”Sydämen pyhyydessä”
Joka kerta, kun me osoitamme jollekulle rakkautta, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, anteliaisuutta, me pidämme liittomme kunniassa sanomalla: ”Tässä olen, lähetä minut.”
Vaikka lukumäärämme on paljon suurempi kuin Nauvoon Apuyhdistyksen sisarten, kokoontumistemme henki on sama. Meidän laillamme he kohottivat, hoivasivat ja innoittivat toisiaan, he rukoilivat toistensa puolesta, he pyhittivät kaikkensa valtakunnalle. Presidentti Hinckley on sanonut meidän olevan ”valtava uskon ja hyvien tekojen varasto – – omistautumisen, uskollisuuden ja saavutusten ankkuri”.1 On hyvin merkittävää, että olimmepa konferenssikeskuksessa tai kappelissa Meksikossa tai seurakunnassa Liettuassa, me olemme sisaria Siionissa, joilla on suuri työ tehtävänä. Ja yhdessä me Jumalan profeetan johdolla teemme sen! Toivon, että tunnette rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan, ja jota tuntevat myös neuvonantajani, jotka ovat minulle runsaana siunauksena.
Olisi suunnatonta vähättelyä sanoa, että olin tyrmistynyt, kun presidentti Hinckley kutsui minut palvelemaan Apuyhdistyksen ylijohtajana. Voitte varmaankin ymmärtää sen. Mutta vastasin ääni väristen: ”Tässä olen, lähetä minut.” Kun eräs juutalainen ystävättäreni kuuli, mitä kaikkea kutsumukseeni kuuluu, hän katsoi minua kuin olisin tullut hulluksi ja kysyi: ”Bonnie, miksi sinä niin tekisit?” (Tällaisina hetkinä kysyn usein itseltäni samaa!) Mutta on vain yksi syy, miksi sen tein: olen solminut liittoja Herran kanssa ja tiedän, mitä silloin vaaditaan. Ja lisäksi tiesin, että te ja minä palvelisimme yhdessä ja että osoitin halukkuuteni meidän kaikkien puolesta.
Vuosisatojen ajan vanhurskaat naiset ovat astuneet esiin ja liittyneet Kristuksen joukkoihin. Monet teistä on kastettu vasta äskettäin; solmimanne liitot ovat tuoreina sydämessänne ja uhrauksenne vielä kirkkaina mielessä. Kun ajattelen teitä, mieleeni muistuu Priscilla Staines Whiltshirestä Englannista. Yhdeksäntoistavuotias Priscilla liittyi kirkkoon vuonna 1843. Yksin. Hänen oli hiivittävä salaa illalla kastettavaksi naapureidensa vainon ja perheensä suuttumuksen vuoksi. Hän kirjoitti:
”Me odotimme keskiyöhön saakka – – ja sitten menimme purolle, joka oli muutaman sadan metrin päässä. Siellä huomasimme, että puro – – oli jäätynyt, ja vanhimman piti hakata jäähän niin suuri avanto, että kaste voitiin suorittaa. Vain Jumala ja Hänen enkelinsä ja muutamat todistajat, jotka seisoivat rannalla kanssamme, kuulivat liittoni, mutta tuon keskiyön hetken juhlavuudessa tuntui kuin koko luonto olisi kuunnellut ja enkelit kirjoittaneet sanamme Herran kirjaan.”2
Hänen sanansa, ”vain Jumala ja Hänen enkelinsä – – kuulivat, kun solmin liittoni”, koskettavat sieluani, sillä Priscillan tavoin – riippumatta iästämme, evankeliumin tuntemuksestamme, ajastamme kirkossa – me kaikki olemme liiton naisia. Kuulemme tämän ilmaisun usein kirkossa, mutta mitä se tarkoittaa? Miten liitot määrittelevät sitä, keitä me olemme ja kuinka me elämme?
Liitot – eli sitovat lupaukset meidän ja taivaallisen Isän välillä – ovat välttämättömiä iankaikkiselle edistymisellemme. Askel askeleelta Hän opettaa meitä tulemaan kaltaisekseen kutsumalla meidät mukaan työhönsä. Kasteessa me teemme liiton rakastaa Häntä koko sydämestämme ja rakastaa sisariamme ja veljiämme niin kuin itseämme. Temppelissä me lupaamme edelleen olla kuuliaisia, epäitsekkäitä, uskollisia, kunniallisia, laupiaita. Me lupaamme tehdä uhrauksia ja pyhittää kaiken, mitä meillä on. Kun me pidämme pappeuden valtuudella solmimamme liitot, ne tuovat meille siunauksia, niin että maljamme on ylitsevuotavainen. Kuinka usein ajattelette sitä, että liittonne ulottuvat kuolevaisuutta edemmäs ja yhdistävät teidät siihen, mikä on jumalallista? Liittojen solmiminen on osoitus alttiista sydämestä, liittojen pitäminen on osoitus uskollisesta sydämestä.
