Uutisia

”Tuo tuossa on Suomen lähetysjohtaja” – Henry A. Matis (Osa 1.)

Leena ja Risto Kurra

San Miguel -joen laaksossa 2 667 metrin korkeudella merenpinnasta Yhdysvaltain Coloradon osavaltion lounaisosassa sijaitseva Telluride on 2 500 asukkaan kaupunki, joka vuonna 1878 perustettiin toimintansa sittemmin lopettaneen hopea- ja kultakaivoksen ympärille. Kukoistuskausi alkoi vuonna 1890 valmistuneen rautatien myötä. Enimmillään asukkaita oli 5 000. Nykyisin Telluride tunnetaan ennen muuta hiihtokeskuksistaan ja kansainvälisistä elokuvajuhlistaan. Kaivoskaupungilla on sijansa myös suomalaisten pyhien historiassa.

Iisakin tarina (1862–1931)

”Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi” (Ps. 139:9–10). ”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut” (2. Moos. 23:20).

Varmaan juuri noihin Vanhan testamentin kohtiin turvautuivat monet suomalaiset, kun he suurimpina siirtolaisvuosina 1870–1914 purjehtivat Atlantin taakse etsimään parempaa elämää kuin kotimaa tarjosi. Näin päätti tehdä myös kolme Pudasjärven Hetekylässä 650 hehtaarin tilaa asuneiden Henrik Mätässaaren ja Kaisa Parkkisen kahdeksasta lapsesta. Ensimmäisenä heistä lähti Iisak vuonna 1882. Hänen tarkoituksenaan oli palata takaisin muutaman vuoden kuluttua lompakko taaloja pullollaan. Hän halusi näin todistaa kelpoisuutensa erään ison talon tyttären vanhemmille, joille hän ei aiemmin ollut ollut riittävän varakas. Haaveet jäivät haaveiksi. Kauaksi jäi kotitila, jonka mäkitupalainen Henrik oli saanut omakseen 1860-luvulla.

Iisak aloitti Amerikan valloituksensa michiganilaisesta rautakaivoksesta. Muutaman vuoden jälkeen oli edessä hiilikaivos Wyomingissa. Iisak sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1890, ja samalla Iisak Mätässaaresta tuli Isaac Matis. Isaac muutti Tellurideen vuonna 1891, kun siellä avattiin uusi kultakaivos. Ehkäpä häntäkin onnistaisi. Lisäksi Telluridessa asui 450 Etelä-Pohjanmaalta muuttanutta suomalaista. Ruotsalaisten ja italialaisten kanssa he asuivat syvän laakson eteläpuolella, jonne ei aurinko liiemmälti paistanut eikä kuu kumottanut. Suomalaisten asuttamassa Finn Townissa oli Finn Hall eli ”haali” ja neljä yleistä saunaa. Se, että sai kuulua suomalaiseen yhdyskuntaan ja jakaa kokemuksensa toisten vanhasta maasta lähteneiden kanssa, oli todella tärkeää Isaacille.

Haali oli mainareille kuin päivänvalo kaivoksen suulla. Työ kaivoksessa oli uuvuttavaa. Päivittäisen 12-tuntisen louhinnan päätyttyä noustiin kuilusta ylös kämpille, pestiin kasvot ja kädet ja mentiin sapuskalle yhteiskämpän ruokasaliin, jossa satakunta miestä söi samanaikaisesti. Sen jälkeen yleensä rupateltiin uunin ympärille kerääntyneiden kavereiden kanssa. Pääaiheina olivat lumivyöryt tai muut vaaratilanteet, sillä onnettomuuksia sattui tuon tuostakin. Korttia lyötäessä kerrottiin kaupungin juorut tai ihmeteltiin kolme metriä paksua lumihankea. Kullakin miehellä oli pieni henkilökohtainen alue: oma sänky, sen alla yöastia ja puulaatikko omille tavaroille. Punkat olivat pitkässä rivissä lähes vieri vieressä. Yöllä yritettiin nukkua, paleltiin, kuunneltiin äänekkäiden pitkä- ja tuuheahäntäisten kauppiasrottien menoa ja melskettä ja katseltiin niiden yössä hehkuvia silmiä. Monien mielestä nuo vikkelät jyrsijät olivat ovelimpia pirulaisia, mitä kuunaan on nähty. Aamu tuli aina liian aikaisin. Ei muuta kuin saappaat ja housut jalkaan, raskas takki niskaan, lierihattu päähän ja taas kaivoksen uumeniin. Ammekylpyyn päästiin kerran kuussa, jos sitäkään. Samaa ohjelmaa mainarit toistivat samanlaisena koko pitkän 1–3 kuukauden työjakson ajan. Mielessä ja unissa väikkyivät koti, haalin tanssit ja sen muut riennot.

