Mitä hyötyä siitä on minulle?
Ristinsä ottaminen ja Vapahtajan seuraaminen tarkoittaa itsekkyyden voittamista; se on sitoutumista toisten palvelemiseen.
Rukoilen nöyrästi, että sama henki, joka on ollut läsnä toisten puhujien kanssa tänä aamuna, on täällä edelleenkin, kun minä puhun teille.
Vuosia sitten olin työasioissa tekemisissä kahden vanhemman, kokeneemman miehen kanssa. Olimme olleet ystäviä monen vuoden ajan ja koimme toistemme auttamisen kaikkia osapuolia hyödyttävänä. Eräänä päivänä yksi virkaveljistä pyysi apuamme eräässä monimutkaisessa asiassa. Heti kun asia oli selitetty, toinen sanoi ensi sanoikseen: ”Mitä hyötyä siitä on minulle?” Näin meiltä apua pyytäneen kasvoilla murhetta ja pettymystä vanhan ystävän vastatessa niin itsekkäästi. Sen jälkeen noiden kahden välinen suhde ei enää koskaan ollut aivan ennallaan. Meidän itsekeskeinen ystävämme ei menestynyt, sillä hänen itsekkyytensä jätti pian varjoonsa hänen huomattavat lahjansa, kykynsä ja ominaisuutensa. Valitettavasti yksi nykymaailman kirouksista on tiivistettynä tässä vastauksessa: ”Mitä hyötyä siitä on minulle?”
Ammattiurani aikana autoin erästä suurenmoista avioparia hoitamaan perintöasiansa kuntoon. Heidän omaisuutensa ei ollut suuri, mutta se oli monen vuoden ahkeran työn ja uhrauksen tulos. Heidän lapsensa olivat kaikki kunnollisia, jumalaapelkääviä ihmisiä, joita oli opetettu elämään Vapahtajan pelastavien periaatteiden mukaisesti. Mutta kun oli kysymys omaisuuden jakamisesta, syntyi kiistaa siitä, mitä kenenkin pitäisi saada. Vaikka kiistan kohteena ei ollut mitään todella arvokasta, niin itsekkyyden ja ahneuden tunteet aiheuttivat joidenkin perheenjäsenten välille särön, joka ei koskaan kuroutunut umpeen ja joka jatkui seuraavaan sukupolveen. Kuinka järkyttävää onkaan, että noiden ihanien vanhempien antama perintö koitui niin tuhoisaksi heidän lastensa väliselle perheyhteydelle ja rakkaudelle. Opin siitä, että itsekkyys ja ahneus aiheuttavat katkeruutta ja kiistaa. Toisaalta uhraus ja antaminen tuovat rauhan ja tyytyväisyyden.
Taivaan suuressa neuvostossa, kun suuri pelastussuunnitelma Jumalan lapsia varten oli esitetty, Jeesus vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut”1 ja ”Isä, sinun tahtosi tapahtukoon, ja kunnia olkoon sinun ikuisesti.”2 Ja niin Hänestä tuli Vapahtajamme. Sitä vastoin Saatana, jota oli pidetty korkeassa arvossa ”sarastuksen poikana”3 vastasi siihen, että hän tulisi ja lunastaisi ”koko ihmissuvun, niin ettei yksikään sielu huku”.4 Saatanalla oli kaksi ehtoa: ensimmäiseksi valinnanvapauden kieltäminen ja toiseksi se, että hän saisi kunnian itselleen. Toisin sanoen hänen piti saada siitä jotakin hyötyä. Ja niin hänestä tuli valheiden ja itsekkyyden isä.