Eikö kuulostakin yksinkertaiselta paperilla? Tietenkin me osoitamme teoillamme, keitä me todella olemme. Niinpä joka kerta, kun me osoitamme jollekulle rakkautta, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja anteliaisuutta, me pidämme liittomme kunniassa sanomalla: ”Tässä olen, lähetä minut.” Yleensä me lausumme nämä sanat hiljaa, ilman torvisoittokuntia.
Milloin liitot, jotka joku toinen on solminut Herran kanssa, ovat olleet siunauksena teidän elämässänne, tuoneet teille rauhaa, ravinneet teidän sieluanne? Kun mieheni ja minä olimme lähetyssaarnaajia Englannissa, me näimme monia vanhimpia ja sisaria, joiden elämään kelvollisten naisten solmimat liitot olivat suoraan vaikuttaneet. Olin hyvin kiitollinen äideistä, sisarista, tädeistä, opettajista – monista teidän kaltaisistanne – jotka liittonsa kunniassa pitämällä soivat siunauksiaan muille opettamalla tulevia lähetyssaarnaajia.
Liitot eivät saa meitä vain ylittämään mukavuusrajojamme ja johda uuteen kasvuun, vaan ne saavat muissa aikaan saman vaikutuksen. Jeesus sanoi: ”Sillä niitä tekoja, joita te olette nähneet minun tekevän, teidänkin tulee tehdä.”3 Se, että Hän piti liittonsa kunniassa, kannustaa meitä pitämään omamme.
Liitot säästävät meidät tarpeettomalta kärsimykseltä. Kun me esimerkiksi noudatamme profeetan ohjeita, me pidämme liiton. Hän on neuvonut meitä välttämään velkaa, varastoimaan ruokaa ja tulemaan omavaraisiksi. Kun elämme varojemme mukaan, opimme samalla paljon muutakin. Opimme kiitollisuutta, pidättäytymistä, epäitsekkyyttä; saamme rauhaa taloudellisista paineista ja suojaa materialismin ahneudelta. Kun pidämme lamppumme täynnä öljyä, odottamattomat tilanteet eivät estä meitä tilaisuuden tullen julistamasta antaumuksella: ”Tässä olen, lähetä minut.”
Liittojemme uudistaminen elähdyttää ja virkistää uupunutta sielua. Mitä sydämessämme tapahtuu, kun me joka sunnuntai sakramenttia nauttiessamme kuulemme tutut sanat ”muistamaan Hänet aina”?4 Toimimmeko me tulevalla viikolla paremmin keskittymällä siihen, mikä on tärkeintä? On totta, että meillä on vaikeuksia, ja on totta, että muutosten tekeminen on vaikeaa. Mutta oletteko koskaan miettineet, kuinka sisaremme selviytyivät, kun heidät karkotettiin Nauvoosta, ja monet joutuivat kävelemään koko taipaleen? Kun heidän jalkansa väsyivät, heidän liittonsa kantoivat heitä eteenpäin! Mikä muu voisi antaa sellaista hengellistä ja fyysistä voimaa?
Liitot suojelevat meitä myös niin, ettemme ajelehdi ”kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä” emmekä ole ”kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloina”.5 Liiton naiset pysyvät lujina, kun pahaa kutsutaan hyväksi ja hyvää kutsutaan pahaksi. Kun muistamme liittomme, meitä ei voida johtaa harhaan, ei yliopiston luokassa, ei juoma-automaatin luona eikä TV:n uusimpia ”asiantuntijoita” kuunnellessamme.
Liitot pitävät meidät ja rakkaamme hengellisesti turvassa ja hengellisesti valmiina asettamaan ensimmäiseksi sen, mikä on tärkeintä. Esimerkiksi perhettä koskevissa asioissa meillä ei ole varaa olla välinpitämättömiä ja keskittyä muuhun. Lapsuus on katoava ihme, ja niin harvoilla on huolettomia päiviä niin kuin minulla kasvaessani maalla. Presidentti Hinckley on sanonut: ”Ongelmamme, miltei jokainen niistä, saa alkunsa ihmisten kodeista. Jos on määrä – – saada aikaan muutosta – – sen täytyy alkaa kotoa. Siellä opitaan totuus, kehitetään nuhteettomuutta, juurrutetaan itsekuria ja vaalitaan rakkautta.”6 Sisaret, Herra tarvitsee naisia, jotka opettavat lapsia tekemään työtä ja opiskelemaan ja palvelemaan ja uskomaan. Olivatpa lapset sitten omiamme tai jonkun toisen, niin meidän on noustava ja julistettava: Tässä olen, lähetä minut huolehtimaan pienokaisistasi, asettamaan heidät etusijalle, opastamaan ja suojelemaan heitä pahalta, rakastamaan heitä.