Isaac työskenteli Telluridessa ensin Tomboyn kaivoksessa ja myöhemmin suomalaisten oman kaivososakeyhtiön omistamassa Mustassa Karhussa. Se oli aluksi menestyvä yritys, joten oli järkevää ryhtyä osakkaaksi. Niin teki myös Isaac. Kolmen vuoden aikana Isaacille ei maksettu lainkaan rahapalkkaa, vaan hän kartutti osakkeitaan kuten kaikki muutkin. Kaivostoiminta alkoi heiketä 1910-luvulla, ja kilpailijat pelasivat Mustan Karhun konkurssiin vuonna 1915. Työmiehet menettivät kaikki osakesäästönsä. Niin kävi myös Isaacille, mutta hän pääsi takaisin Tomboyn kaivokseen, jossa hän jatkoi mainarina vielä kymmenkunta vuotta. Sittemmin hän työskenteli yövartijana ja piti kanalaa. Pitkäaikainen kaivostyö vaati veronsa, ja terveys alkoi konstailla.

Marian tarina (1875–1961)

Ylistarolaiset Maria Mäkynen ja Jaakko Salomoninpoika Iivari solmivat avioliiton 30. joulukuuta 1898. Häistä ehti kulua vain kolme kuukautta, kun nuori aviomies lähti Tellurideen. Salomonin nimijuurta kantavaa poikaa kiehtoivat ”Salomonin aarteet”, Amerikan kulta, mutta ennen kaikkea toive säästää rahaa Marian laivalippuun ja saada tämä luokseen. Neljä vuotta myöhemmin se onnistui. Maria nousi laivaan maaliskuussa 1903. Pari oli jälleen yhdessä. Avio-onni jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Jaakko kuoli Mustan Karhun kaivosonnettomuudessa saman vuoden syyskuussa.

Kaunis, varaton Mary oli yksin vieraassa maassa. Hän halusi palata Suomeen, mutta siihen hänellä ei ollut rahaa. Kotiin lähettämässään kirjeessä hän katui muuttamistaan Amerikkaan. Hän koki itsensä kovin ulkopuoliseksi. Mutta sitten tapahtui jotakin. Mary tapasi haalissa Isaac Matisin, 42-vuotiaan vanhanpojan, joka oli viimeinkin unohtanut Suomeen jääneen nuoruudenrakkautensa ja uskaltautui kosimaan Marya. He solmivat avioliiton marraskuussa 1904 ja saivat kolme lasta, Henryn sekä kaksoset Arvon ja Wilhon.

Matisin perhe asui Isaacin hankkimassa talossa, jonka tuo vannoutunut poikamies oli ostanut jo vuonna 1895 ”kaiken varalta” yhdessä kahden kaverinsa kanssa. Avioiduttuaan Isaac lunasti talon itselleen. Se sijaitsi kaupungin varjoisella puolella, kuinkas muuten, missä maahanmuuttajaperheet tekivät parhaansa mukautuakseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Se oli vaikeaa etenkin Marylle, maanviljelijäperheen tyttärelle, jolle syrjintä ja alempiarvoinen asema oli vierasta ja loukkaavaa.

Mary ei oppinut puhumaan kunnolla englantia mutta pärjäsi fingliskalla. Matisten kotona puhuttiin suomea, joten siitä tuli poikien äidinkieli. Koska Isaacin palkka maksettiin osakkeina, Mary joutui perhettä elättäessään tiukille. Hän työskenteli kaupungilla hotellin pesulassa. Lisäksi hän vuokrasi kolme suurta huonetta talonsa yläkerrasta suomalaisille kaivosmiehille, joiden vaatteet hän pesi ja silitti. Mary teki kaikkensa poikiensa hyväksi. Hän halusi laittaa heidät pyhäkouluun, kirkkoon, kouluun, partioon ja kannusti heitä pelaamaan koripalloa. Äiti oli vastuussa pojistaan, heidän kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistaan. Sitä vastoin isä oikeastaan asui maan alla. Hän ”vuoli kultaa” Tomboyn kaivoksessa, jonka sisäänmenoaukko oli 900 metriä Telluriden yläpuolella. Pitkän työjakson aikana työtä tehtiin seitsemänä päivänä viikossa – puoli vuorokautta kaivoksessa 300 metriä syvän kuilun pohjalla ja toinen puoli vapaalla kaivosmiesten kämpässä. Sitten pariksi päiväksi alas kaupunkiin perheen pariin ja taas ylös kaivokseen.

