Me olemme taivaallisen Isän tyttäriä
Elaine S. Dalton
äskettäin vapautettu Nuorten Naisten ylijohtaja
Me Jumalan tyttäret olemme kaikki olosuhteiltamme ja kokemuksiltamme ainutlaatuisia ja erilaisia. Ja silti meidän työmme on tärkeää – koska me olemme tärkeitä.
Joka viikko nuoret naiset kaikkialla maailmassa lausuvat ääneen Nuorten Naisten johtoaiheen. Joka kerta kun kuulen nämä sanat millä tahansa kielellä: ”Me olemme taivaallisen Isän tyttäriä. Hän rakastaa meitä, ja me rakastamme Häntä”1, Henki vahvistaa sielulleni, että ne ovat totta. Se ei ole pelkkä vakuutus omasta identiteetistämme – siitä, keitä me olemme – vaan se on myös sen tunnustamista, kenen me olemme. Me olemme korotetun olennon tyttäriä!
Olen tavannut jokaisessa maassa ja jokaisessa maanosassa luottavaisia, hyvin ajatuksensa ilmaisevia nuoria naisia. He ovat täynnä valoa, he ovat ahkeran työn ja koettelemusten jalostamia, ja heillä on puhdas ja yksinkertainen usko. He ovat hyveellisiä. He ovat liittonsa pitäviä, ja he ovat ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla”2. He tietävät, keitä he ovat ja että heillä on merkittävä osa Jumalan valtakunnan rakentamisessa.
Kun olin yliopistossa, kuuluin BYU International Folk Dancers -tanssiryhmään. Eräänä kesänä ryhmällämme oli ainutlaatuinen etuoikeus kiertää Euroopan lähetyskentillä. Se oli vaikea kesä minulle, koska muutama kuukausi aiemmin isäni oli yllättäen kuollut. Kun olimme Skotlannissa, tunsin olevani erityisen yksin ja masennuin. Me tanssimme sinä iltana eräässä seurakuntakeskuksessa, ja sitten esityksemme jälkeen menimme naapurissa sijaitsevaan lähetyskotiin. Kävellessäni sinne näin hyvinhoidetussa puutarhassa portin viereen sijoitetun kivilaatan. Luin siinä olevat sanat: ”Kuka lienetkin, tee työsi parhaimmin.” Sillä hetkellä nuo sanat painuivat syvälle sydämeeni ja tunsin, että taivaan voimat ojentautuivat puoleeni ja antoivat minulle viestin. Tiesin, että rakastava taivaallinen Isä tunsi minut. Tunsin, etten ollut yksin. Seisoin siinä puutarhassa kyynelsilmin. ”Kuka lienetkin, tee työsi parhaimmin.” Tuo yksinkertainen lausuma vahvisti näkemystäni siitä, että taivaallinen Isä tuntee minut ja että Hänellä on suunnitelma elämääni varten. Tuntemani henki auttoi minua ymmärtämään, että työlläni on väliä.
Sain myöhemmin kuulla, että tämä sananparsi oli aikoinaan kannustanut profeetta David O. McKayta hänen palvellessaan nuorena lähetyssaarnaajana Skotlannissa. Hän oli nähnyt sanat kivilaatassa eräässä rakennuksessa kokiessaan masentavia aikoja elämässään ja lähetystyössään, ja sanat kohottivat häntä. Vuosia myöhemmin, kun rakennus purettiin, hän onnistui hankkimaan kyseisen kivilaatan ja laitatti sen lähetyskodin puutarhaan.3
Me Jumalan tyttäret olemme kaikki olosuhteiltamme ja kokemuksiltamme ainutlaatuisia ja erilaisia. Ja silti meidän työmme on tärkeää – koska me olemme tärkeitä. Meidän päivittäiset ponnistelumme muiden ravitsemiseksi, opettamiseksi ja hoivaamiseksi voivat joskus tuntua arkipäiväisiltä, vähäpätöisiltä, vaikeilta ja alentaviltakin. Jos me kuitenkin muistamme nuo Nuorten Naisten johtoaiheen ensimmäiset rivit – ”Me olemme taivaallisen Isän tyttäriä. Hän rakastaa meitä” – se vaikuttaa suuresti ihmissuhteisiimme ja suhtautumiseemme.
