Lunastus

Vanhin D. Todd Christofferson

kahdentoista apostolin koorumista

Sikäli kuin me seuraamme Kristusta, me pyrimme osallistumaan Hänen lunastavaan työhönsä ja edistämään sitä.

Siirtomaa-ajan Amerikassa työvoimasta oli kova kysyntä. 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella mahdollisia siirtolaistyöläisiä rekrytoitiin Isosta-Britanniasta, Saksasta ja muista Euroopan maista, mutta monilla lähtöön halukkailla ei ollut varaa maksaa matkakuluja. Oli tavanomaista, että he tekivät matkan sellaisen palvelusopimuksen tai työsopimuksen turvin, jossa he matkansa maksaakseen lupasivat perille päästyään tehdä tietyn ajan töitä palkatta. Jotkut saapuivat luottaen siihen, että Amerikassa jo olevat sukulaiset maksaisivat heidän matkansa, kun he pääsisivät perille. Jos niin ei kuitenkaan tapahtunut, tulokkaat joutuivat maksamaan kulunsa määräaikaisella työpalveluksella. Näistä määräaikaisessa työpalveluksessa olevista siirtolaisista käytettiin sanaa ”redemptioners” [lunastajat]. Heidän täytyi työllään lunastaa matkansa hinta, tavallaan ostaa vapautensa.¹

Yksi merkittävimmistä Jeesusta Kristusta kuvailevista nimistä on Lunastaja. Kuten lyhyestä kertomuksestani ”siirtolaislunastajista” käy ilmi, sanalla lunastaa tarkoitetaan lainan tai velan maksamista. Lunastamisella voidaan tarkoittaa myös pelastamista tai vapauttamista maksamalla lunnaat. Jos joku tekee virheen ja sitten oikaisee tai hyvittää sen, me sanomme, että hän on lunastanut itsensä. Kumpikin näistä merkityksistä esittää erilaisen puolen suurenmoisesta lunastuksesta, jonka Jeesus Kristus toteutti sovituksellaan. Siihen kuuluu, kuten sanakirjassa sanotaan, ”päästäminen synnistä ja sen rangaistuksista synnintekijän puolesta tehdyn uhrauksen avulla”².

Vapahtajan lunastus on kaksiosainen. Ensinnäkin se sovittaa Aadamin rikkomuksen ja sitä seuranneen ihmisen lankeemuksen voittamalla sen, mitä voitaisiin kutsua lankeemuksen suoraksi vaikutukseksi – fyysisen kuoleman ja hengellisen kuoleman. Fyysinen kuolema ymmärretään hyvin; hengellinen kuolema on ihmisen ero Jumalasta. Paavalin sanoin: ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi” (1. Kor. 15:22). Tämä lunastus fyysisestä ja hengellisestä kuolemasta on sekä yleismaailmallinen että ehdoton.³

Vapahtajan sovituksen toinen puoli on lunastus siitä, mitä voitaisiin sanoa lankeemuksen epäsuoraksi seuraukseksi – meidän omista synneistämme eikä Aadamin rikkomuksesta. Lankeemuksen ansiosta me synnymme kuolevaiseen maailmaan, jossa syntiä – eli tottelemattomuutta jumalallisesti asetettua lakia kohtaan – on kaikkialla. Puhuessaan meistä kaikista Herra sanoo:

”Niin myös, kun he alkavat varttua, synti sikiää heidän sydämessään ja he maistavat karvaan, jotta he tietäisivät antaa arvon hyvälle.

Ja heidän suodaan erottaa hyvä pahasta; sen vuoksi he ovat vapaita toimimaan tahtonsa mukaan.” (Moos. 6:55–56.)

Koska me olemme tilivelvollisia ja me teemme valinnat, lunastus meidän omista synneistämme on ehdollinen – se riippuu tunnustamisesta ja synnin hylkäämisestä ja palaamisesta hurskaaseen elämään, eli toisin sanoen sen ehtona on parannus (ks. OL 58:43). Herra käskee: ”Ja nyt, opeta lapsillesi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus, tai he eivät voi mitenkään periä Jumalan valtakuntaa, sillä mikään saastainen ei voi asua siellä eli asua hänen edessään” (Moos. 6:57).