Ristinsä ottaminen ja Vapahtajan seuraaminen tarkoittaa itsekkyyden voittamista; se on sitoutumista toisten palvelemiseen. Itsekkyys on yksi ihmisen halpamainen ominaisuus, joka täytyy alistaa ja voittaa. Me kidutamme sieluamme, kun keskitymme saamiseen emmekä antamiseen. Sana, jonka monet pienet lapset oppivat sanomaan usein ensimmäisenä on minun. Heille täytyy opettaa jakamisen ilo. Yksi suurista itsekkyyden voittamisen opettajista on varmaankin vanhemmuus. Äidit astuvat kuoleman varjon laaksoon synnyttääkseen lapsia. Vanhemmat tekevät ahkerasti työtä ja luopuvat paljosta antaakseen lapsilleen asunnon, ravinnon, vaatteet, turvan ja koulutuksen.
Olen oppinut, että itsekkyys liittyy enemmän siihen, kuinka suhtaudumme omaisuuteemme kuin siihen, kuinka paljon omistamme. Runoilija Wordsworth sanoi: ”Maailma on liikaa meissä, myöhään ja varhain, / tuhlaamme voimamme hankkimiseen ja kuluttamiseen.”5 Köyhä mies voi olla itsekäs ja rikas mies voi olla antelias,6 mutta ihminen, jonka pakkomielteenä on vain hankkiminen, tuskin löytää rauhaa tässä elämässä.
Vanhin William R. Bradford sanoi kerran: ”Kaikista vaikuttimista, jotka saavat ihmisen valitsemaan väärin, itsekkyys on epäilemättä vahvin. Siellä missä on itsekkyyttä, ei ole Herran Henkeä. Kykyjä ei käytetä muiden hyväksi, köyhien tarpeita ei täytetä, heikkoja ei vahvisteta, tietämättömiä ei opeteta eikä eksyneitä löydetä.”7
Keskustelin äskettäin erään henkilön kanssa, joka on anteliaimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. Pyysin häntä kuvailemaan niitä täyttymyksen tunteita, jotka ovat seurauksena hänen anteliaisuudestaan. Hän puhui siitä ilon ja onnen tunteesta, joka hänellä on sydämessään, kun hän on antanut jotakin huonompiosaisille. Hän sanoi, ettei mikään ole oikeastaan hänen omaansa – kaikki tulee Herralta – me olemme vain sen hoitajia, minkä Hän on meille antanut. Kuten Herra sanoi profeetta Joseph Smithille: ”Kaikki tämä on minun ja te olette minun taloudenhoitajiani.”8
Joskus meidän on helppo unohtaa, että ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on.”9 Vapahtaja varoitti meitä, kuten Luukkaan evankeliumissa on kirjoitettu: ”’Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.’
Ja hän esitti heille vertauksen: ’Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon.
Hän mietti itsekseen: ”Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.”
Hän päätti: ”Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan.
Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!”
Mutta Jumala sanoi hänelle: ”Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut – kenelle se joutuu?”
Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.’”10
Joitakin vuosia sitten vanhin ElRay L. Christiansen kertoi eräästä kaukaisesta skandinavialaisesta sukulaisestaan, joka liittyi kirkkoon. Hän oli melko varakas, ja hän myi maansa ja karjansa Tanskassa lähteäkseen perheineen Utahiin. Jonkin aikaa hän teki oikein, mitä kirkkoon ja sen toimintaan tuli, ja hän menestyi taloudellisesti. Hän keskittyi kuitenkin omaisuuteensa niin, että unohti Amerikkaan tulonsa tarkoituksen. Piispa kävi hänen luonaan ja pyysi häneltä hartaasti, että hän alkaisi taas käydä kirkossa kuten ennenkin. Vuodet kuluivat, ja jotkut hänen veljistään kävivät hänen luonaan ja sanoivat: ”Lars, Herra kohteli sinua hyvin, kun olit Tanskassa. Hän on kohdellut sinua hyvin siitä asti, kun tulit tänne. – – Olemme sitä mieltä, että nyt kun olet tulossa vähän vanhemmaksi, sinun olisi hyvä käyttää jonkin verran aikaasi kirkon hyväksi. Ethän voi kuitenkaan viedä kaikkea tätä mukanasi, kun menet.”
Tämän huomautuksen järkyttämänä mies vastasi: ”Jaa, sitten minä en menekään.” Mutta hän meni!11 Ja niin me kuolemme kaikki!
