Joululaulujen taika
Näillä nuorilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon iloa he voisivat tuoda muutamalla yksinkertaisella laululla.
Joululaulu Joaquínille
Kuvitus Michael Mullan
Argentiinalaisiin perinteisiin ei juurikaan kuulu se, että mennään laulamaan joululauluja muille. Itse asiassa joulu täällä on hyvin erilainen kuin se perinteinen luminen näkymä, joka joulusta saattaa tulla mieleen. Koska asumme eteläisellä pallonpuoliskolla, joulu tuo minun mieleeni aina ison hedelmäsalaatin.
Niinpä kun vanhempani ehdottivat, että menisimme perheenä laulamaan muille, sisarukseni ja minä tunsimme sekä hämmennystä että innostusta. Emme olleet varmoja musiikillisista kyvyistämme, joten päätimme leipoa hieman pikkuleipiä annettavaksi niille, joiden luona kävimme, jotta ainakin se saisi hymyn heidän kasvoilleen.
Mies nimeltä Joaquín oli kuulunut seurakuntaamme niin kauan kuin pystyin muistamaan. Sinä vuonna joulukuussa hän oli sairastunut vakavasti eikä voinut enää osallistua sakramenttikokoukseen. Isäni ja veljeni olivat niiden joukossa, jotka sunnuntaisin kirkon jälkeen veivät hänelle sakramentin sairaalaan.
Joulua edeltävänä sunnuntaina koko perheemme hyppäsi autoon mennäksemme käymään Joaquínin luona, ja toivoimme vievämme mukanamme lämpimän jouluhengen. Kun saavuimme, sairaanhoitaja ohjasi meidät hänen vuoteensa luo. Pyhät kirjoitukset ja kirkon laulukirja olivat hänen vuoteensa vieressä, aivan kuin hän olisi ollut odottamassa meitä.
Hän oli silminnähden onnellinen siitä, että olimme siellä, ja me kaikki tunsimme heti suurta rakkautta häntä kohtaan. Veljeni valmistivat, siunasivat ja antoivat sakramentin. Ennen lähtöä lauloimme kauniin sävelmän ”Paimenet kaukaisen Juudean maan”: ”Hoosianna Jumalalle Hoosianna korkeudessa. Hyvä tahto ihmisten, Rauha maassa kansojen.” (MAP-lauluja, 134.)
Tosiaankin – rauha ja hyvä tahto täyttivät sydämemme, kun Joaquín kutsui meitä ”enkeleiksi” ja kiitti meitä käynnistä, vaikka me olimme vain halunneet tuoda noita tuntemuksia hänelle.
Julia G., Buenos Aires, Argentiina
Illan viimeinen paikka
Oli jouluaatto, enkä minä halunnut lähteä laulamaan joululauluja.
Äitini kuitenkin ajatteli, että olisi hauskaa, jos perheemme pakkautuisi vanhaan autoomme ja ajaisi pitkin jäisiä naapuruston katuja laulamaan joululauluja seurakuntamme kolmelle leskelle. Isä tuki mielellään äidin ehdotusta.
Minua nolotti. Kuka meitä haluaisi kuunnella? Kuolisin häpeästä, jos näkisin jonkun tutun. Purnaten ja murjottaen kömmin veljeni ja siskoni kanssa takapenkille.
Ensimmäinen asunto, jonne menimme, oli vain muutaman korttelin päässä. Kukaan ei tullut avaamaan ovea. Ajoimme seuraavaan paikkaan. Sielläkään kukaan ei tullut avaamaan ovea. Mielialani alkoi kohota.
Kun ajoimme viimeisen paikkamme kapealle pihatielle, ajattelin: ”Toivottavasti kukaan ei ole kotona.”
Ulkona oli nyt pimeä. Kun äiti koputti ja odotti, etukuisti pysyi pimeänä. Hyvä. Pian olisimme kotona, ja pääsisin omaan huoneeseeni.
Yhtäkkiä kuistin valo napsahti päälle, ja ovi avattiin. Olin hyvin kiusaantunut. Olin varma siitä, että olimme häirinneet tätä rouvaa.
”Tulkaa sisään, tulkaa sisään”, pieni jäntevä nainen kutsui. Hän osoitti vanhaa pianoaan.
”Osaatko soittaa?” hän kysyi äidiltäni. ”Lauletaanpa pianon ympärillä.”
Hänen lämminhenkisyytensä ja innokkuutensa pehmittivät sydämeni. Ehkei hän pannutkaan niin pahakseen, että olimme siellä. Kun olimme laulaneet muutaman laulun, hän tarjosi meille lämmintä kaakaota.
”Voitko auttaa minua?” hän kysyi minulta. Kun tulimme keittiöön, hämmästyin nähdessäni kauniisti katetun pöydän, joka oli koristeltu ihastuttavan jouluisesti. Se oli niin juhlava! Kunkin paikan kohdalla oli pieni, huolellisesti kääritty paketti.
”Keille nämä ovat?” kysyin. Tiesin naisen asuvan yksin.
”Naapureilleni”, hän selitti. ”Joka joulu kutsun ne, jotka ovat kaltaisiani – joilla ei ole perhettä lähellä – luokseni jouluaamiaiselle ja pienelle yllätykselle.”
Tämä ajatus sai 13-vuotiaan aivoni kihisemään. Ihailu täytti itsepäisen sydämeni. Kuinka ihana tämä huone olikaan. Kuinka ihana tämä pieni vanha sisar olikaan. Kuinka ihana olikaan äitini tuodessaan meidät tänne. Viimeinkin olin onnellinen.
Seuraavassa kuussa kirkossa tämä sisar kiitti meitä jälleen vierailusta. Hän kertoi meille, että olimme sinä vuonna ainoat, jotka olivat muistaneet häntä. Muutama kuukausi myöhemmin hän yllättäen menehtyi.
Muistelen sitä joulua ja tunnen kiitollisuutta ihanista vanhemmista ja tästä iäkkäästä sisaresta, jotka kukin halusivat tuoda jouluiloa muille.
Brooke K., Utah, USA