Mary joutui kokemaan kaksi katkeraa henkilökohtaista talouskriisiä, Isaacin kolmen vuoden työstä kertyneiden osakkeiden arvonmenetyksen ja poikien koulutukseen tarkoitettujen muutaman tuhannen dollarin varastamisen. Nämä varat Maryn oli onnistunut säästää pyykkäyksellä ansaitsemistaan rahoista. Eräänä suuren lamakauden päivänä Telluriden pankin johtaja vain häipyi sen siliän tien kaupunkilaisten rahat mukanaan. Kaikki meni. Luottamus muuttui pettymykseksi eikä palannut koskaan entiselleen.

Iisak Mätässaari ja Maria Mäkynen vaihtoivat vanhan kotimaansa uuteen. He välttivät valtameren myrskyt, kulkivat omia, välillä hyvinkin kivisiä polkujaan, perustivat perheen, kasvattivat lapsensa, ikävöivät vanhaa maata, mutta tekivät tämän kaiken tietämättä Herran tarkoitusta. He kasvattivat Suomelle sen ensimmäisen lähetysjohtajan, joka tulisi perustamaan Suomen lähetyskentän ja järjestämään palautetun evankeliumin saarnaamisen Suomen maassa – Henry A. Matisin, Telluriden pojan. ”Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi.” (Jer. 1:5.)

Lähetystyön ensi versot

Tapahtumien sarja, joka johti lopulta Suomen lähetyskentän perustamiseen, alkoi yleiskonferenssissa lokakuussa 1849, vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun pioneerit olivat saapuneet Suolajärven laaksoon. Vanhin Erastus Snow sai tuolloin tehtäväkseen perustaa Skandinavian lähetyskentän ja myös johtaa sitä. Siihen alueeseen Suomen suuriruhtinaskuntakin luettiin.

Kun vanhin Snow tuli uudestaan Skandinavian lähetyskentälle vuonna 1873, Ruotsissa asuneet suomalaiset jäsenet rohkaisivat häntä lähettämään lähetyssaarnaajia Suomeen. Toukokuussa 1876 Sundströmin veljekset Carl ja John kastoivat Vaasassa ensimmäiset jäsenet Johanna Charlotta Bergin ja Carolina Smedmanin. Heinäkuussa kastettiin vielä kaksi jäsentä, Anna Berg ja Johan Sten.

Tukholman konferenssin johtaja Lars M. Olson kehotti toukokuussa 1880 puutarhuri Johan Blomia muuttamaan perheineen Suomeen. Tämä asettui asumaan Pohjan kuntaan ja kastoi kaksi sisarta, Wendla Lindelöfin ja Maria Godin. Paikkakunnalla liittyi 1880-luvulla kirkkoon vielä yhdeksän muuta.

Vuonna 1879 Per Pettersson kutsuttiin lähetyssaarnaajaksi Suomeen. Hän kastoi Luodossa vuonna 1880 Anders Johanssonin ja tämän vaimon Lovisan sekä Matts Andersonin ja tämän vaimon Gretan. Kaiken kaikkiaan 1800-luvun loppuun mennessä Suomessa kastettiin 80 käännynnäistä. Luodossa kastettiin 1900-luvun alkupuolella muutama jäsen, ja pienimuotoinen toiminta jatkui siellä läpi vuosikymmenten ja sotavuosien.

Vanhin Francis M. Lyman pyhitti Suomen lähetystyölle ja palautetun evankeliumin julistamiselle Turussa 4. elokuuta 1903. Vanhin Ezra Taft Benson teki saman toistamiseen Luodossa 16. heinäkuuta 1946. Vihkiminen tapahtui hiljaisella mustikanvarpuisella metsäpalstalla, jonka sisar Anna Renlund oli lahjoittanut kirkolle.

Vuonna 1946 Ruotsista lähetettiin Suomeen seitsemän lähetyssaarnaajaa, jotka työskentelivät Helsingissä, Turussa ja Luodossa. Saman vuoden marraskuussa Suomeen saapui vanhin Mark E. Anderson, jolle ensimmäisenä annettiin tehtäväksi opetella puhumaan vaikeana pidettyä suomen kieltä. Nyt lähetystyötä voitiin aloitella muuallakin kuin ruotsinkielisillä alueilla.

Kaverukset Henry ja Art

Oikeastaan Henry Matisista ennen Suomeen tuloa on vaikea kertoa juuri mitään puhumatta hänen parhaasta kaveristaan Art Ungerista. Henry kuvaili: ”Arthur ja minä olimme lapsuudenystäviä. Me olimme toistemme naapureita West Pacific Avenuella Telluridessa. Nuorina me kolusimme kukkuloita, pelasimme yhdessä. Menimme Grizzly Gulcin luolille ja jyrkille kallioille Telluriden yläpuolelle. Nousimme ylös Coonskiniin, josta vedimme alas tukkeja talven varalle ja poimimme kukkia. Pidin Artista, koska hän oli avomielinen ja opinhaluinen. Hän ei juopotellut, kuten monet muut suomalaisnuoret.”

