Nämä asiat minä tiedän
Kaiken sen perusteella, mitä olen lukenut ja opettanut ja oppinut, yksi kallisarvoisimmista ja pyhimmistä totuuksista, mitä minulla on tarjota, on erityinen todistukseni Jeesuksesta Kristuksesta.
Vuonna 1992, palveltuani yhdeksän vuotta kahdentoista apulaisena ja 22 vuotta kahdentoista koorumin jäsenenä, täytin 68 vuotta. Tunsin innoitusta aloittaa jotakin, minkä nimitin ”Keskeneräiseksi sepitelmäksi”. Sen ensimmäinen osa kuuluu näin:
Kerran yöllä juolahti mieleeni
ajatus hyvin syvällinen.
Olin niin väsynyt, että nukkumaan
edes jaksanut käydä en.
Oli päivä taas ollut kiireinen,
mietin, mikä mua odottaa.
Tuli ajatus: nuorena ollut en
kuuttakymmentäkahdeksaa!
En kävellyt silloin ontuen,
eivät särkeneet hartiani,
ja parilla lukukerralla
opin ulkoa lukemani.
Siihen aikaan mä pitkää päivää tein
lähes henkeä vetämättä,
moni asia, joita mä silloin tein,
jää nyt multa tekemättä.
Jos saisin ne vuodet takaisin,
jos nuoruuteen palata vois,
en palaisi, sillä joutuisin
liian paljon antamaan pois.
En tarraudu ihanaan nuoruuteen,
olen osaani tyytynyt.
Jos palaisin, menettäisin sen,
minkä ymmärrän minä nyt.
Kymmenen vuotta myöhemmin päätin lisätä tähän runoon muutamia säkeitä:
On kulunut vuosia kymmenen.
Kivut pois ovat osittain.
Voin kävellä ontumatta taas,
kun metallilonkan sain.
Tukee laatta myöskin niskaani,
se laite on ihmeellinen!
Se pyyhkäisi polioni pois,
olen nyt jäykkäniskainen.
Iän merkit näkyvissä jo on,
sille mitään mahda en.
Ainut asia, mikä voimistuu,
on unohtaminen.
Kysyt: ”Muistatko minua?” Totta kai.
Näytät siltä kuin aikoinaan.
Mutta ethän suutu, jos sattuisin
sinun nimesi unohtamaan.
Olen oppinut paljon, myös sellaista,
mitä tietää en tahtoisikaan,
mutta ikä on tuonut myös totuuksia,
jotka hengen saa kasvamaan.
Siunauksista kaikista, jotka sain,
paras asia elämäni,
on seura ja lohdutus, jonka suo
mulle rakas vaimoni.
Kaikki lapsemme naimisissa jo on,
ja perheensä perustaneet.
Heidän lapsensa, lastensa lapset myös
kovin pian ovat kasvaneet.
En ole mieltäni muuttanut
suhteen nuoruuteen palaamisen.
Meidät tarkoitettu on vanhenemaan,
niin tietää saa totuuden.
Kysyt ehkä, mikä on tulevaisuus,
mitä mulle se tuo tullessaan.
Kun oon kahdeksankymmentäkahdeksan,
voit kysyä uudestaan!
Ja viime vuonna lisäsin vielä nämä säkeet:
Olen kahdeksankymmentäkahdeksan.
Kiiti vuodet niin nopeaan.
Kävelin ja onnuin ja kepinkin sain,
ja nyt pääsen ajelemaan.
Otan vähän väliä nokoset,
voima pappeuden katoa ei.
Sain hengen aarteita tilalle sen,
mitä fyysistä aika pois vei.
Olen miljoona mailia matkustanut
ja miljoonan toisenkin,
ja satelliittien avulla
matkaa teen yhä vieläkin.
Nyt tunnen varmasti Herrani
ja Häntä myös rakastan,
ennen eläneiden kanssa todistan,
pyhää sanaansa julistan.
Tiedän, että on mahdoton käsittää
kärsimyksiä Getsemanen,
tiedän, että Hän teki sen puolestamme,
Hän on ystävä ihmisen.
