Sanat, joita puhumme
Rosemary M. Wixom
Alkeisyhdistyksen ylijohtaja
Se, kuinka puhumme lapsillemme ja mitä sanoja käytämme, voi kannustaa ja kohottaa heitä sekä vahvistaa heidän uskoaan.
Eräs nuori isä sai hiljattain kuulla kakkosluokkansa erinomaisen opettajan kuolemasta. Hän kirjoitti opettajan muistoksi: ”Kaikista tuntemuksista ja kokemuksista, joita muistan, mielessäni kaikkein vallitsevimpana on tunne, että ’oli mukavaa’. Hän on ehkä opettanut minulle oikeinkirjoitusta, oikeakielisyyttä ja matematiikkaa, mutta mikä vielä paljon tärkeämpää, hän opetti minua iloitsemaan lapsena olemisesta. Hänen luokassaan ei haitannut, vaikka silloin tällöin kirjoittikin jonkin sanan väärin. ’Harjoitellaan sitä vielä’, hän aina sanoi. Ei haitannut, vaikka jotakin kaatui, repeytyi tai tahraantui. ’Me korjaamme sen, ja me siivoamme sen’, hän aina sanoi. Oli ihan hyvä yrittää, venyä, unelmoida ja nauttia niistä huveista, jotka ovat lähtöisin niistä merkityksettömistä asioista, joita vain lapset pitävät jännittävinä.”
Yksi suurimmista vaikutusmahdollisuuksista, mitä ihmisellä voi olla tässä maailmassa, on saada vaikuttaa lapseen. Lapsen uskonkäsitykset ja itsetunto muovataan varhain hänen elämässään. Jokaisella, joka on ääneni kuuluvilla, on voima kasvattaa lapsen luottamusta itseensä sekä vahvistaa lapsen uskoa taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen niillä sanoilla, joita he puhuvat.
Helamanin kirjan luvussa 5 sanotaan: ”Ja nyt, poikani, muistakaa, muistakaa, että teidän on rakennettava perustuksenne meidän Lunastajamme kalliolle, hänen, joka on Kristus, Jumalan Poika.”1
Nämä ovat ne sanat, jotka Helaman opetti pojilleen. Ja luemme eteenpäin: ”Ja he muistivat hänen sanansa; ja – – he menivät – – opettamaan Jumalan sanaa kaiken – – kansan keskuuteen.”2
Vaikka Helamanin poikia vainottiin ja heidät pantiin vankilaan, heidän kuulemansa sanat pitivät aina paikkansa. Heitä suojeltiin, ja he olivat tulipatsaan ympäröiminä. Sitten kuului ääni, joka sanoi heidän vangitsijoilleen:
”Tehkää parannus, älkääkä enää yrittäkö tuhota palvelijoitani. – –
Se [ei] ollut ukkosen ääni eikä se ollut kova, melskeinen ääni, vaan katso, se oli täydellisen lempeä hiljainen ääni, ikään kuin se olisi ollut kuiskaus, ja se tunkeutui aivan sieluun asti.”3
Me voimme oppia siitä taivaasta tulleesta äänestä. Se ei ollut kova, nuhteleva tai halventava. Se oli täydellisen lempeä hiljainen ääni, joka antoi lujaa ohjausta ja samalla toivoa.
Se, kuinka puhumme lapsillemme ja mitä sanoja käytämme, voi kannustaa ja kohottaa heitä sekä vahvistaa heidän uskoaan pysyä tiellä, joka johtaa takaisin taivaallisen Isän luo. He tulevat tämän maan päälle valmiina kuuntelemaan.