Art sekä veljekset Henry, Arvo ja Wilho leikkivät mielellään kuurupiiloa kuten muutkin suomalaislapset. Sitä leikittiin laakson varjoisalla puolella tutussa lähiympäristössä, omassa tai naapurin pihassa, mutta Henry oli erilainen leikkijä. Hänellä oli piilopaikkoja pihamaita laajemmalla, useita kortteleita kattavalla alueella, josta häntä oli vaikea löytää. Lapsuus ei ollut pelkkää leikkimistä, vaan jo yhdeksänvuotiaana Henry ja muut pojat saivat tehtäväkseen kerätä keväisin tulvivan San Miguel -joen rannoilta hylkypuuta ja puunoksia. Ne raahattiin kotiin, sahattiin ja pilkottiin polttopuiksi. Samaan tarkoitukseen kerättiin vetureista pudonnutta kivihiiltä rautatieltä. Vuosien karttuessa leikit muuttuivat seikkailuiksi yhä laajemmalle alueelle San Miguel joelta aina keskikaupungin jännittävään maailmaan saakka.

Välillä poikien meno yltyi tappeluksi, ja Henry johti suomalaispoppoota, joka taisteli italialaisia vastaan nyrkinkokoisilla kivillä. Kilpinä käytettiin pesukoneen kansia. Suomalaiset voittivat, ja italialaiset juoksivat parkuen kotiin. Heistä kaikista tuli kuitenkin kavereita ja kunnon amerikkalaisia.

Henryn lempiurheilulaji lapsena oli baseball. Myöhemmin hän pelasi sitä Telluriden koulun joukkueessa ja Telluriden kaupungin joukkueessa. Hän aloitti myös viulutunnit jo yhdeksänvuotiaana koulun musiikinopettajan yksityisoppilaana ja kehittyi nopeasti, niin että hänet kelpuutettiin kongregationaalisen kirkon orkesteriin ja myöhemmin lukion orkesteriin. Hän soitti myös suomalaisten tansseissa haalissa ja pelasi baseballia Finn Boysien kanssa. Haali oli Henrylle todella tärkeä. Hän tunsi sen melkein toiseksi kodikseen. Hän viihtyi siellä.

Henrylle oli tyypillistä koko elämän ajan haastavien ”kuurupiilopaikkojen” sinnikäs etsiminen ja niiden valtaaminen. Hän ei missään pysytellyt vain nurkan takana, vaan halusi jatkuvasti tehdä uusia löytöjä ja siten monipuolistaa ja laajentaa kokemus- ja elinympäristöään – ja nimenomaan yhdessä Artin kanssa. Edellä kerrotut esimerkit olivat vasta alkua tulevalle. Yhdessä, kylki kyljessä nuo kaverukset vaelsivat ylös ja alas elämän vuoria ja laaksoja.

Ikään kuin identtiset kaksoset

Isaacin kaksospojat Arvo ja Wilho eivät olleet identtisiä, mutta jotakin sen kaltaista olivat eri vanhemmista syntyneet Henry ja Art. Myös Arthur M. Ungerilla (1907–1948) oli suomalaiset vanhemmat: isä Johan Mattsson Unkuri (s. 1871) Ylihärmästä ja äiti Maria Matilda Julin (s. 1875) Alahärmästä. Isä Johan muutti Amerikkaan vuonna 1889. Valtameren takana hänestä tuli John Unger. Hän asui useissa länsivaltioissa ja meni naimisiin Maria Julinin kanssa Rock Springsissä Wyomingissa vuonna 1894. Myöhemmin John muutti perheineen Tellurideen ja työskenteli kirvesmiehenä sikäläisessä kaivosyhtiössä. He saivat yhdeksän lasta, joista Telluridessa syntynyt Art oli seitsemäs. Matisit ja Ungerit olivat naapureita ja osallistuivat innokkaasti Finn Townin rientoihin.

Mikä yhdisti Henryä ja Artia? Merkittävä vaikutus oli naapuruudella ja sillä, että molempien vanhemmat olivat tulleet samalta seudulta Pohjanmaalta. Pojat saivat usein kuulla kaipuun sävyttämiä kertomuksia vanhempiensa synnyinseudulta Pohjanmaan Ylihärmästä, Alahärmästä ja Ylistarosta, jotka ovat vain noin 20 kilometrin päässä toisistaan, ja Pohjanmaata on myös Pudasjärvi. ”Hän kertoi, että te muistelette meitä aina iloiten ja kaipaatte meitä yhtä paljon kuin me teitä” (1. Tess. 3:6).