Tiedän, että Hän saapuu takaisin
voimassaan ja kunniassaan,
ja tiedän: lopussa matkani
Hänet jälleen nähdä mä saan.
Eteeni haavaisten jalkainsa polvistun,
Henki valaisee sydämeni.
Lausun kuiskaten, äänin vapisevin:
”Tunnen Herrani, Jumalani.”1
Ja minä tosiaan tunnen!
Kotimme takaikkunoista näkyy pieni kukkatarha ja metsä, jonka laidalla virtaa pieni puro. Yksi talon seinistä reunustaa kukkatarhaa ja on tiheän muratin peitossa. Monet vuodet tämä muratti on ollut peippojen pesäpaikkana. Muratissa olevat pesät ovat turvassa ketuilta, pesukarhuilta ja kissoilta, joita on liikkeellä.
Kerran muratissa kävi kova mekkala. Kuului hätäännyksen epätoivoisia huutoja, kun 8–10 peippoa ympäröivistä metsistä yhtyi tähän hätähuutoon. Näin pian levottomuuden aiheuttajan. Käärme oli liukunut osittain alas muratista ja roikkui ikkunan edessä juuri riittävän pitkällä, että sain vedettyä sen ulos. Käärmeen keskiosassa oli kaksi pullistumaa – selvä todiste siitä, että se oli vienyt pesästä kaksi linnunpoikasta. Niiden 50 vuoden aikana, jotka olimme asuneet talossamme, emme olleet koskaan nähneet mitään sen kaltaista. Se oli ainutkertainen kokemus – tai niin me luulimme.
Muutama päivä myöhemmin oli jälleen mekkala, tällä kertaa muratissa, joka peitti koiratarhamme. Kuulimme samat hätähuudot, lähistön peippojen kokoontumisen. Tiesimme, mikä saalistaja oli kyseessä. Tyttärenpoikamme kiipesi koiratarhan katolle ja veti muratista käärmeen, joka piteli yhä tiukasti pesästä pyydystämäänsä ja tappamaansa emolintua.
Kysyin itseltäni: ”Mitä oikein on meneillä? Onko Eedenin puutarhaan tunkeuduttu jälleen?”
Mieleeni tulivat profeettojen lausumat varoitukset. Me emme ole aina turvassa vastustajan vaikutukselta edes omassa kodissamme. Meidän pitää suojella pienokaisiamme.
Me elämme hyvin vaarallisessa maailmassa, joka uhkaa sitä, mikä on kaikkein hengellisintä. Perhettä, perusorganisaatiota ajassa ja iankaikkisuudessa, vastaan hyökkäävät niin näkyvät kuin näkymättömätkin voimat. Paholainen on liikkeellä. Hänen tavoitteensa on saada aikaan vahinkoa. Jos hän voi heikentää ja tuhota perheen, hän on onnistunut siinä.
Myöhempien aikojen pyhät ymmärtävät perheen ylivertaisen tärkeyden ja pyrkivät elämään siten, ettei vastustaja pääse luikahtamaan kotiimme. Me saamme suojaa ja turvaa itsellemme ja lapsillemme kunnioittamalla liittoja, jotka olemme tehneet, ja elämällä niiden aivan tavallisten kuuliaisuuden tekojen mukaan, joita Kristuksen seuraajilta edellytetään.
Jesaja on sanonut: ”Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti.”2
Tuo rauha on luvattu myös ilmoituksissa, joissa Herra julistaa: ”Jos te olette valmiita, te ette pelkää.”3
Pappeuden täydellinen voima on annettu suojelemaan kotia ja sen asukkaita. Isällä on valtuus ja vastuu opettaa lapsiaan ja siunata heitä tarjoamalla heille evankeliumin toimitukset ja kaikki muu tarpeellinen pappeuden suoja. Hänen tulee osoittaa rakkautta ja uskollisuutta ja kunnioittaa äitiä, jotta lapset voivat nähdä tuon rakkauden.
Olen tullut tietämään, että usko on todellista voimaa eikä vain sitä, että sanoo uskovansa. On harvoja asioita, jotka ovat voimallisempia kuin vanhurskaan äidin uskolliset rukoukset.
