”Palvelukseen kutsuttuina”
Kasvattaaksemme perheitämme ja palvellaksemme kirkossa uskollisesti juoksematta kuitenkaan nopeammin kuin meillä on voimaa, me tarvitsemme viisautta, arvostelukykyä, jumalallista apua – ja väistämättä jonkin verran uhrautumista.
Buenas tardes, hermanos y hermanas. Tuon teille terveisiä latinalaisen Amerikan suurenmoisilta jäseniltä ja lähetyssaarnaajilta. Kuten monet teistä tietävät, vanhin ja sisar Dallin Oaks sekä vanhin ja sisar Holland on kutsuttu palvelemaan kirkon Filippiinien ja Chilen vyöhykkeillä. Jos keskustelunsorina mitään kertoo, tämä on osoittautunut kirkolle kiinnostavammaksi, kuin olisi voinut olettaa. Mitä arveluja mielessänne liikkuukin, luulen, että minulla on valtuus vakuuttaa teille, ettemme mene näille etäisille asemapaikoille kahtena Ilmestyskirjan neljästä ratsastajasta. Ne teistä, jotka etsitte tästä kaikesta ”merkkiä”, pitäkää sitä merkkinä suurenmoisesta, kasvavasta kansainvälisestä kirkosta, jonka lähetyssaarnaajat levittäytyvät vakaasti kautta kielialueiden ja mantereiden. On ilo tavata myöhempien aikojen pyhiä missä tahansa, lähellä ja kaukana, kotona ja ulkomailla ja palvella heidän kanssaan, ja me kiitämme rukouksistanne ja kiinnostuksestanne työtä kohtaan.
Sellainen kahdentoista työ ei tietenkään ole uutta, ja minun on sanottava, että meidän sukupolvellemme maailmalle lähteminen on vähemmän haasteellista kuin edeltäjillemme. Parasta kaikesta on se, että minulla on sisar Holland rinnallani, sen sijaan että olisin joutunut jättämään hänet kotiin elättämään itsensä ja lapsemme. Edelleen, minun ei tarvinnut tehdä ruumiillista työtä matkan varrella ansaitakseni matkarahat Santiagoon. Lensimme määräpaikkaamme muutamassa tunnissa nykyaikaisella suihkukoneella emmekä suinkaan purjehtineet viikkoja emmekä kuukausia laivan kansimatkustajina. En lähtenyt matkaan kärsien vilunväristyksistä enkä kuumeesta, kolerasta enkä keuhkotaudista, vaikka olinkin vilustunut ja yksi jatkolennoistamme oli tunnin myöhässä. Olen toivonut, että nuo jälkimmäiset vastoinkäymiset tekisivät minut kelvolliseksi kohtaamaan jonakin päivänä Pietarin, Paavalin, Brighamin ja Wilfordin.
Kuten monet teistä, minäkin sain varttuessani kuulla kertomuksia alkuaikojen veljistä, jotka menivät Kanadaan, Englantiin, Skandinaviaan, Manner-Eurooppaan, Tyynenmeren saarille, Meksikoon, Aasiaan jne. Sittemmin olen lukenut Parley P. Prattin lyhyestä lähetysmatkasta Chileen, jossa Prattit menettivät pienen poikansa ja hautasivat hänet Valparaisoon. Olen lukenut vanhin Melvin J. Ballardista, joka kutsuttiin pyhittämään Etelä-Amerikka, kun tuo suurenmoinen manner vielä oli yksi uusi ja jokseenkin valtava lähetyskenttä. Nuorta, kasvavaa kirkkoa vahvistavaa palvelusta ei pyydetä sattumanvaraisesti eikä sitä suoriteta päähänpistosta. Ajoittain esteet ovat olleet suuria ja hinta toisinaan hyvin suuri.
Emmekä puhu ainoastaan niistä varhaisista veljistä, jotka lähtivät palvelemaan, vaan myös heitä elättäneistä naisista – jotka elättivät lisäksi itsensä ja lapsensa jäädessään kotiin kasvattamaan ja suojelemaan perheitään – siitä toisesta osasta Herran viinitarhaa, joka on Hänelle niin tärkeä.