Pojilla oli monta muutakin yhdistävää tekijää. Heidän elonsa oli ikään kuin kirjoitettu taivaan tähtiin, kuin identtisten kaksosten konsanaan. He tekivät kaiken yhdessä ja kulkivat samoja polkuja taaperoiästä aina miehuuteen asti siitä huolimatta, että Art oli vuotta nuorempi.

Molemmat harrastivat urheilua, etenkin baseballia, mutta Henryllä oli siihen suoranainen palo. He ottivat innokkaasti osaa lähiseudun nuorten toimintoihin, kuten partioon. Lordi Robert Baden-Powellin perustama partioliike saavutti Telluriden noin vuonna 1915. Se edusti sopivassa suhteessa idealismia, palvelemista, seikkailua ja yhteenkuuluvuutta partiovaloineen ja -lakeineen, pukuineen, merkkisuorituksineen, retkineen ja uusine kädenpuristuksineen – vasemmalla kädellä, pikkusormet lomittain.

Partion uutta radioansiomerkkiä suorittaessaan Henry ja Art oppivat rakentamaan yksinkertaisia kidekoneita. He pääsivät kuuntelemaan suuren maailman ääniä – musiikkia ja uutisia – Denveristä, Los Angelesista, Chicagosta ja puhumaan toistensa kanssa seinien läpi. Neuvokkaat teini-ikäiset pojat pitivät koko paikkakuntaa kämmenellään lähettämällä musiikkia ja puhetta joka päivä koulun jälkeen – tekniikan ihmelapsia kumpainenkin.

Henry pääsi lukiosta vuonna 1924 ja Art vuotta myöhemmin. Henry jäi odottamaan Artia. Sen ajan Henry teki töitä suomalaisten omistamassa ruokatavarakaupassa, jossa hän oli ollut aiemminkin lukiovuosinaan ja kesäisin. Heti seuraavana syksynä 1925 kaverukset nousivat yhdessä junaan ja ilmoittautuivat Boulderin kaupungissa sijaitsevaan Coloradon yliopistoon opiskellakseen sähköinsinööreiksi. Yliopistossa opiskelu oli vielä tuohon aikaan harvinaista. Art ja Henry olivat tiettävästi ainoat Telluridesta lähteneet. Henry oli kiitollinen äidilleen, joka alinomaa kannusti poikiaan tulemaan kunnon ihmisiksi, tekemään parhaansa. Henry kiitti myös isäänsä, joka vei poikansa Tomboyn kaivokseen tutustumaan työn kovuuteen ja vaikeuksiin. Henry tuumi: ”En halua koko elämäni ajan olla mainarina.” Niinpä hän päätti mennä yliopistoon. Lähes neljä vuotta pojat jakoivat saman alivuokralaisasunnon, söivät ja elivät yhdessä, kävivät samoilla kursseilla ja tapailivat saman perheen tyttöjä.

Kaksi romanssia

Vuonna 1926 Art ja Henry tapasivat Telluridessa Anna Belle McCaben (tuttavallisemmin Toots), joka oli tullut sisarensa luokse Hotchkissistä. Kuinka ollakaan Art ja Toots alkoivat seurustella. Myöhemmin kesällä Art halusi mennä vierailulle Tootsin kotiin Hotchkissiin, ja niin pojat ajoivat sinne yhdessä. Kaikki kolme menivät McCaben perheen mukana kirkkoon, jonka kuorossa Tootsin Vera-sisko lauloi. Vaikka Henry oli nähnyt Veran aikaisemminkin, vasta nyt hän todella iski silmänsä laulavaan neitokaiseen. Näin sai alkunsa kahden parin seurustelu. Kun Art ja Toots menivät naimisiin keväällä 1928, siitä roihahti liekkeihin myös Henryn ja Veran rakkaus. Heidän häitään vietettiin kesäkuussa samana vuonna. Nuo kaksi nuortaparia vuokrasivat Boulderista syksyllä 1928 yhdessä pienen talon. Siskokset pitivät yllä taloutta ja valmistivat ruoan niin puolisoilleen kuin kahdelle heidän kanssaan opiskelevalle alivuokralaisellekin. Kaverukset valmistuivat insinööreiksi kesäkuussa 1929, Art kurssinsa parhaana ja Henry kunniamaininnoin.

