Yhteenkuulumisen oppi
Yhteenkuulumisen oppi tiivistyy meidän jokaisen kohdalla tähän: Olen yhtä Kristuksen kanssa evankeliumin liitossa.
Haluaisin puhua siitä, mitä nimitän yhteenkuulumisen opiksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Tämä oppi koostuu kolmesta osasta: 1) yhteenkuulumisen rooli Herran liittokansan kokoamisessa, 2) palvelemisen ja uhraamisen tärkeys yhteenkuulumisessa sekä 3) Jeesuksen Kristuksen keskeinen asema yhteenkuulumisessa.
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko koostui alkuaikoina suurelta osin valkoihoisista pohjoisamerikkalaisista ja pohjoiseurooppalaisista pyhistä, ja siihen kuului suhteellisen vähän Amerikan alkuperäisasukkaita, afroamerikkalaisia ja Tyynenmeren saarten asukkaita. Nyt, kahdeksan vuotta ennen kirkon perustamisen 200-vuotisjuhlaa, kirkon jäsenmäärä ja monimuotoisuus ovat kasvaneet huomattavasti Pohjois-Amerikassa ja vielä enemmän muualla maailmassa.
Kun Herran liittokansan kauan profetoitu myöhempien aikojen kokoaminen saa vauhtia, kirkko todellakin koostuu jäsenistä, joita tulee jokaisesta kansakunnasta, suvusta, kielestä ja kansasta.1 Tämä ei ole laskelmoitua tai pakotettua monimuotoisuutta, vaan luonnollisesti tapahtuva ilmiö, jota voimme odottaa ymmärtäessämme, että evankeliumin verkko kerää ihmisiä jokaisesta kansakunnasta ja jokaisesta kansasta.
Kuinka siunattuja me olemmekaan nähdessämme päivän, jolloin Siionia vakiinnutetaan samanaikaisesti joka mantereella ja omassa naapurustossamme. Kuten profeetta Joseph Smith on sanonut, Jumalan kansa kaikkina aikoina on odottanut iloisen odotuksen vallassa tätä aikaa, ja ”me olemme se otollinen kansa, jonka Jumala on valinnut tuomaan esiin myöhempien aikojen kirkkauden”2.
Koska meille on annettu tämä etuoikeus, emme voi sallia minkäänlaista rasismia, heimojen välisiä ennakkoluuloja tai muita jakolinjoja Kristuksen myöhempien aikojen kirkossa. Herra on antanut meille käskyn: ”Olkaa yhtä; ja ellette te ole yhtä, te ette ole minun.”3 Meidän tulee uutterasti kitkeä ennakkoluulot ja syrjintä perinpohjaisesti kirkosta, kodeistamme ja ennen kaikkea sydämestämme. Kun kirkkomme jäsenistöstä kasvaa yhä monimuotoisempi, meidän on toivotettava nämä henkilöt tervetulleiksi yhä luontevammin ja lämpimämmin. Me tarvitsemme toisiamme.4
Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille Paavali julistaa, että kaikki, jotka on kastettu kirkkoon, ovat yhtä Kristuksen ruumiissa.
”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.
Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. – –
Jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan.
Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”5
Yhteenkuulumisen tunne on tärkeä fyysiselle, henkiselle ja hengelliselle hyvinvoinnillemme. On kuitenkin täysin mahdollista, että toisinaan meistä jokaisesta saattaa tuntua, ettemme sovi joukkoon. Masentavina hetkinä meistä voi tuntua, ettemme koskaan täytä Herran korkeita mittapuita tai muiden odotuksia.6 Saatamme tahattomasti asettaa muille – tai myös itsellemme – odotuksia, jotka eivät ole Herran odotuksia. Saatamme hienovaraisesti viestiä, että sielun arvo perustuu tiettyihin saavutuksiin tai kirkon tehtäviin, mutta ne eivät ole mittari, jonka mukaan asemamme Herran silmissä mitataan. ”Herra näkee sydämeen.”7 Hän on kiinnostunut haluistamme ja toiveistamme ja siitä, mitä meistä on tulossa.8
Sisar Jodi King on kirjoittanut omista kokemuksistaan menneiltä vuosilta:
”En ollut koskaan tuntenut, etten kuuluisi joukkoon kirkossa, ennen kuin mieheni Cameron ja minä kohtasimme lapsettomuuden haasteen. Lapset ja perheet, joiden näkeminen kirkossa oli yleensä tuonut minulle iloa, alkoivat nyt aiheuttaa minulle murhetta ja tuskaa.
