Kestävä opetuslapseus
Me voimme saada hengellistä luottamusta ja rauhaa, kun vaalimme pyhiä tottumuksia ja vanhurskaita rutiineja, jotka voivat ylläpitää ja ruokkia uskomme tulta.
Tänä menneenä kesänä yli 200 000 nuoristamme eri puolilla maailmaa on kasvanut uskossa osallistuessaan yhteen sadoista viikon pituisista Nuorten voimaksi eli FSY-konferensseista. Pandemian aiheuttaman eristäytymisen jälkeen monille jo pelkkä osallistuminen oli osoitus uskosta Herraan. Monet nuorista osallistujista tuntuvat kulkevan samankaltaista nousukaarta kohti syvempää kääntymystä. Konferenssiviikon päätteeksi minusta oli mukava kysyä heiltä: ”No niin, millaista on ollut?”
Joskus he sanoivat jotakin tähän tapaan: ”No, maanantaina olin tosi vihainen äidille, koska hän pakotti minut tulemaan ja osallistumaan tähän. En tuntenut ketään. Enkä uskonut, että tämä sopisi minulle. Eikä minulla olisi täällä ystäviä… Mutta nyt on perjantai, ja haluan vain jäädä tänne. Haluan vain tuntea Henkeä elämässäni. Haluan elää tällä tavoin.”
Heillä jokaisella on kerrottavanaan oma kertomuksensa selkeyden hetkistä ja hengellisistä lahjoista, joita on vuodatettu heidän ylleen ja jotka ovat kantaneet heitä pitkin kasvun kaarta. Minäkin olen muuttunut tämän FSY-kesän ansiosta nähdessäni, kuinka Jumalan Henki on hellittämättömästi vastannut näiden nuorten joukoissa yksittäisten sydänten vanhurskaisiin toiveisiin, kun he ovat yksilöinä saaneet rohkeutta luottaa Häneen viettäessään viikon Hänen huolenpidossaan.
Kuten kiiltävärunkoiset teräksiset alukset merellä, mekin elämme hengellisesti syövyttävässä ympäristössä, jossa hohtavimpiakin vakaumuksia on huollettava huolellisesti, tai ne voivat naarmuuntua, sitten syöpyä ja sitten murentua pois.
Mitä voimme tehdä säilyttääksemme vakaumuksemme palon?
Kokemukset, kuten FSY-konferenssit, leirit, sakramenttikokoukset ja lähetystyö, voivat osaltaan kirkastaa todistustamme ja viedä meidät kasvun ja hengellisen löytämisen kaarien kautta suhteellisen rauhan keskelle. Mutta mitä meidän täytyy tehdä, jotta pysymme siellä ja ”[ponnistelemme edelleen] eteenpäin lujina Kristuksessa” (2. Nefi 31:20) emmekä liu’u taaksepäin? Meidän täytyy jatkaa niiden asioiden tekemistä, jotka alun perin toivat meidät sinne, kuten rukoilemista usein, uppoutumista pyhiin kirjoituksiin ja vilpitöntä palvelemista.
Joiltakuilta meistä jo sakramenttikokoukseen osallistuminen saattaa vaatia luottamuksen osoittamista Herraan. Mutta kun sitten olemme siellä, niin Herran sakramentin parantava vaikutus, evankeliumin periaatteet ja seurakuntayhteisön hoiva voivat nostaa meidät ylävämmälle maaperälle lähtiessämme kotiin.
Mistä fyysisesti yhteen kokoontumisen voima tulee?
FSY:ssä pari sataa tuhatta nuortamme ja ylikin on oppinut tuntemaan Vapahtajan paremmin hyödyntäen yksinkertaista kaavaa, jonka mukaisesti kaksi nuorta tai useampia oli koolla Hänen nimessään (ks. Matt. 18:20) tutkien evankeliumia ja pyhiä kirjoituksia, laulaen yhdessä, rukoillen yhdessä ja löytäen rauhaa Kristuksessa. Tämä on voimallinen resepti hengelliseen heräämiseen.
