1
Mormonin kirjassa kuvattu taivaan innoittama valtionhallinto antoi kansalle tällaisen uskonkäsitysten ja uskonnon harjoittamisen vapauden:
”Nyt, jos ihminen halusi palvella Jumalaa, hänellä oli siihen oikeus, tai pikemminkin, jos hän uskoi Jumalaan, hänellä oli oikeus palvella häntä; mutta jos hän ei uskonut häneen, ei ollut mitään lakia hänen rankaisemisekseen. – –
Sillä oli olemassa laki, että ihmiset tuli tuomita rikostensa mukaisesti. Mutta ei ollut mitään lakia ihmisen uskoa vastaan.” (Alma 30:9, 11.)
Uskovina ihmisinä meidän tulisi olla kiitollisia valtionhallinnon suomasta turvasta, joka sallii meidän omaksua ja harjoittaa haluamiamme uskonkäsityksiä.
Uskonnon olennainen tehtävä
Kaikille ei kenties ole yhtä selvää, että uskonto ja moraalisuus ovat tärkeässä osassa hyvän ja tehokkaan valtionhallinnon ylläpitämisessä ja edistämisessä. Ainoat todelliset ratkaisut moniin nykymaailmamme vakaviin ongelmiin ovat hengellisiä eivätkä poliittisia tai taloudellisia. Esimerkiksi rasismi, väkivalta ja viharikokset ovat hengellisiä ongelmia, ja niiden ainoa todellinen ratkaisu on hengellinen. Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on opettanut:
”Monet länsimaisen yhteiskunnan merkittävimmistä moraalisista edistysaskeleista ovat peräisin uskonnollisista periaatteista, ja ne ovat siirtyneet saarnastuoleista yleiseen ajattelutapaan. Esimerkkejä tästä ovat muun muassa orjakaupan lakkauttaminen Englannissa sekä julistus orjien vapauttamisesta [Yhdysvalloissa]. Sama pätee viimeisen puolen vuosisadan aikana kansalaisoikeusliikkeeseen.”2
Moraalisen järjestyksen vakiinnuttamisessa yhteiskunnat ovat suurelta osin riippuvaisia uskonnosta ja kirkoista. Valtiovalta ei koskaan voi rakentaa riittävästi vankiloita, joihin mahtuisivat kaikki rikolliset yhteiskunnasta, josta puuttuvat moraalisuus, luonne ja usko. Uskonnon harjoittaminen kannustaa näihin ominaisuuksiin paremmin kuin mikään lainsäädännöllinen määräys tai poliisivoimat. Valtionhallinto ei voi hallita ihmissydämestä kumpuavia näkökantoja, haluja ja toiveita. Ne ovat kuitenkin siemeniä, joista kasvaa käyttäytyminen, jota valtionhallinnon täytyy säädellä.
Ranskalainen historioitsija ja valtiomies Alexis de Tocqueville on kirjoittanut: ”Despotismi voi hallita ilman uskoa, mutta vapaus ei voi.”3 Ja despotismikaan ei voi hallita loputtomasti ilman uskoa. Sillä kuten Venäjän liittovaltion ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin on huomauttanut: ”Valtaistuimen voi kyllä rakentaa pistimiä käyttämällä, mutta sillä on vaikea istua.”4
Vuorisaarnassa Jeesus vertasi kirjoihin kirjoitettua lakia sydämeen kirjoitettuun lakiin.
”Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: ’Älä tapa.’ Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion.
Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt. 5:21–22.)
Siinä missä valtionhallinto toteuttaa kirjoihin kirjoitettua lakia, uskonto opettaa kuuliaisuutta sydämeen kirjoitetulle laille ja kannustaa siihen. Ne, jotka noudattavat jälkimmäistä, rikkovat harvoin, jos koskaan, edellistä. Kuten voimme lukea Opista ja liitoista: ”Sen, joka pitää Jumalan lait, ei tarvitse rikkoa maan lakeja” (58:21).
Mutta siellä, missä sydämenasioita ei oteta huomioon, kirjoitettu laki ja valtiovallan lakikoneisto lopulta jumittuvat. Yhteiskunnassa käyttäydytään hyvien tapojen mukaisesti silloin, kun suurin osa ihmisistä toimii moraalisesti oikein siksi, että he uskovat, että heidän tulee toimia niin – ei siksi, että laki tai poliisivoimat pakottavat heidät siihen.