Suurenmoinen 92-vuotias äitini kuoli äskettäin. Hän jätti tämän kuolevaisuuden samalla tavoin kuin hän oli elänytkin – rauhallisesti. Hänen elämänsä ei ollut ihan sitä, mitä hän oli suunnitellut. Hänen aviomiehensä, minun isäni, kuoli äidin ollessa 45-vuotias. Hän jäi yksin kolmen lapsen kanssa – minun ja kahden veljeni. Hän eli leskenä 47 vuotta. Hän elätti perhettämme opettamalla koulussa päivisin ja antamalla pianotunteja iltaisin. Hän huolehti ikääntyvästä isästään, isoisästäni, joka asui naapuritalossa. Hän piti huolen siitä, että jokainen meistä lapsista sai yliopistokoulutuksen. Itse asiassa hän halusi ehdottomasti sitä, jotta meistä tulisi toimivia yhteiskunnan jäseniä. Eikä hän koskaan valittanut. Hän piti liittonsa, ja niin tehdessään hän kutsui taivaan voimia siunaamaan kotiamme ja suomaan ihmeitä. Hän luotti rukouksen, pappeuden ja liittoihin kuuluvien lupausten voimaan. Hän oli uskollinen Herran palvelemisessa. Hänen vankkumaton omistautumisensa vahvisti meitä, hänen lapsiaan. Hän toisti usein tämän pyhien kirjoitusten kohdan: ”Minä, Herra, olen sidottu, kun te teette, mitä minä sanon; mutta kun te ette tee, mitä minä sanon, teillä ei ole mitään lupausta.”4 Se oli hänen tunnuslauseensa, ja hän tiesi sen olevan totta. Hän ymmärsi, mitä liittojen pitäminen tarkoitti. Hän ei koskaan saanut tunnustusta maailmalta. Hän ei halunnutkaan sitä. Hän ymmärsi, kuka hän oli ja kenen hän oli – Jumalan tytär. Tosiaan, äidistä voi sanoa, että hän teki työnsä parhaimmin.
Presidentti Gordon B. Hinckley on kerran sanonut naisista ja äideistä:
”Emme saa milloinkaan menettää näkemystä naisten voimasta. – – Juuri äidit vaikuttavat välittömimmin lastensa elämään. – – Juuri äidit hoitavat heitä ja kasvattavat heitä Herran teillä. Heidän vaikutuksensa on kaikkein tärkeintä. – –
He luovat elämää. He hoitavat lapsia. He opettavat nuoria naisia. He ovat korvaamattomia kumppaneita. He ovat työtovereitamme Jumalan valtakunnan rakentamisessa. Kuinka suuri heidän tehtävänsä onkaan, kuinka suurenmoisia ovatkaan heidän työnsä tulokset.”5
Kuinka siis äiti ja isä juurruttavat tyttäreensä sen ylevöittävän ja iankaikkisen totuuden, että hän on Jumalan tytär? Kuinka me voimme auttaa häntä tulemaan pois maailmasta ja astumaan Jumalan valtakuntaan?
Moraalisesti turruttavassa maailmassa nuoret naiset tarvitsevat naisia ja miehiä, jotka ovat ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla”. Koskaan aikaisemmin se ei ole ollut tärkeämpää kuin nyt. Nuoret naiset tarvitsevat äitejä ja tukihenkilöitä, jotka toimivat esimerkkinä hyveellisestä naiseudesta. Äidit, teidän suhteenne tyttäreenne on äärimmäisen tärkeä, ja niin on esimerkkinnekin. Se, kuinka te rakastatte ja kunnioitatte tyttärenne isää, tämän pappeutta ja jumalallista tehtävää, heijastuu ja mahdollisesti korostuu tyttärenne asenteissa ja käyttäytymisessä.