Tämä laajalle levinnyt veljien ja sisarten joukko on nyt lähtenyt kotiin selvittämään, mitä tarkoittaa se, että edelleen ”turvaa Herraan” (Sananl. 3:5; nuorten teema vuodelle 2022), kun se on joutunut riehakkaan maailman äänten sekamelskan keskelle. On aivan eri asia ”kuulla Häntä” (ks. JS–H 1:17) rauhallisessa mietiskelyn paikassa pyhät kirjoitukset avoinna kuin olla edelleen opetuslapsena tässä kuolevaisten häiriötekijöiden hälinässä, jossa meidän täytyy pyrkiä ”kuulemaan Häntä” jopa itsekeskeisyyden ja horjuvan luottamuksen sumentamina. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö nuoremme olisi sankareita, kun he saattavat sydämensä ja mielensä pysymään lujina aikamme moraalirakenteiden muuttuessa.
Mitä perheet voivat tehdä kotona rakentaakseen kirkon toiminnoissa syntyneen liikevoiman pohjalle?
Palvelin kerran vaarnan Nuorten Naisten johtajan aviomiehenä. Eräänä iltana minulle oli annettu tehtäväksi laittaa tarjolle pikkuleipiä aulassa samalla, kun vaimoni piti kappelisalissa takkavalkeailtaa vanhemmille ja heidän tyttärilleen, jotka valmistautuivat osallistumaan Nuorten Naisten leirille seuraavalla viikolla. Kun vaimoni oli selittänyt, missä piti olla ja mitä piti tuoda, hän sanoi: ”Kun tiistaiaamuna jätätte suloiset tyttönne linja-autolle, halatkaa heitä lujasti. Ja antakaa heille hyvästiksi suukko – koska he eivät tule takaisin.”
Kuulin jonkun haukkovan henkeä ja sitten tajusin, että se olin minä. ”Eivät tule takaisin?”
Mutta sitten vaimoni jatkoi: ”Kun tiistaiaamuna tuotte tytöt, he jättävät taakseen vähäpätöisemmät asiat ja viettävät viikon yhdessä oppien, kasvaen ja luottaen Herraan. Me rukoilemme yhdessä, laulamme, laitamme ruokaa ja palvelemme yhdessä, lausumme todistuksia yhdessä ja teemme sellaista, mikä antaa meille mahdollisuuden tuntea taivaallisen Isän Henkeä koko viikon ajan, kunnes se imeytyy meillä luihin ja ytimiin. Ja lauantaina nuo tytöt, jotka tulevat linja-autosta, eivät ole niitä, jotka te toitte tiistaina. He ovat uusia luotuja. Ja jos autatte heitä jatkamaan tuolla korkeammalla tasolla, he tulevat hämmästyttämään teitä. He muuttuvat ja kasvavat edelleen. Ja niin muuttuu ja kasvaa perheennekin.”
Tuona lauantaina kävi juuri niin kuin vaimoni oli ennustanut. Kun olin pakkaamassa telttoja, kuulin hänen äänensä metsässä olevasta pienestä amfiteatterista, jonne tytöt olivat kokoontuneet ennen kotiinlähtöä. Kuulin hänen sanovan: ”Siinähän te olettekin. Olemme odottaneet teitä koko viikon. Meidän lauantaityttömme.”
Siionin vankat nuoret elävät uskomattomia aikoja. Heidän erityisenä tehtävänään on kokea iloa tässä profetoidun hajaannuksen maailmassa ilman että heistä tulee osa sitä maailmaa, jonka sokea piste estää pyhyyden näkemisen. Noin sata vuotta sitten G. K. Chesterton puhui miltei kuin hän olisi nähnyt tämän pyrkimyksen olevan kotiin keskittyvää ja kirkon tukemaa, kun hän sanoi: ”Meidän on koettava maailmankaikkeus samanaikaisesti hirviön linnana, joka on valloitettava, ja kuitenkin omana mökkinämme, johon voimme palata illalla” (Orthodoxy, 1909, s. 130).