Päivänä, jolloin Vilate Kimballin aviomies lähti toista kertaa Englantiin, hän itse oli niin heikko että vapisi ankarasti horkasta eikä voinut tehdä mitään muuta kuin puristaa heikosti miehensä kättä, kun tämä tuli kyynelsilmin jättämään jäähyväisiä. Heidän pieni Davidinsa oli silloin alle neliviikkoinen, ja vain yksi lapsi, nelivuotias Heber Parley oli niin terve, että pystyi hakemaan vettä sairastavalle perheelle. Miehensä lähdön jälkeisinä tunteina Vilate kävi aivan voimattomaksi, niin että hänet täytyi auttaa takaisin vuoteeseensa.
Mary Ann Young ja hänen lapsensa olivat yhtä sairaita, kun Brigham lähti samalle lähetysmatkalle, ja heidän taloudellinen asemansa oli yhtä horjuva. Erään sydäntä riipaisevan kertomuksen mukaan hän ylitti Mississipin purevassa talvisäässä kevyesti pukeutuneena ja vilusta väristen ja painaen pientä tytärtään rintaansa vasten mennessään Nauvoon kymmenystoimistoon pyytämään muutamaa perunaa. Sitten, yhä kuumeen kourissa, hän ylitti pelottavan virran uudestaan vauvansa kanssa, eikä hän milloinkaan kirjoittanut miehelleen sanaakaan näistä vaikeuksista.1
Nykyisin me emme juuri milloinkaan kohtaa mitään sen kaltaista, vaikka monet lähetyssaarnaajat ja jäsenet vieläkin uhraavat paljon Herran työn hyväksi. Siunausten karttuessa ja kirkon kypsyessä me kaikki toivomme, ettei palveleminen olisi milloinkaan niin vaikeaa kuin näiden varhaisten pyhien aikaan, mutta kuten lähetyssaarnaajat nykyisin laulavat Oslosta Osornoon ja Seattlesta Cebuun, me olemme ”palvelukseen kutsuttuja”.2 Kasvattaaksemme perheitämme ja palvellaksemme kirkossa uskollisesti juoksematta kuitenkaan nopeammin kuin meillä on voimaa,3 me tarvitsemme viisautta, arvostelukykyä, jumalallista apua – ja väistämättä jonkin verran uhrautumista. Todellinen usko Herraan Jeesukseen Kristukseen on Aadamista nykyaikaan asti yhdistynyt aina uhraamiseen, pieneen lahjaamme vertauskuvallisena kaikuna Hänen majesteetillisesta uhristaan.4 Katse lujasti Jeesuksen Kristuksen sovituksessa profeetta Joseph Smith opetti, että sellaisella uskonnolla, johon ei sisälly uhriliittoja, ei voi olla voimaa antaa lupausta iankaikkisesta elämästä.5
Saanen esittää yhden nykyajan esimerkin sekä haasteesta että siunauksista, joita ”palvelukseen kutsumme” voi tuoda. Eräs suurenmoinen sisar sanoi hiljattain hyvälle ystävälleen: ”Haluan kertoa sinulle siitä hetkestä, jolloin lakkasin vastustelemasta sitä, että mieheni uhrasi aikaansa piispan tehtäviin. Oli tuntunut käsittämättömältä, kuinka ’hätätilanteita’ jäsenten kanssa tuntui syntyvän aina juuri silloin, kun hän ja minä olimme lähdössä ulos tekemään jotain erityistä yhdessä.
Eräänä päivänä valitin turhautumistani ja mieheni oli samaa mieltä, että meidän pitäisi maanantai-iltojen lisäksi varata yksi ilta viikossa vain meille kahdelle. Ensimmäinen ’treffi-ilta’ tuli, ja olimme juuri nousemassa autoon lähteäksemme viettämään iltaa yhdessä, kun puhelin soi.
’Tämä on koe’, sanoin hänelle hymyssä suin. Puhelin ei lakannut soimasta. ’Muista sopimuksemme. Muista treffimme. Muista minua. Anna puhelimen soida.’ Lopulta lakkasin hymyilemästä.