Mikä on se työ, joka meidän kaikkien täytyy tehdä ”parhaimmin”? Perhejulistuksessa sanotaan selkeästi:
”Jumalallisen suunnitelman mukaan isän on määrä johtaa perhettään rakkaudessa ja vanhurskaudessa, ja hän on velvollinen suojelemaan perhettään ja huolehtimaan sen toimeentulosta. Äiti on ensisijaisesti vastuussa lastensa hoivaamisesta. Näissä pyhissä tehtävissä isillä ja äideillä on velvollisuus auttaa toisiaan tasavertaisina kumppaneina. – –
Me varoitamme siitä, että ne, jotka rikkovat siveyden liittoja, jotka kohtelevat pahasti puolisoaan tai jälkeläisiään tai jotka jättävät perhevelvollisuudet täyttämättä, seisovat eräänä päivänä tilivelvollisina Jumalan edessä.”6
Oman aikansa turmeltuneessa yhteiskunnassa Mormon vaikeroi sitä, että naisilta oli riistetty se, mikä on kaikkea muuta kalliimpaa ja arvokkaampaa – heidän siveytensä ja hyveellisyytensä.7
Toistan jälleen kutsun palata hyveellisyyteen. Hyveellisyys on Jumalan tyttärien vahvuus ja voima. Minkälainen maailma olisikaan, jos hyveellisyys – korkeisiin moraalin tasovaatimuksiin perustuva ajattelu- ja käyttäytymismalli, johon sisältyy siveellisyys8 – palautettaisiin takaisin yhteiskuntaamme kaikkein kallisarvoisimpana arvona? Jos moraalittomuus, pornografia ja väkivalta vähenisivät, olisiko maailmassa vähemmän särkyneitä avioliittoja, särkyneitä elämiä ja särkyneitä sydämiä? Kävisikö niin, että media ennemminkin ylevöittäisi ja auttaisi Jumalan kallisarvoisia tyttäriä kuin esineellistäisi ja halventaisi heitä? Millä tavalla naisiin suhtauduttaisiin ja kuinka heitä kohdeltaisiin, jos koko ihmiskunta todella ymmärtäisi, kuinka tärkeitä ovatkaan seuraavat sanat: ”Me olemme taivaallisen Isän tyttäriä”?
Useita vuosia sitten, kun tätä konferenssikeskusta rakennettiin ja se oli valmistumassa, astuin tämän pyhän rakennuksen parvitasolle kypärä päässä ja suojalasit silmillä valmiina imuroimaan kokolattiamaton, jonka asentamisessa aviomieheni oli apuna. Tässä, missä nyt on puhujakoroke, oli pikkutraktori raivaamassa rakennusjätettä, ja rakennus oli sakeana pölystä. Kun pöly laskeutui alas, se laskeutui uudelle matolle. Minun työnäni oli imuroiminen. Niinpä imuroin imuroimistani. Kolmen päivän jälkeen pikku imurini lakkasi toimimasta!
Iltapäivällä päivää ennen kuin tässä kauniissa rakennuksessa pidettäisiin ensimmäinen yleiskonferenssi, aviomieheni soitti minulle. Hän oli juuri asentamassa viimeistä matonpalaa – tämän historiallisen puhujakorokkeen alle.
Hän kysyi: ”Minkä pyhien kirjoitusten kohdan kirjoittaisin tämän matonpalan kääntöpuolelle?”
Minä vastasin: ”Moosia 18:9: ’[Olkaa] Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla.’”
Juuri sitä minä näen äärimmäisen haastavassa maailmassa tämän kirkon nuorten naisten ja naisten tekevän. He ovat hyvää aikaansaavana voimana. He ovat hyveellisiä ja esimerkillisiä, älykkäitä ja työteliäitä. He pystyvät vaikuttamaan, koska he ovat erilaisia. He tekevät työnsä parhaimmin.
Vuosia sitten, kun imuroin tätä mattoa – yrittäen tehdä oman pienen työni parhaimmin – en tajunnut, että jonakin päivänä seisoisin itse sillä matolla, joka on tämän puhujakorokkeen alla.
Tänään Jumalan tyttärenä seison edessänne ja todistan, että Jumala elää. Jeesus on Kristus. Hän on meidän Lunastajamme. Juuri Hänen äärettömän sovitusuhrinsa ansiosta palaan jonakin päivänä elämään Hänen luokseen – koeteltuna, puhtaana ja sinetöitynä iankaikkiseen perheeseen. Ylistän Häntä iäti saamastani etuoikeudesta olla nainen, vaimo ja äiti. Todistan, että meitä johtaa Jumalan profeetta, presidentti Thomas S. Monson, ja olen kiitollinen vanhurskaista miehistä, joiden pappeuden voima siunaa elämääni. Ja tulen aina olemaan kiitollinen siitä väkevyydestä, jota saan Vapahtajan äärettömän sovituksen kaiken mahdolliseksi tekevästä voimasta, kun ponnistelen edelleen tehdäkseni oman työni parhaimmin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.