Eräässä kangaskaupassa sattui tapaus, joka on esimerkki lapsesta, joka kuuntelee. Kauppa oli täynnä asiakkaita, kun kaikki huomasivat erään äidin hätääntyneen, koska hän oli kadottanut pienen poikansa. Alkuun äiti kutsui poikaa nimeltä. ”Connor”, hän toisteli kävellessään rivakasti ympäri kauppaa. Vähitellen hänen äänensä kävi voimakkaammaksi ja hätääntyneemmäksi. Pian asiasta ilmoitettiin liikkeen vartiointihenkilöstölle, ja kaikki kaupassa olleet olivat mukana etsimässä lasta. Kului useita minuutteja, mutta vieläkään poikaa ei löydetty. Connorin äiti oli ymmärrettävästi käymässä hetki hetkeltä yhä hätääntyneemmäksi, ja hän huuteli kiivaasti yhä uudestaan pojan nimeä.
Pidettyään hiljaisen rukouksen eräs asiakas sai ajatuksen, että Connor saattoi olla peloissaan, kun kuuli äitinsä huutavan hänen nimeään. Hän mainitsi tästä eräälle toiselle naiselle, joka oli mukana etsinnässä, ja he laativat pikaisesti suunnitelman. Yhdessä he alkoivat kävellä kangaspakkapöytien väleissä ja toistaa hiljaa sanoja: ”Connor, jos kuulet minun ääneni, sano ’Olen täällä’.” Kun he kävelivät hiljaa kohti kaupan takaosaa toistellen sitä lausetta, niin tosiaankin – he kuulivat pelokkaan, hiljaisen äänen sanovan: ”Olen täällä.” Connor oli erään pöydän alla piilossa kangaspakkojen välissä. Juuri täydellisen lempeä ääni kannusti Connoria vastaamaan.
Rukoile, jotta tunnet lapsen tarpeet
Puhuaksemme lapsen sydämelle meidän täytyy tuntea lapsen tarpeet. Jos me rukoilemme tunteaksemme nuo tarpeet, niin juuri niillä sanoilla, jotka puhumme, saattaa olla voima tunkeutua hänen sydämeensä. Pyrkimyksiämme vahvistetaan, kun etsimme Pyhän Hengen ohjausta. Herra on sanonut:
”Puhukaa ajatuksia, joita minä panen teidän sydämeenne, – –
sillä teille annetaan tuona hetkenä, niin, tuossa silmänräpäyksessä, mitä teidän tulee sanoa.”4
Irrottaudu ja kuuntele rakkautta osoittaen
Tämän maailman häiriötekijät valitettavasti estävät monia lapsia kuulemasta kannustavia sanoja, jotka voisivat muovata heidän käsitystään itsestään.
Lääkäri Neal Halfon, joka johtaa UCLA:n (Kalifornian yliopisto Los Angelesissa) terveempien lasten, perheiden ja yhteisöjen keskusta, puhuu ”vanhempien hyväntahtoisesta laiminlyönnistä”. Eräässä tutkimuksessa oli mukana puolitoistavuotias pienokainen ja hänen vanhempansa:
”’Pieni poika näytti onnelliselta, aktiiviselta ja touhukkaalta, ja hän selvästikin nautti vanhempiensa kanssa vietetystä ajasta ja syötävästä pizzasta. – – Aterian päättyessä äiti nousi toimittamaan jonkin asian ja jätti pojan isän hoiviin.’
Isä – – alkoi lukea puhelimestaan viestejä samalla kun taapero yritti kiinnittää hänen huomiotaan heittelemällä pizzan reunamurusia. Sitten isä kääntyi jälleen lapseensa päin ja alkoi leikkiä tämän kanssa. Pian hän kuitenkin vaihtoi taaperon kanssa puuhaamisen erään videon katsomiseen puhelimestaan, kunnes hänen vaimonsa palasi.