Joskus meidän on pidettävä liittomme tilanteissa, jolloin ei tunnu olevan mitään järkevää syytä tehdä niin. Kuuntelin, kuinka eräs naimaton sisar kertoi kokemuksestaan ”oppia luottamaan täysin Herraan”. Hänen elämänsä ei ollut sujunut niin kuin hän oli odottanut. Kuulostaako tutulta? Tähän sielun tutkailun vaiheeseen kuului työpaikan vaihtoja, uusia taloudellisia haasteita, maailmallisten filosofioiden houkutuksia. Kuunnelkaapa, mitä hän teki. Hän istuutui juttelemaan muiden seurakuntansa sisarten kanssa ja huomasi, että hekin yrittivät löytää evankeliumin tuoman rauhan. Hän pyysi pappeuden siunausta. Hän jatkoi uskollisesti kutsumuksessaan. Hän tutki ja yritti täydellisemmin osoittaa rakkauttaan, arvonantoaan ja omistautumistaan Jeesukselle. Hän rukoili. ”Huusin Herran puoleen”, hän sanoi, ”ja kerroin Hänelle, että tekisin mitä tahansa Hän minulta pyytäisi.” Hän teki näin kaikista vaikeuksistaan huolimatta. Ja tiedättekö, mitä tapahtui? Ei, hänen iankaikkinen kumppaninsa ei ilmaantunut hänen ovelleen. Mutta rauha löysi tien hänen sydämeensä, ja elämä muuttui paremmaksi.
Sisaret, me pidämme liittomme, kun me kerromme elämässämme oppimistamme asioista rohkaistaksemme muita, kun me käymme kotikäynnillä, koska välitämme sisarista aidosti, kun me autamme nuorta sisarta tietämään, että hänen tuoreet näkemyksensä ovat meille siunaukseksi Apuyhdistyksessä. Me voimme tehdä sen!
Ylittäessään Atlantin nuori Priscilla, vuoden 1843 brittiläinen käännynnäisemme, tutustui naiseen, joka oli samanikäinen kuin hänen äitinsä. Tämä vanhempi sisar tunsi myös solmimiensa liittojen palon. Kun he astuivat laiturille Nauvoon satamassa, hän oli Priscillan vierellä. Yhdessä, rohkeina ja luottavaisina, he liittyivät Jumalan pyhien joukkoon.7
Kun me tutkimme jatkuvasti pyhiä kirjoituksia, rukoilemme, palvelemme ja teemme uhrauksia, me saamme hengellistä selkärankaa pitää liittomme. Tällaiset yksinkertaiset askeleet ruokkivat sieluamme, niin että me voimme sanoa: ”Lähetä minut auttamaan sisarta ja hänen vastasyntynyttä vauvaansa, lähetä minut opettamaan opinnoissaan kamppailevaa oppilasta, lähetä minut rakastamaan ulkopuolista. Lähetä minut sinne, missä tarvitset minua ja silloin, kun tarvitset minua.”
Herra on pyytänyt meitä tekemään kaiken, mitä teemme, ”sydämen pyhyydessä”.8 Ja pyhyys on liittojen mukaisen elämän tuote. Rakastan seuraavan laulun sanoja ja tunnetta, jonka ne minussa herättävät:
”Suo enemmän mulle Sun pyhyyttäsi,
Suo kestävä mieli Myös vaivoissani,
Suo Vapahtajaani Mun turvata ain,
Ja iloa saada Suo palvelustain.”9
Pyhyys saa sanomaan: ”Tässä olen, lähetä minut.” Kun Priscilla Staines solmi keskiöisen liittonsa noissa jäisissä vesissä, hän astui uuteen elämään vaatteet miltei jäässä mutta sydän riemua täynnä: ”Paluuta ei ole”, hän sanoi. ”Tavoittelen ikuisen elämän palkintoa Jumalaan luottaen.”10
Presidentti Hinckley, yhdessä kaikkialla maailmassa olevien Apuyhdistyksen sisarten kanssa minä lupaan sinulle, että me seisomme yhdessä liiton naisina ja kuuntelemme sinun ääntäsi. Kuule monilla eri kielillä nämä jokaisen Apuyhdistyksen sisaren sanat, kun me sanomme: ”Tässä olen, lähetä minut.”
Rukoilen, että omat yksittäiset liittomme, jotka sitovat meidät rakastavaan taivaallisen Isäämme, opastaisivat meitä, suojelisivat meitä, pyhittäisivät meidät ja auttaisivat meitä tekemään samoin kaikille Hänen lapsilleen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.