Valtionhallinto valvoo kansalaistensa käyttäytymistä. Se yrittää saada heidät olemaan kunnollisia ja moraalisia. Uskonto sen sijaan yrittää saada heidät haluamaan olla kunnollisia ja moraalisia. Presidentti Ezra Taft Benson (1899–1994), joka toimi ministerinä Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerin alaisuudessa, on opettanut meille tämän mitä tärkeimmän eron:
”Herra vaikuttaa sisältä ulospäin. Maailma vaikuttaa ulkoa sisäänpäin. Maailma haluaa ottaa ihmiset pois kurjuudesta. Kristus ottaa kurjuuden pois ihmisistä, ja sen jälkeen he pystyvät itse nousemaan kurjuudestaan. Maailma haluaa muuttaa ihmisiä muuttamalla heidän ympäristöään. Kristus muuttaa ihmisiä, jotka sitten muuttavat ympäristöään. Maailma haluaa muuttaa ihmisten käyttäytymistä, mutta Kristus voi muuttaa ihmisluonnon.”5
Ajan myötä kaikkien vapaiden valtionhallintojen täytyy loppujen lopuksi luottaa kansalaistensa vapaaehtoiseen hyvyyteen ja tukeen. Kuten legendaarinen valtiomies ja poliittinen filosofi Edmund Burke on sanonut: ”Asioiden iankaikkisessa järjestyksessä on säädetty, etteivät hillittömät ihmismielet voi olla vapaita. Heidät kahlehtii heidän oma kiihkonsa.”6
Siksi hyvä valtionhallinto suojelee uskontoa ja edistää uskonnonvapautta. Ja hyvä uskonto kannustaa olemaan hyvä kansalainen ja elämään maan lakien mukaan.
Hyvän valtionhallinnon ei tarvitse olla puolueellinen. Sen ei tulisi suosia yhtä uskontoa enemmän kuin toista. Sen edustajien täytyy olla vapaita uskomaan ja harjoittamaan uskontoaan oman omantuntonsa vaatimusten mukaan. Samasta syystä hyvän uskonnon ei tulisi tukea eikä vastustaa mitään poliittista puoluetta eikä ehdokasta. Ja sen jäsenten täytyy olla vapaita – ja heitä tulee jopa kannustaa – osallistumaan poliittiseen toimintaan ja tukemaan parhaaksi katsomaansa puoluetta tai ehdokasta.
Antakaa äänenne kuulua
Vaikka kirkko instituutiona on toistuvasti vahvistanut poliittisen puolueettomuutensa, myöhempien aikojen pyhiä kannustetaan osallistumaan poliittiseen toimintaan ja lisäämään oman äänensä julkiseen keskusteluun. Uskontoomme kuuluu olla hyviä kansalaisia, missä tahansa me asummekin.
Julkaisussa Käsikirja 2: Johtaminen ja palveleminen kirkossa sanotaan: ”Jäseniä kannustetaan oman maansa lakien mukaan rekisteröitymään äänestäjiksi, tutkimaan aiheita ja ehdokkaita tarkoin ja äänestämään henkilöitä, joiden he uskovat toimivan nuhteettomasti ja hyvää harkintakykyä käyttäen. Myöhempien aikojen pyhillä on erityinen velvollisuus etsiä, äänestää ja tukea johtajia, jotka ovat rehellisiä, hyviä ja viisaita (ks. OL 98:10).”7
Jonakin päivänä Vapahtaja tulee jälleen. Hänellä on oikeus hallita ja vallita kuninkaiden Kuninkaana sekä suurena Ylipappinamme. Silloin valtionhallinnon valtikka ja pappeuden voima yhdistyvät yhdeksi.
Siihen suurenmoiseen päivään asti uskonnon ja valtionhallinnon täytyy kulkea ihmiskunnan historian polulla käsi kädessä – kumpikin kunnioittaen toisensa itsenäisyyttä, kumpikin arvostaen toisensa välttämätöntä myötävaikutusta.