Tunsin oloni tyhjäksi, kun sylissäni ei ollut lasta eikä kädessäni vaippakassia. – –
Vaikein sunnuntai oli ensimmäisemme uudessa seurakunnassa. Koska meillä ei ollut lapsia, meiltä kysyttiin, olimmeko menneet äskettäin naimisiin ja milloin aioimme perustaa perheen. Olin oppinut vastaamaan melko hyvin näihin kysymyksiin antamatta niiden vaikuttaa itseeni – tiesin, ettei niitä ollut tarkoitettu loukkaaviksi.
Sinä kyseisenä sunnuntaina noihin kysymyksiin vastaaminen oli kuitenkin erityisen vaikeaa. Olimme juuri saaneet selville, oltuamme toiveikkaita, ettemme olleet – tälläkään kertaa – raskaana.
Kävelin sakramenttikokoukseen tuntien toivottomuutta, ja vastaaminen noihin tyypillisiin ’tutustumiskysymyksiin’ oli minulle vaikeaa. – –
Mutta pyhäkoulussa sydämeni vasta särkyikin. Oppiaihe – jonka oli tarkoitus käsitellä äitien jumalallista roolia – sai pian uuden suunnan, kun muut alkoivat vuodattaa aiheeseen liittyviä tunteitaan. Masennuin, ja kyyneleet valuivat hitaasti poskilleni, kun kuulin naisten valittavan siunauksesta, jonka saadakseni antaisin mitä tahansa.
Säntäsin ulos kirkosta. Aluksi en enää halunnut mennä takaisin. En halunnut kokea uudelleen sitä eristyneisyyden tunnetta. Mutta sinä iltana keskusteltuani mieheni kanssa me tiesimme, että jatkaisimme kirkossa käymistä paitsi siksi, että Herra on pyytänyt meitä tekemään niin, myös siksi, että me kumpikin tiesimme, että liittojen uudistamisen ja Hengen tuntemisen ilo kirkossa ylittäisi sinä päivänä tuntemani surun. – –
Kirkossa on leskiä, eronneita ja yksinhuoltajia, niitä, joiden perheenjäsenet ovat langenneet pois evankeliumista, kroonisista sairauksista tai taloudellisista vaikeuksista kärsiviä ihmisiä, jäseniä, jotka tuntevat viehtymystä samaan sukupuoleen, jäseniä, jotka yrittävät voittaa riippuvuuksia tai epäilyksiä, uusia käännynnäisiä, juuri seurakuntaan muuttaneita, vanhempia, joiden lapset ovat lähteneet maailmalle, ja luettelo jatkuu jatkumistaan. – –
Vapahtaja kutsuu meitä tulemaan luokseen – olosuhteistamme riippumatta. Me tulemme kirkkoon uudistaaksemme liittomme, vahvistaaksemme uskoamme, kokeaksemme rauhaa ja tehdäksemme sen, minkä Hän teki täydellisesti elämässään – palvellaksemme muita, joista tuntuu, etteivät he kuulu joukkoon.”9
Paavali selitti, että Jumala on antanut kirkon ja sen virkailijat tehdäkseen pyhät täydellisiksi, ”varustaakseen kaikki – – palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.
Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen – – niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden.”10
On siis surullista ironiaa, kun joku, joka tuntee, ettei hän täytä ihannetta elämän kaikilla osa-alueilla, päättelee, ettei hän kuulu juuri siihen organisaatioon, jonka Jumala on suunnitellut auttamaan meitä etenemään kohti tuota ihannetta.
Jättäkäämme tuomitseminen Herran käsiin ja niille, joiden tehtäväksi Hän on sen antanut, ja tyytykäämme rakastamaan ja kohtelemaan toisiamme parhaamme mukaan. Pyytäkäämme Häntä näyttämään meille päivä päivältä tapa, jolla ”[tuomme] köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat”11 – eli kaikki – Herran suureen juhlaan.
Toinen yhteenkuulumisen opin puoli liittyy siihen, mitä me itse teemme. Vaikka harvoin ajattelemme sitä, suuri osa yhteenkuulumisen tunteestamme tulee palvelemisestamme ja uhrauksista, joita teemme muiden ja Herran hyväksi. Liiallinen keskittyminen henkilökohtaisiin tarpeisiimme tai omaan mukavuuteemme voi tehdä tyhjäksi tämän yhteenkuulumisen tunteen.
Pyrimme noudattamaan Vapahtajan oppia:
”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. – –
Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”12
Yhteenkuuluminen ei tapahdu odottamalla sitä, vaan kun pyrimme auttamaan toisiamme.
Nykyään valitettavasti omistautumisesta jollekin asialle tai uhraamisesta jonkun toisen puolesta on tulossa vastakulttuuria. Deseret Magazine -lehdessä viime vuonna ilmestyneessä kirjoituksessaan kirjailija Rod Dreher kertoi keskustelusta nuoren äidin kanssa Budapestissa:
”Olen budapestilaisessa raitiovaunussa – – kolmekymppisen ystäväni kanssa – sanotaan häntä vaikka Kristinaksi – matkalla haastattelemaan erästä iäkästä [kristittyä] naista, joka edesmenneen miehensä kanssa kesti kommunistisen valtion vainot. Kaupungin katuja pitkin töyssähdellessämme Kristina kertoo, kuinka vaikeaa on olla rehellinen ikäisilleen ystäville niistä vaikeuksista, joita hän kohtaa vaimona ja pienten lasten äitinä.
Kristinan vaikeudet ovat täysin tavallisia nuorelle naiselle, joka opettelee olemaan äiti ja vaimo – mutta hänen sukupolvensa keskuudessa vallitsee asenne, että elämän vaikeudet ovat uhka ihmisen hyvinvoinnille ja niistä pitäisi kieltäytyä. Riitelevätkö hän ja hänen miehensä toisinaan? Sitten hänen pitäisi jättää mies, he sanovat. Ärsyttävätkö hänen lapsensa häntä? Sitten hänen pitäisi lähettää heidät päivähoitoon.
Kristina on huolissaan siitä, etteivät hänen ystävänsä ymmärrä, että koettelemukset ja jopa kärsimys ovat normaali osa elämää – ja ehkä jopa osa hyvää elämää, jos kärsimys opettaa meitä olemaan kärsivällisiä, ystävällisiä ja rakastavia. – –
Notre Damen yliopiston uskontososiologi Christian Smith havaitsi tutkimuksessaan [18–23-vuotiaista] aikuisista, että suurin osa heistä uskoo, ettei yhteiskunta ole muuta kuin ’joukko itsenäisiä yksilöitä, jotka haluavat nauttia elämästä’.”13
Tämän filosofian mukaan kaikki, mitä ihminen pitää vaikeana, ”on eräänlaista sortoa”14.