Nuorten insinöörien yhteiselo näytti vain jatkuvan ja lujittuvan. Valmistuttuaan he ostivat auton ja ajoivat yhdessä Telluriden kautta Pittsburghiin, jossa molemmat insinöörit astuivat Westinghouse Electricin palvelukseen. Sekä Ungerit että Matisit saivat oman pienen asunnon samasta talosta seinänaapureinaan Veron ja Pauline Thomander. Nämä olivat eloisia ja sosiaalisia myöhempien aikojen pyhiä Utahista. Kaverusten ”identtisyys” näkyi myös heidän ensimmäisten lastensa syntymän ajankohdassa. Veran ja Henryn Betty syntyi 28. joulukuuta 1929, Tootsin ja Artin Patsy kaksi päivää myöhemmin. Siskosten elämä oli kietoutunut yhteen jo heidän lapsuudessaan kotitilalla, mutta nyt se vain lujittui, kun he lastensa syntyessä jakoivat saman sairaalahuoneen samaan aikaan.

Herra ohjasi Artin ja Henryn elämää. Se ei ollut mitään vaivihkaa luotsaamista. Art ja Henry alkoivat pelata koripalloa Pittsburghin seurakunnan joukkueessa. Siten he tutustuivat entistä paremmin Thomandereihin ja muihin kirkon jäseniin, joiden kunnollista elämäntapaa ja urheiluhenkeä kaverukset kummastellen ihailivat. Entä hengellinen puoli? Sekään ei jäänyt paitsioon, sillä naapurit järjestivät lähetyssaarnaaja Lloyd Neufferin avustamana kotikokouksia, joihin he kutsuivat ystäväperheensä Ungerit ja Matisit. Art, Toots ja ehkä Verakin kuuntelivat herkin korvin evankeliumin opetuksia, mutta Henry vain istui keinutuolissa piippua poltellen. Uskonto ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Sitten kaikki muuttui.

Mikä nyt eteen, Henry?

Vera odotti toista lasta. Raskauden loppuaikana hän meni kolmivuotiaan tyttärensä Bettyn kanssa vanhempiensa luo Coloradoon synnyttääkseen toisen lapsensa siellä. Synnytys meni hyvin. Vera ja Henry saivat 23. heinäkuuta 1932 pojan, jonka nimeksi tuli Fred. Henry ja Art ottivat lomaa työstään, ja niin hekin ajoivat Coloradoon katsomaan vastasyntynyttä. Koska mitään poikkeavaa ei ollut näkyvissä, kaverukset lähtivät käymään Telluridessa. Art tapasi siellä ystäviään, ja Henry meni äitinsä luokse. Henry kertoi tälle kaikenlaista elämästään, perheestään ja uudesta poikavauvasta. Mary muisteli Isaacin kuolemaa, joka oli tapahtunut vuotta aikaisemmin. Seuraavana päivänä Art ja Henry palasivat Coloradoon, Veran vanhempien kotiin, jossa heidät kohtasi järkyttävä tieto. Vera oli kuollut elokuun 2. päivänä. Se oli tapahtunut nopeasti, 20 minuutissa reisilaskimoon tulleen veritulpan irtoamisesta. Kymmenen päivän ikäisellä lapsella ei ollut enää äitiä, ja Henry itse, nyt kahden pikkulapsen isä, jäi leskeksi 27-vuotiaana. Mikä nyt eteen, Henry?

Koska hän ei voinut pitää huolta vauvasta ja käydä samalla töissä, hän jätti pienokaisen tilapäisesti Veran lapsettoman veljen perheeseen ja palasi Bettyn kanssa Pittsburghiin. Henry ja tämän kolmevuotias tytär asuivat siellä kaksi vuotta yhdessä Artin ja Tootsin perheen kanssa heidän kodissaan. Se kertoi suuresta Kristuksen kaltaisesta rakkaudesta. ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.” (Matt. 25:35.) Elämä oli alakuloista ja synkkää. Alkoi suuri lamakausi. Henry sai pitää työpaikkansa ja Artkin aluksi, mutta viikoittaisten työtuntien määrä laskettiin 40:stä 8:aan. Voiko niin vähällä työllä elää? Ja surevaa Henryä piinasivat itsesyytökset, katkeruuden sappi ja epätoivo. Hän oli vihainen itselleen ja Jumalalle. Kaikki oli loppu. Hän oli yksin. Vera oli varastettu häneltä. Vera oli poissa.

Valoa näkyvissä

Surusta huolimatta kaverukset kävivät edelleen pelaamassa koripalloa Pittsburghin seurakunnan joukkueessa jopa kolmasti viikossa. Pelin tiimellyksessä muistot, tuska ja yksinäisyys väistyivät. Pelatessaan Henry tunsi olevansa tähdissä. Koripallosta tuli silta elämään iankaikkisin seurauksin, vaikkei Henry itse sitä vielä tuolloin tiennyt.