Vapahtajan kärsimys Getsemanessa ja Hänen tuskansa ristillä lunastavat meidät synnistä täyttämällä ne vaatimukset, jotka oikeudenmukaisuus asettaa päällemme. Hän suo armon ja anteeksiannon niille, jotka tekevät parannuksen. Sovitus suorittaa myös velan, jonka oikeudenmukaisuus on velkaa meille – parantamalla meidät mahdollisista kärsimyksistä, jotka kärsimme viattomina, ja hyvittämällä ne meille. ”Sillä katso, hän kärsii kaikkien ihmisten tuskat, niin, jokaisen elävän olennon tuskat, niin miesten, naisten kuin lastenkin, jotka kuuluvat Aadamin sukuun” (2. Nefi 9:21; ks. myös Alma 7:11–12).⁴

Sikäli kuin me seuraamme Kristusta, me pyrimme osallistumaan Hänen lunastavaan työhönsä ja edistämään sitä. Suurin palvelus, minkä voimme tehdä toisille tässä elämässä, omasta perheestämme alkaen, on tuoda heidät Kristuksen luokse uskon ja parannuksen avulla, niin että he voivat kokea Hänen lunastuksensa – rauhan ja ilon nyt sekä kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän tulevassa maailmassa. Meidän lähetyssaarnaajiemme työ on suurenmoinen esimerkki Herran lunastavasta rakkaudesta. Hänen valtuutettuina sanansaattajinaan he tarjoavat verrattomia siunauksia – uskon Jeesukseen Kristukseen, parannuksen, kasteen ja Pyhän Hengen lahjan – avaten tien hengelliselle uudestisyntymiselle ja lunastukselle.

Me voimme myös auttaa Herran lunastustyössä haudan tuolla puolen olevien puolesta. ”Tämän taloudenhoitokauden uskolliset vanhimmat, kun he poistuvat kuolevaisesta elämästä, jatkavat työtään saarnaten parannuksen sekä Jumalan ainosyntyisen Pojan uhrin kautta tapahtuvan lunastuksen evankeliumia niiden keskuudessa, jotka ovat pimeydessä ja synnin orjuudessa kuolleiden henkien suuressa maailmassa” (OL 138:57). Jumalan temppeleissä heille tarjoamiemme sijaistoimitusten avulla nekin, jotka ovat kuolleet synnin orjina, voivat päästä vapaiksi.⁵

Vaikka lunastuksen kaikkein tärkeimmät puolet liittyvät parannukseen ja anteeksiantoon, siihen kuuluu myös hyvin merkittävä ajallinen puoli. Jeesuksesta sanotaan, että Hän kulki tekemässä hyvää (ks. Ap. t. 10:38), mihin kuului sairaiden ja vaivaisten parantamista, nälkäisten ihmisjoukkojen ruokkimista ja täydellisemmän tien opettamista. ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt. 20:28). Kulkekaamme mekin Pyhän Hengen vaikutuksen avulla tekemässä hyvää Mestarin lunastavan mallin mukaisesti.

Tällainen lunastava työ tarkoittaa sitä, että ihmisiä autetaan heidän ongelmissaan. Se tarkoittaa sitä, että olemme ystäviä köyhille ja heikoille, lievitämme kärsimystä, oikaisemme vääryyksiä, puolustamme totuutta, vahvistamme nousevaa sukupolvea ja teemme kodistamme turvallisen ja onnellisen paikan. Suuri osa lunastavasta työstämme maan päällä on sitä, että autamme muita kehittymään ja saavuttamaan vanhurskaat toiveensa ja pyrkimyksensä.

Victor Hugon romaanissa Kurjat yksi esimerkki – vaikkakin kuvitteellinen – on aina koskettanut ja innoittanut minua. Kertomuksen alkuosassa piispa Bienvenu antaa ruokaa ja yösijan kodittomalle ja vankilasta vapautuneelle Jean Valjeanille, joka oli joutunut sinne varastettuaan leivän, jolla hän halusi ruokkia sisarensa nälkiintyneitä lapsia. Paatunut ja katkeroitunut Valjean palkitsee piispa Bienvenun ystävällisyyden varastamalla tältä hopeaesineitä. Kun epäluuloiset poliisit myöhemmin ottavat Valjeanin kiinni, tämä valehtelee saaneensa hopeaesineet lahjaksi. Kun santarmit raahaavat Valjeanin takaisin piispan taloon, piispa Bienvenu hänen suureksi yllätyksekseen vahvistaa hänen kertomuksensa, ja ollakseen uskottavampi hän sanoo: ”’Mutta mitä tämä on: minähän annoin teille myös kynttilänjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista te saisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin mukananne pöytäkalujen matkassa?’ – –

Piispa meni hänen luokseen ja sanoi matalalla äänellä:

’Älkää unohtako, älkää milloinkaan unohtako, että te olette luvannut minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi.’