Onneksi nuorten ei tarvitse mennä taisteluun yksin. Heillä on toisensa. Ja heillä on teidät. Ja he seuraavat elävää profeettaa, presidentti Russell M. Nelsonia, joka johtaa näkijän tietoisella elämänmyönteisyydellä julistaen, että näiden aikojen suuri työ – Israelin kokoaminen – tulee olemaan sekä mahtavaa että majesteettista (ks. ”Toivo Israelin”, maailmanlaajuinen nuorten hartaustilaisuus, 3. kesäkuuta 2018, hopeofisrael.churchofjesuschrist.org).
Tänä kesänä vaimoni Kalleen ja minä vaihdoimme lentokonetta Amsterdamissa, jossa monta vuotta aiemmin olin ollut uutena lähetyssaarnaajana. Kun olin kuukausien ajan pyrkinyt oppimaan hollantia, KLM-lentoyhtiön koneemme oli laskeutumassa ja lentokapteeni ilmoitti kaiuttimen kautta jotakin käsittämätöntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen toverini mutisi: ”Se taisi olla hollantia.” Vilkaisimme toisiamme lukien toistemme ajatukset: kaikki on menetetty.
Mutta kaikkea ei ollut menetetty. Kun hämmästelin niitä uskon harppauksia, joita olimme sitten ottaneet kävellessämme tämän lentokentän läpi kohti ihmeitä, joita vuodatettaisiin päällemme lähetyssaarnaajina, minut palautti äkkiä takaisin nykyhetkeen eräs ihka elävä lähetyssaarnaaja, joka oli pian nousemassa lentokoneeseen mennäkseen kotiin. Hän esitteli itsensä ja kysyi: ”Ylijohtaja Lund, mitä minun pitää nyt tehdä? Mitä minun pitää tehdä pysyäkseni vahvana?”
No, tämä on sama kysymys, joka on nuortemme mielessä, kun he lähtevät FSY-konferenssista, nuorten leiriltä ja temppelimatkalta ja aina, kun he tuntevat taivaan voimien vaikutusta: ”Kuinka Jumalan rakastaminen voi muuttua kestäväksi opetuslapseudeksi?”
Tunsin sisimmässäni rakkauden kumpuavan tätä kirkassilmäistä lähetyssaarnaajaa kohtaan, joka palveli lähetystyönsä viimeisiä tunteja, ja tuona Hengen levollisena hetkenä kuulin ääneni murtuvan, kun sanoin yksinkertaisesti: ”Sinun ei tarvitse käyttää nimikylttiä kantaaksesi Hänen nimeään.”
Halusin laittaa käteni hänen harteilleen ja sanoa: ”Tee näin. Mene kotiin ja ole vain tällainen. Olet niin hyvä, että miltei hohdat pimeässä. Kurinalaisuutesi ja uhrauksesi lähetystyössä ovat tehneet sinusta suurenmoisen Jumalan pojan. Jatka kotona sen tekemistä, mikä on toiminut niin voimallisesti omalla kohdallasi täällä. Olet oppinut rukoilemaan ja oppinut, ketä rukoilla, sekä rukouksen kielen. Olet tutkinut Hänen sanojaan ja oppinut rakastamaan Vapahtajaa pyrkimällä olemaan Hänen kaltaisensa. Olet rakastanut taivaallista Isää niin kuin Hän on rakastanut Isäänsä, palvellut muita niin kuin Hän on palvellut muita ja elänyt käskyjen mukaan niin kuin Hän on elänyt niiden mukaan – ja kun et ole tehnyt niin, olet tehnyt parannuksen. Opetuslapseutesi ei ole vain iskulause T-paidassa – siitä on tullut osa elämääsi, jota elät määrätietoisesti toisten hyväksi. Mene siis kotiin ja tee niin. Ole sellainen. Hyödynnä tätä hengellistä liikevoimaa koko loppuelämäsi ajan.”
Tiedän, että luottaessamme Herraan Jeesukseen Kristukseen ja Hänen liittopolkuunsa me voimme saada hengellistä luottamusta ja rauhaa, kun vaalimme pyhiä tottumuksia ja vanhurskaita rutiineja, jotka voivat ylläpitää ja ruokkia uskomme tulta. Siirtykäämme kaikki entistä lähemmäksi niitä lämmittäviä tulia ja – kävi miten kävi – pysykäämme siellä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.