Miespoloiseni tuntui jääneen loukkuun minun ja soivan puhelimen väliin. Tiesin todella, että olin hänelle tärkein, ja tiesin, että hän halusi tuota iltaa yhtä paljon kuin minäkin. Mutta puhelimen soiminen tuntui halvaannuttaneen hänet.
’Minun on parasta ainakin tarkistaa’, hän sanoi surullisin silmin. ’Luultavasti se ei ole mitään tärkeää.’
’Jos vastaat, treffimme ovat pilalla’, valitin. ’Kyllä minä sen tiedän.’
Hän puristi kättäni ja sanoi: ’Tulen heti takaisin’, ja säntäsi puhelimeen.
Kun mieheni ei palannut heti autolle, tiesin, mitä tapahtuisi. Nousin autosta, menin sisälle ja vuoteeseen. Seuraavana aamuna hän pyysi hiljaa anteeksi ja minä sanoin vielä hiljempaa antavani anteeksi, ja siinä kaikki.
Tai niin luulin. Huomasin tuon illan yhä vaivaavan minua viikkoja myöhemmin. En moittinut miestäni, mutta olin kuitenkin pettynyt. Tapahtuman muisto oli yhä tuoreena mielessäni, kun tapasin seurakunnassa erään naisen, jota tuskin tunsin. Hän tiedusteli hyvin epäröiden, voisimmeko puhua. Sitten hän kertoi ihastumisestaan toiseen mieheen, joka tuntui tuovan jännitystä hänen elämänsä raadantaan, hänen, jolla oli mies, joka teki täyttä työpäivää ja opiskeli kokoaikaisesti yliopistossa. Heidän asuntonsa tuntui ahtaalta. Hänellä oli pieniä lapsia, jotka olivat usein vaativia, meluisia ja uuvuttavia. Hän sanoi: ’Tunsin suurta kiusausta jättää kurja tilani, kuten sitä ajattelin, ja lähteä tämän miehen mukaan. Tilanteeni oli sellainen, että tunsin ansaitsevani parempaa kuin minulla oli. Järkeilin, että voisin jättää mieheni, lapseni, temppeliliittoni ja kirkkoni ja löytää onnen muukalaisen kanssa.’
Hän sanoi: ’Suunnitelma oli valmis, pakohetkestäni oli sovittu. Mutta ikään kuin viimeisenä järkevänä hetkenäni omatuntoni käski minua soittamaan miehellesi, piispalle. Sanon ”omatuntoni”, mutta tiedän, että se oli hengellinen viesti suoraan taivaasta. Soitin miltei vastoin tahtoani. Puhelin soi ja soi ja soi. Mielentilani oli sellainen, että ajattelin: ”Ellei piispa vastaa, se on merkki siitä, että minun pitää toteuttaa aikeeni.” Puhelin soi soimistaan, ja minä olin jo sulkemaisillani sen mennäkseni suoraan tuhoon, kun yhtäkkiä kuulin miehesi äänen. Se tunkeutui sieluuni kuin salama. Yhtäkkiä kuulin itseni nyyhkyttävän ja sanovan: ”Piispa, sinäkö siellä? Minä olen pulassa. Tarvitsen apua.” Miehesi antoi apua, ja olen nyt turvassa, koska hän vastasi puhelimeen.
Katsoessani taaksepäin käsitän, että olin väsynyt ja typerä ja haavoittuvainen. Rakastan miestäni ja lapsiani koko sydämestäni. En osaa kuvitellakaan, millaista murhenäytelmää elämäni olisi ilman heitä. Nämä ovat yhä vaativia aikoja perheessämme. Tiedän, ettei kenelläkään ole helppoa. Mutta olemme käsitelleet näitä asioita ja kaikki näyttää nyt valoisammalta. Niin käy aina lopulta.’ Sitten hän sanoi: ’En tunne sinua hyvin, mutta haluan kiittää sinua siitä, että tuet miestäsi hänen kutsumuksessaan. En tiedä, mitä sellainen palveleminen on maksanut sinulle tai lapsillesi, mutta jos olet jonakin vaikeana päivänä joutunut maksamaan siitä henkilökohtaisesti, tiedä, kuinka kiitollinen tulen olemaan iankaikkisesti sinun kaltaistesi ihmisten uhrista minun kaltaisteni ihmisten pelastukseksi.’”