Sitä vastoin pioneeriesivanhempamme saivat syvän tunteen yhteenkuulumisesta, ykseydestä ja toivosta Kristuksessa, kun he uhrautuivat palvellakseen lähetystyössä, rakentaakseen temppeleitä, luopuakseen mukavista kodeistaan pakon alla ja aloittaakseen alusta sekä pyhittäessään itsensä ja voimavaransa Siionin asialle lukuisilla muilla tavoin. He olivat valmiita uhraamaan tarvittaessa jopa henkensä. Ja me olemme kaikki edunsaajia heidän kestävyydestään. Sama pätee nykyään moniin, jotka saattavat menettää perheensä ja ystävänsä, menettää työllistymismahdollisuutensa tai joutua muuten kärsimään syrjinnästä tai suvaitsemattomuudesta kasteen seurauksena. Heidän palkkionsa on kuitenkin voimakas tunne yhteenkuulumisesta liittokansan keskuudessa. Mikä tahansa uhraus, jonka teemme Herran työssä, auttaa meitä vahvistamaan paikkamme Hänen luonaan, joka antoi henkensä lunnaiksi monien edestä.
Viimeinen ja kaikkein tärkein osa yhteenkuulumisen oppia on Jeesuksen Kristuksen keskeinen rooli. Me emme liity kirkkoon pelkästään yhteenkuulumisen vuoksi, vaikka se onkin tärkeää. Me liitymme saadaksemme lunastuksen Jeesuksen Kristuksen rakkauden ja armon ansiosta. Me liitymme varmistaaksemme pelastuksen ja korotuksen toimitukset itsellemme ja niille, joita rakastamme verhon kummallakin puolella. Me liitymme osallistuaksemme suureen hankkeeseen Siionin perustamiseksi valmistauduttaessa Herran paluuseen.
Kirkko on niiden pelastuksen ja korotuksen liittojen vartija, jotka Jumala tarjoaa meille pyhän pappeuden toimituksissa.15 Nämä liitot pitämällä me saamme korkeimman ja syvimmän yhteenkuulumisen tunteen. Presidentti Russell M. Nelson on hiljattain kirjoittanut:
”Kun sinä ja minä olemme tehneet liiton Jumalan kanssa, meidän suhteemme Häneen tulee paljon läheisemmäksi kuin ennen liittoamme. Nyt meidät on sidottu yhteen. Koska olemme tehneet liiton Jumalan kanssa, Hän ei koskaan väsy pyrkimyksissään auttaa meitä emmekä me koskaan uuvuta Hänen armollista kärsivällisyyttään meitä kohtaan. Jokaisella meistä on erityinen sija Jumalan sydämessä. – –
Jeesus Kristus on noiden liittojen takaaja (ks. Hepr. 7:22; 8:6).”16
Jos muistamme tämän, Herran meitä koskevat korkeat toiveet eivät lannista vaan innostavat meitä.
Voimme tuntea iloa pyrkiessämme henkilökohtaisesti ja yhdessä ”Kristuksen täyteyttä vastaavaan kypsyyteen”17. Matkan varrella tulevista pettymyksistä ja takaiskuista huolimatta se on suuri tehtävä. Me kannustamme ja rohkaisemme toisiamme pyrkiessämme kulkemaan ylöspäin johtavaa polkua tietäen, että ahdistuksesta ja luvattujen siunausten viivästymisestä huolimatta me voimme pysyä rohkeina, sillä Kristus on voittanut maailman18 ja me olemme Hänen kanssaan. Se, että on yhtä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa, on epäilemättä kaikkein tärkeintä yhteenkuulumista.19
Näin ollen yhteenkuulumisen oppi tiivistyy tähän – meistä jokainen voi vahvistaa: Jeesus Kristus kuoli minun vuokseni. Hän piti minua verensä arvoisena. Hän rakastaa minua ja voi vaikuttaa elämääni syvästi. Kun teen parannuksen, Hänen armonsa muuttaa minua. Olen yhtä Hänen kanssaan evankeliumin liitossa. Kuulun Hänen kirkkoonsa ja valtakuntaansa, ja kuulun Hänen työhönsä tuoda lunastus kaikille Jumalan lapsille.
Todistan, että te todella kuulutte joukkoon. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.