Opettakaa itsellenne ja opettakaa perheellenne Pyhän Hengen lahjaa ja Jeesuksen Kristuksen sovitusta koskevia asioita. Suurinta iankaikkista työtä te teette oman kotinne seinien sisäpuolella.
Me tiedämme, että olemme taivaallisten vanhempien henkilapsia ja olemme täällä maan päällä saadaksemme oman kuolevaisen ruumiin ja tullaksemme koetelluiksi. Meillä, joilla on kuolevainen ruumis, on valta-asema niihin henkiin nähden, joilla ei sitä ole.4 Me olemme vapaita valitsemaan, mitä tahdomme, ja poimimaan ja valitsemaan tekomme, mutta me emme ole vapaita valitsemaan seurauksia. Ne tulevat sellaisina kuin tulevat.
Tahdonvapaus määritellään pyhissä kirjoituksissa moraaliseksi tahdonvapaudeksi, mikä tarkoittaa, että me voimme valita hyvän ja pahan välillä. Vastustaja pyrkii houkuttelemaan meitä käyttämään moraalista tahdonvapauttamme väärin.
Pyhissä kirjoituksissa meille opetetaan, että ”jokainen voi toimia tulevaisuutta koskevassa opissa ja periaatteessa moraalisen tahdonvapauden mukaan, jonka minä olen antanut hänelle, niin että jokainen voi olla vastuussa omista synneistään tuomiopäivänä”5.
Alma opetti meille, että ”Herra ei voi suvaita syntiä vähäisimmässäkään määrin”6. Ymmärtääksemme sen meidän täytyy erottaa synti synnintekijästä.
Kun esimerkiksi Vapahtajan eteen tuotiin aviorikoksesta tuomittu nainen, joka oli selkeästi syyllinen, Hän ratkaisi tilanteen viidellä sanalla: ”Mene, äläkä enää tee syntiä.”7 Se on Hänen palvelutyönsä hengen mukaista.
Suvaitsevaisuus on hyve, mutta kuten kaikki hyveet, sekin muuttuu liioiteltuna paheeksi. Meidän pitää varoa ”suvaitsevaisuusansaa”, niin ettei se nielaise meitä. Maan lait ovat heikentyneet siinä määrin, että moraalittomista teoista on tullut hyväksyttäviä sen silmissä, mutta se ei vähennä niitä vakavia hengellisiä seurauksia, jotka seuraavat Jumalan antaman siveyden lain rikkomista.
Kaikki ovat saaneet syntyessään Kristuksen valon, ohjaavan vaikutuksen, jonka ansiosta jokainen voi erottaa oikean väärästä. Se, mitä me tuolla valolla teemme ja kuinka me reagoimme noihin kehotuksiin elää vanhurskaasti, on osa kuolevaisuuden koetusta.
”Sillä katso, Kristuksen Henki on annettu jokaiselle ihmiselle, jotta hän voi erottaa hyvän pahasta; ja nyt, minä osoitan teille, kuinka on arvosteltava; sillä kaikki, mikä kutsuu tekemään hyvää ja saa uskomaan Kristukseen, on lähetetty Kristuksen voiman ja lahjan kautta; sen vuoksi te voitte tietää täysin varmasti, että se on Jumalasta.”8
Meidän jokaisen täytyy pysyä kykenevänä reagoimaan Pyhän Hengen innoitukseen ja kehotuksiin. Herra pystyy vuodattamaan puhdasta älyä mieleemme innoittaakseen, ohjatakseen, opettaakseen ja varoittaakseen meitä. Jokainen Jumalan poika ja tytär voi välittömästi tietää sen, mitä hänen pitää tietää. Oppikaa ottamaan vastaan innoitusta ja ilmoitusta ja toimimaan niiden mukaan.
Kaiken sen perusteella, mitä olen lukenut ja opettanut ja oppinut, yksi kallisarvoisimmista ja pyhimmistä totuuksista, mitä minulla on tarjota, on erityinen todistukseni Jeesuksesta Kristuksesta. Hän elää. Minä tiedän, että Hän elää. Minä olen Hänen todistajansa. Ja Hänestä minä voin todistaa. Hän on meidän Vapahtajamme, meidän Lunastajamme. Tästä olen varma. Tästä lausun todistukseni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.