Veljet ja sisaret, tietäkää, että minä saarnaan voimakkaasti sen puolesta, ettei jäsenillä olisi liian suuria eikä epärealistisia odotuksia siihen nähden, mitä piispat ja muut johtajat voivat tehdä. Erityisesti minusta tuntuu, että monenlaiset yhteiskunnalliset, ammatilliset ja muut vaatimukset, jotka vievät vanhemmat, mukaan luettuina ja erityisesti äidit pois kodeista lasten kasvuiässä, ovat yksi nyky-yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Ja koska olen järkkymättömästi sitä mieltä, että puoliso ja lapset ansaitsevat pyhää, heille omistettua aikaa aviomiehen ja isän kanssa, yhdeksänä kertana kymmenestä olisin yhdessä tuon vaimon kanssa vaatinut, ettei hänen miehensä vastaisi puhelimeen. Mutta omalla tavallani olen yhtä kiitollinen kuin tuo nuori nainen omallaan siitä, että tässä tapauksessa tämä hyvä mies noudatti Hengen kuiskausta ja vastasi puhelimen ”kutsuun” – tässä tapauksessa kirjaimellisesti kutsuttuna”.
Todistan kodista, perheestä ja avioliitosta, elämämme kalleimmasta inhimillisestä omaisuudesta. Todistan niiden suojelemisen ja varjelemisen tarpeellisuudesta, samalla kun etsimme aikaa ja keinoja palvella uskollisesti kirkossa. Toivottavasti nämä ovat ristiriidassa vain harvoin, mutta kun meillä on kriisihetki tai -päivä tai -ilta, jolloin velvollisuus ja hengellinen kuiskaus vaativat vastaamaan, niin noissa tilanteissa kiitän jokaista vaimoa, joka on joskus istunut yksin päivällisen jäähtyessä, jokaista aviomiestä, joka on valmistanut oman päivällisensä, joka hänen kokkaamanaan olisi joka tapauksessa ollut kylmä, ja jokaista lasta, joka on pettynyt lykätyn retken tai pallopelin takia, kun se ei odottamatta ole sopinutkaan vanhemmalle (ja parasta olisi, ettei niin kävisi kovin usein). Kiitän jokaista lähetysjohtajaa ja heidän vaimoaan, heidän lapsiaan, ja jokaista heidän kanssaan palvelemaan kutsuttua vanhempaa avioparia, jotka eivät tiettynä aikana pääse syntymäpäiville ja kastetilaisuuksiin, häihin ja hautajaisiin, perhetilaisuuksiin ja hauskanpitoon ollessaan ”palvelukseen kutsuttuina”. Kiitän kaikkia, jotka haastavissa olosuhteissa kautta kirkon ”tekevät parhaansa” Jumalan valtakunnan rakentamiseksi maan päälle.
Todistan Herran Jeesuksen Kristuksen uhrista ja palveluksesta, Hänen, joka antoi kaiken meidän puolestamme ja sanoi tuossa antamisen hengessä: ”Seuraa sinä minua.”6 ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua”, Hän sanoi, ja ”missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani – – ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.”7 Sellainen palveleminen aiheuttaa väistämättä haasteellisia päätöstilanteita siitä, kuinka tasapainottaa tärkeät asiat ja kuinka olla parhaiten sellainen opetuslapsi kuin Hän haluaa meidän olevan. Kiitän Häntä Hänen jumalallisesta opastuksestaan, kun Hän auttaa meitä tekemään noita päätöksiä ja auttaa meitä löytämään oikean tien kaikille asianosaisille. Kiitän Häntä siitä, että ”hän on kantanut meidän surumme ja ottanut taakakseen meidän murheemme”,8 ja siitä, että Hän on kutsunut meidät tekemään jossakin määrin samoin toisillemme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.