– – [Lääkäri] Halfon havaitsi lapsen sisäisen valon himmenevän, vanhemman ja lapsen välisen yhteyden heikkenevän.”5
Kun rukoilemme tietääksemme, kuinka voimme täyttää lapsemme tarpeita, vastauksena saattaa olla, että meidän tulee useammin irrottautua teknisistä laitteista. Kallisarvoiset hetket, jolloin meillä on mahdollisuus vaikuttaa lapsiimme ja keskustella heidän kanssaan, haihtuvat, kun häiriötekijät vievät aikamme. Miksemme varaisi jokaiselle päivälle aikaa irrottautua teknisistä laitteista ja uudistaa yhteys toisiimme? Yksinkertaisesti sammuttakaa kaikki laitteet. Kun teette tämän, kotinne saattaa tuntua alkuun hiljaiselta. Saatatte jopa tuntea, ettei teillä ole mitään tekemistä tai mitään sanottavaa. Kun sitten annatte lapsillenne täyden huomion, niin keskustelu alkaa ja voitte nauttia toinen toisenne kuuntelemisesta.
Kirjoita, jotta saat lapsemme uskomaan
Me voimme vaikuttaa lapsiimme myös niiden sanojen avulla, joita kirjoitamme heille. Nefi kirjoittaa: ”Me ponnistelemme uutterasti kirjoittaaksemme, saadaksemme lapsemme – – uskomaan Kristukseen ja tekemään sovinnon Jumalan kanssa.”6
Presidentti Thomas S. Monson on kertonut lentosotamies Jay Hessin kokemuksesta. Tämä ammuttiin alas Pohjois-Vietnamin yllä 1960-luvulla. ”Kahden vuoden ajan hänen perheellään ei ollut mitään tietoa siitä, oliko hän kuollut vai elossa. Hänen vangitsijansa Hanoissa sallivat hänen lopulta kirjoittaa kotiin, mutta hänen viestissään ei saanut olla enempää kuin 25 sanaa.” Presidentti Monson kysyy: ”Mitä te ja minä sanoisimme perheellemme, jos olisimme samassa tilanteessa – emmekä olisi nähneet heitä yli kahteen vuoteen emmekä tietäisi, tulemmeko koskaan enää näkemäänkään? Veli Hess halusi kirjoittaa jotakin sellaista, minkä hänen perheensä tunnistaisi hänen kirjoittamakseen, ja hän halusi myös antaa heille arvokkaita neuvoja, joten hän kirjoitti seuraavasti: ’Nämä asiat ovat tärkeitä: temppeliavioliitto, lähetystyö, opiskelu. Jatkakaa sinnikkäästi, asettakaa tavoitteita, kirjoittakaa muistiinpanoja, ottakaa valokuvia kaksi kertaa vuodessa.’”7
Mitä sanoja te kirjoittaisitte lapsillenne, jos voisitte kirjoittaa korkeintaan 25 sanaa?
Nuorella isällä, josta puhuin aiemmin ja joka kirjoitti muistikuviaan kakkosluokan opettajastaan, on nykyään kasvatettavanaan suloinen pieni tytär. Isä tuntee taivaallisen luottamuksen, joka on asetettu hänen harteilleen. Kun tytär varttuu, millainen on hänen tulevaisuutensa? Mitä sellaista isä voisi sanoa, mikä painuisi syvälle tyttären sydämeen? Mitkä sanat voisivat kannustaa häntä, kohottaa häntä ja auttaa häntä pysymään oikealla tiellä? Onko sillä vaikutusta, jos isällä on aikaa kuiskata: ”Sinä olet Jumalan lapsi”? Muistaako hän jonakin päivänä, että hänen isänsä sanoi usein sanat: ”Minä rakastan kaikkea, mitä sinä olet”?
Eikö se ole juuri sitä, mitä taivaallinen Isämme sanoi Pojalleen ja meille kaikille, kun Hän sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani” ja lisäsi sitten: ”johon minä olen mieltynyt”?8
Heijastakoot ne sanat, joita puhumme ja kirjoitamme lapsillemme, sitä rakkautta, jota taivaallinen Isämme tuntee Poikaansa Jeesusta Kristusta ja meitä kohtaan. Ja pysähtykäämme sitten hetkeksi kuuntelemaan, sillä lapsi puolestaan todellakin kykenee puhumaan suuria ja ihmeellisiä asioita. Sanon tämän Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.