Jean Valjean, joka ei muistanut mitään luvanneensa, oli yhä kuin ukkosen lyömä. Piispa – – jatkoi juhlallisesti:

’Jean Valjean, veljeni, te ette kuulu enää pahan valtakuntaan, vaan hyvän. Minä ostan teidän sielunne: Minä vapautan sen pimeiden ajatusten ja kadotuksen hengen kahleista ja annan sen Jumalalle.’”

Jean Valjeanista tuli todellakin uusi mies, rehellinen mies, hyväntekijä monille ihmisille. Hän säilytti ne kaksi hopeista kynttilänjalkaa koko elämänsä ajan muistutuksena siitä, että Jumala oli lunastanut hänen elämänsä.⁶

Eräänlaista ajallista lunastusta tapahtuu, kun työskennellään yhteisissä pyrkimyksissä. Se on yksi niistä syistä, miksi Vapahtaja perusti kirkon. Koorumeihin ja apujärjestöihin sekä vaarnoihin ja seurakuntiin järjestyneinä me voimme paitsi opettaa ja kannustaa toisiamme evankeliumissa niin myös pyytää avuksi ihmisiä ja voimavaroja selviytyäksemme elämän vaatimuksista. Yksin tai tilapäisinä ryhminä toimivat ihmiset eivät aina pysty tarjoamaan keinoja suurempien haasteiden vaatimassa mittakaavassa. Jeesuksen Kristuksen seuraajina me olemme pyhien yhteisö, joka on organisoitu siksi, että me auttaisimme täyttämään toisten pyhien ja mahdollisimman monien muiden tarpeita eri puolilla maapalloa.

Humanitaarisen työmme ansiosta, josta vanhin Dallin H. Oaks mainitsi, nimenomaan kuluneen vuoden aikana 890 000 ihmisellä 36 maassa on nyt puhdasta vettä, 70 000 ihmisellä 57 maassa on pyörätuoli, 75 000 ihmistä 25 maassa pystyy näkemään paremmin ja ihmiset 52 maassa ovat saaneet apua luonnonkatastrofien jälkeen. Yhdessä muiden kanssa kirkkomme on auttanut rokottamaan noin 8 miljoonaa lasta ja auttanut syyrialaisia pakolaisleireillä Turkissa, Libanonissa ja Jordaniassa jakamalla heille välttämättömyystarvikkeita. Samaan aikaan avun tarpeessa olevat kirkon jäsenet saivat vuonna 2012 miljoonien Yhdysvaltain dollarien edestä apua paastouhreina ja muuna huoltotyöapuna. Kiitos anteliaisuudestanne.

Kaikki tämä ei riitä alkuunkaan kattamaan niitä yksittäisiä ystävällisiä ja tukea antavia tekoja – ruoka-, vaate- ja rahalahjoituksia, huolenpitoa ja tuhansia muita tapoja suoda lohdutusta ja myötätuntoa – joiden avulla me osallistumme Kristuksen kaltaiseen lunastustyöhön. Lapsena sain nähdä, kuinka oman äitini teot pelastivat erään hätää kärsivän naisen. Monta vuotta sitten lastensa ollessa vielä pieniä äiti joutui vaikeaan leikkaukseen, joka melkein vei hänen henkensä. Hän joutui olemaan vuoteenomana suurimman osan ajasta lähes vuoden ajan. Tuona aikana sukulaiset ja seurakunnan jäsenet auttoivat äitiä ja perhettämme. Seurakunnan Apuyhdistyksen johtaja, sisar Abraham, suositteli, että vanhempani palkkaisivat lisäavuksi erään seurakuntaan kuuluvan naisen, joka tarvitsi kipeästi työpaikkaa. Tätä kertomusta kerratessani käytän tästä naisesta ja hänen tyttärestään kuvitteellisia nimiä Sara ja Annie. Äiti kertoi näin:

”Muistan sen niin selvästi kuin se olisi ollut eilen. Makasin vuoteellani, ja sisar Abraham toi Saran makuuhuoneeni ovelle. Minä masennuin. Ovella seisoi epämiellyttävimmän näköinen ihminen, mitä olin koskaan tavannut – todella laiha ja suttuinen, takkutukkainen, huonoryhtinen, kasvot suunnattuna lattiaa kohti. Hänellä oli vanha kotiasu, joka oli neljä numeroa liian suuri. Hän ei nostanut katsettaan ja puhui niin hiljaa, etten kuullut hänen ääntään. Hänen takanaan piileskeli pieni, noin kolmivuotias tyttö. Mitä ihmettä minä tekisin tämän olennon kanssa? Kun he lähtivät huoneesta, minä itkin itkemistäni. Tarvitsin apua enkä lisää ongelmia. Sisar Abraham jäi vähäksi aikaa tekemään askareita hänen kanssaan. He laittoivat kodin nopeasti järjestykseen ja valmistivat muutamia hyviä aterioita. Sisar Abraham pyysi, että kokeilisin järjestelyä muutaman päivän, ja sanoi, että sillä tytöllä oli ollut todella vaikeaa ja hän tarvitsi apua.

Kun Sara seuraavana aamuna saapui, sain hänet vihdoin tulemaan vuoteeni ääreen ja kuulin hänen äänensä. Hän kysyi, mitä halusin hänen tekevän. Kerroin hänelle, ja sanoin sitten: ’Mutta kaikkein tärkeintä ovat poikani. Vietä aikaa heidän kanssaan, lue heille – he ovat tärkeämpiä kuin talo.’ Hän oli hyvä kokki ja piti talon siistinä, pyykit pestyinä, ja hän oli kiltti pojille.

Viikkojen kuluessa kuulin Saran tarinan. [Koska hän oli huonokuuloinen, hän ei menestynyt hyvin koulussa, ja lopulta hän jätti koulun kesken. Hän meni nuorena naimisiin erään huikentelevaisen miehen kanssa. Annie syntyi, ja hänestä tuli suuri ilo Saran elämään. Eräänä talvi-iltana hänen aviomiehensä tuli kotiin juovuksissa, pakotti Saran ja Annien yöpuvuissaan autoon ja jätti heidät sitten valtatien varteen. He eivät enää koskaan nähneet häntä. Paljain jaloin ja paleltumaisillaan Sara ja Annie kävelivät kilometritolkulla Saran äidin kotiin.] Saran äiti antoi heidän asua siellä, jos Sara hoitaisi kaikki kotityöt ja laittaisi ruokaa sekä huolehtisi lukiota käyvistä sisarestaan ja veljestään.

Me veimme Saran korvalääkäriin, ja hän sai kuulolaitteen. – – Me saimme hänet menemään aikuiskoulutukseen, ja hän sai lukion päättötodistuksen. Hän meni iltakouluun ja valmistui myöhemmin korkeakoulusta ja toimi erityisopettajana. Hän osti pienen talon. Annie solmi temppeliavioliiton ja sai kaksi lasta. Sara pääsi viimein korvaleikkauksiin ja pystyi lopulta kuulemaan hyvin. Vuosia myöhemmin hän jäi eläkkeelle ja palveli lähetystyössä. – – Sara kiitti meitä usein ja sanoi oppineensa minulta hyvin paljon – etenkin kun olin kertonut hänelle, että poikani ovat tärkeämpiä kuin talo. Hän sanoi, että se opetti häntä suhtautumaan sillä tavoin Annieen. – – Sara on hyvin ainutlaatuinen nainen.”

Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina meidän tulisi tehdä kaikki voitavamme lunastaaksemme muita kärsimysten ja taakkojen kurimuksesta. Silti suurin lunastava palvelutyömme tulee olemaan heidän johdattamisensa Kristuksen luokse. Ilman Hänen lunastustaan kuolemasta ja synnistä meillä on pelkkä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden evankeliumi. Se voi suoda apua ja sovintoa nykyhetkeen, mutta sillä ei ole voimaa tuoda taivaasta täydellistä oikeudenmukaisuutta ja ääretöntä armoa. Lopullinen lunastus on vain ja ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa. Nöyrästi ja kiitollisena tunnustan Hänen olevan Lunastajamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.