Thomanderit järjestivät edelleen kotikokouksia. Suruunsa sulkeutunut Henry sai niistä hengellistä valoa. Hän sai sitä myös omista hiljaisista rukouskuiskauksistaan. Hän aisti Pittsburghin seurakuntalaisista heijastuvan lämmön ja vilpittömän auttamishalun. Uskollinen lähetyssaarnaaja Lloyd Neuffer kulki yli kaksi vuotta Henryn rinnalla. Hän oli aina valmiina kuuntelemaan ja taluttamaan Henryä vaikeuksien yli. Hän kantoi rukouksillaan Henryn taivaallisen Isän eteen.

Art ja Toots saivat kirkosta hyviä ystäviä. Se ilahdutti heitä. Välillä heidän surunsa hellitti. Toisin oli Henryn laita. Se sai Ungerit pohtimaan, kuinka kirkko ja evankeliumi voisivat tuoda iloa myös Henryn elämään. Henry oli syvän rotkon pohjalla. Pikku hiljaa hän alkoi kavuta ylös murheen syövereistä. Siinä häntä auttoivat tikkaat, jotka oli tehty koripallosta, evankeliumista, rakkaudesta, rukouksista, halusta auttaa ja kuunnella. Myös Henry sai seurakuntalaisista uusia ystäviä. Mielialan muutos alkoi orastaa. Veran poismeno sai jäljelle jääneen ystäväkolmikon miettimään uskonasioita. Evankeliumi alkoi kiinnostaa ja toi elämään yhä enemmän valoa ja rauhaa.

Näin kävi varsinkin Artille ja Tootsille. Art halusi tietää, onko palautettu evankeliumi totta. Hän rukoili vastausta myöhään eräänä iltana ennen nukkumaanmenoa. Jo samana yönä henkipersoona ilmestyi unessa Tootsille ja kehotti heitä liittymään kirkkoon. Tämä oli riittävä ja vakuuttava ilmoitus heille molemmille. He olivat uskossaan palavia. Kun Art ja Toots kertoivat Henrylle kasteelle menostaan, tämän välitön ajatus oli: niin minäkin. Mikseivät nuo ”kaksospojat”, jotka olivat lapsuudesta saakka tehneet kaiken yhdessä, tekisi yhdessä myös tätä? Lloyd Neuffer kastoi kaikki kolme 10. maaliskuuta 1933 seitsemän kuukautta Veran kuoleman jälkeen. Seurakunnasta tuli Henrylle melkein kuin uusi haali. Kolme kuukautta myöhemmin hän haki luokseen pikku Fredin. Henry ja lapset asuivat Pittsburghissa edelleen samassa asunnossa Ungereiden kanssa. Evankeliumin opetuksista Henry sai toivoa ja lohtua. Ne veivät lähemmäksi Kristusta ja Jumalaa. Kuolema ei sittenkään erottanut häntä Verasta. Aurinko alkoi taas paistaa Pittsburghissa, jopa entistä kirkkaampana.

Rakkautta ensi silmäyksellä – jo toisen kerran

Maaliskuussa 1934 lähetyssaarnaajasisar Mae Pace sai siirron Pittsburghin seurakuntaan. Hän tapasi Henryn ja tämän lapset kirkossa ilman ylimääräisiä värinöitä, mutta heinäkuu oli toisenlainen. Pyhät matkustivat silloin konferenssiin Palmyraan. Sisar Pace piti puheen pyhässä lehdossa. Henry oli kuulemastaan aivan haltioissaan. Hän kiitti puheesta kädestä kiinni pitäen – vähän liian pitkään. Nyt molempia väristi. Siitä lähtien Henry oli täysin myyty, rakastunut, mutta Mae sanoi itselleen: ”Pysy kaukana tuosta miehestä.”

Henry oli voimakas persoona, eikä hän uutena jäsenenä ollut täysin selvillä siitä, miten lähetyssaarnaajasisariin tuli suhtautua. Sitä paitsi sisaret lähetystyössä olivat tuohon aikaan harvinaisia. Heti konferenssin jälkeisenä maanantaina ja tiistaina oli suunnitelmissa lähteä joukolla retkelle läheisiin Rochesterin ja Canandaiguan kaupunkeihin ja sieltä edelleen Niagaran putouksille. Lähetyssaarnaajavanhinten konferenssimatkaa varten ostama halpa auto kuitenkin hajosi ajon aikana, eikä sitä kannattanut korjata. Vanhimmat hankkivat itselleen toisen kyydin, mutta sisaret pääsivät Avon Thomanderin ja Henryn autoon.

Henry sai asiat junailtua niin, että Mae ja hän ”joutuivat” kahdestaan Avonin Ford Roadster Coupén ulkoilmapenkille, niin myös keskiviikkona kuuden tunnin matkalla Niagaran putouksilta takaisin Pittsburghiin. Myöhemmin Mae puhui reissusta ikään kuin häämatkana, jollaiseen heillä ei häiden jälkeen ollut mahdollisuutta. Vaikka Henry ei vielä ollutkaan täysin perillä kirkon menettelytavoista, sisar Pace oli ja käyttäytyi sen mukaisesti. Mae kertoi matkasta: ”Meillä oli aikaa jutella ja tutustua toisiimme. Hän oli uusi käännynnäinen, leski ja kahden lapsen isä.” Henry puolestaan totesi: ”Peitot pitivät lämpöisinä käsivarret ja sydämet.”

Rukkaset

Maen lähetystyö päättyi elokuussa 1934, ja hän palasi Pittsburghista Priceen Utahiin. Se oli kova isku Henrylle. He lupasivat kuitenkin kirjoitella, ja Mae sanoi toimivansa Veran sijaisena temppelitoimituksissa, jos Henry tulisi kesällä Utahiin. Kirjeenvaihto alkoi, mutta syksyn ja talven myötä Maen kirjeet harvenivat. Hän oli alkanut tapailla toista miestä, Merrilliä. He kihlautuivat ja aikoivat mennä naimisiin seuraavana vuonna.

Kesällä 1935 Mae oli lupauksensa mukaisesti sijaisena, kun Henry sinetöitiin Veraan. Päiväkirjaansa Mae kirjoitti: ”Tämän temppelissä käynnin aikana minulle tuli tunne, että solmisin avioliiton Henryn kanssa sulhastani Merrilliä kohtaan tuntemastani rakkaudesta huolimatta.” Ehkä jotakin enteili Maen päätös lähteä yhdessä Henryn ja lasten kanssa vierailulle Coloradoon, jossa Mae tapasi Henryn äidin Maryn sekä velipojat Arvon ja Wilhon. Matkan jälkeen Henry kosi Maeta mutta sai tältä rukkaset. Mae ei halunnut luopua kihlasormuksesta eikä Merrillistä.

Syksyllä 1935 Mae pyysi, ettei Henry enää kirjoittaisi hänelle. Henryltä eivät keinot loppuneet. Hän alkoi kirjoittaa Maen äidille ja sai tämän puolelleen. Äiti ihmetteli, oliko hän kasvattanut niin pienisieluisen tytön, ettei tämä voinut pitää kahta äiditöntä lasta ominaan. Se osui Maen sydämeen. Syyllisyys alkoi kalvaa. Hän tiesi voivansa pitää huolta lapsista, mutta kysymyksenä olikin Henry vai Merrill. Mae rakasti heitä molempia, mutta kumpaa enemmän?

Myös Maen äiti oli ymmällään. Hän kirjoitti Henrylle: ”En tiedä, mitä Maen mielessä oikein liikkuu, mitä hän haluaa. Älä luovuta. Ole rohkealla mielellä, poikani, sillä Luojan avulla kaikki järjestyy lopulta meidän parhaaksemme.” Mae halusi viettää kiitospäivän yhdessä Merrillin kanssa. Se oli heidän viimeinen yhdessäolo- ja kiitospäivänsä toinen toiselleen. Nimittäin sen jälkeen Mae kirjoitti Henrylle, että hän voisi tulla jouluksi Chicagoon. Mae nousi likaiseen bussiin, joka oli täynnä show-ryhmäläisiä. Ja niinhän siinä kävi, että nähtyään Henryn Chicagon bussiasemalla Mae puisteli vaatteensa epämiellyttävän matkan inhotuksesta ja lankesi Henryn käsivarsille – juuri niin kuin hänen äitinsä ja Herra olivat tarkoittaneet. Henry kosi toistamiseen. Tällä kertaa hän sai vain yhden rukkasen. Mae ei näet halunnut Henryn sormusta, ennen kuin olisi tavannut Merrillin. Koska Mae oli opettaja, he sopivat alustavasti, että häät olisivat kesäkuussa kesäloman alettua. Henry lähetti sormuksen ystävänpäiväksi. Heidät vihittiin Mantin temppelissä 8. kesäkuuta 1936.

Kuvat Matisin perhe, ellei toisin mainita.

Lähteet

Alvin S. Anderson, Udell E. Poulsen ja Phileon B. Robinson jr., Suomi Calls, 1957.

Keskustelut James H. Matisin kanssa.

Anna-Liisa Rinne, Kristuksen kirkko Suomessa, 1986.

Paul L. Tripp, The Life Journey of Henry A. Matis, Matis Family Society, 2004.

William A. Wilson ja Hannele Blomqvist Wilson, ”Jeesuksen Kristuksen Kirkko tulee Suomeen”, julkaisussa Muistamme, 1997.

Kim Östman, The Introduction of Mormonism to Finnish society, 1840–1900, Åbo Akademi University Press, 2010, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-765-553-8, 8. huhtikuuta 2017.