Joillekin on niin helppoa keskittyä täysin siihen, mitä he omistavat, ja kadottaa iankaikkinen näkökulma. Kun Abraham lähti Egyptistä, hänen veljenpoikansa Loot meni hänen kanssaan Beteliin. Sekä Abrahamilla että Lootilla oli lammaskatraita, karjalaumoja ja telttoja, ”mutta laidunmaata ei ollut tarpeeksi, että he olisivat voineet pysyä yhdessä, sillä heillä oli runsaasti karjaa”.12 Kun Abrahamin ja Lootin karjapaimenten kesken syntyi riitaa, Abraham ehdotti Lootille: ”Ei sovi, että meidän tai meidän karjapaimentemme välillä on riitaa, sillä me olemme sukulaisia ja veljiä keskenämme.
– – Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle. Jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle.”13
Loot näki, ”mitä hyötyä siitä olisi hänelle”, kun hän katseli Jordanin hedelmällistä alankoa ja valitsi itselleen alueen, joka sijaitsi lähellä maailmallista Sodomaa.14 Abraham tyytyi viemään laumansa karumpaan Kanaaninmaahan, ja kuitenkin hän vaurastui siellä vielä enemmän.
Abraham muistetaan kuitenkin enemmän Herran liittokansan suurena patriarkkana. Yksi ensimmäisistä viittauksista kymmenysten maksamiseen, joka meillä on, kertoo siitä, kun Abraham maksoi Melkisedekille kymmenykset kaikesta, mitä hän omisti.15 Herra luotti Abrahamiin ja näytti hänelle kuolevaisuutta edeltävän maailman älyt, Lunastajan valitsemisen ja maailman luomisen.16 Abraham tunnetaan myös siitä, että hän oli valmis uhraamaan poikansa Iisakin. Tämä valtava uskon teko on vertauskuva koko historian korkeimmasta epäitsekkäästä teosta, jossa Vapahtaja antoi henkensä kaikkien meidän puolestamme sovittaakseen meidän syntimme.
Joitakin vuosia sitten eräs nuori ”korealainen poika osti viikkorahallaan sanomalehtiä. Sitten hän myi niitä ystäviensä kanssa Soulin kaduilla hankkiakseen rahaa koulutoverinsa auttamiseksi, jolla ei ollut riittävästi rahaa koulunkäynnin jatkamiseen. Tämä nuori mies jakoi myös oman ruokansa toverinsa kanssa, ettei tämän tarvitsisi nähdä nälkää. Miksi hän teki niin? Koska hän oli lukenut kertomuksen laupiaasta samarialaisesta17 ja halusi tietää, miltä tuntuu tehdä niin kuin laupias samarialainen olisi tehnyt, eikä vain lukea siitä. – – Hän kertoi kaikesta tästä isälleen vasta, kun tämä oli kysellyt tarkkaan, mitä hän oli tehnyt.”18 ”Mutta isä, joka kerta kun autan ystävääni, tunnen tulevani enemmän laupiaan samarialaisen kaltaiseksi. Sitä paitsi haluan auttaa luokkatovereitani, joilla ei ole kaikki yhtä hyvin kuin minulla. Eihän se nyt paljon mitään ole, mitä teen. Luin siitä seminaarioppikirjastani ja minusta tuntui, että minun pitäisi tehdä niin.”19 Tuo poika ei kysynyt: ”Mitä hyötyä siitä on minulle?” ennen kuin hän teki sen ystävällisen teon. Itse asiassa hän teki sen ajattelematta lainkaan palkkiota tai tunnustusta.
Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 terroristien kaappaamat lentokoneet iskeytyivät New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin aiheuttaen kummankin tornin sortumisen. Tuhansia ihmisiä kuoli. Tästä tragediasta on tullut esiin satoja kertomuksia rohkeista, epäitsekkäistä teoista. Eräs hyvin liikuttava ja sankarillinen tarina on Washington Post -lehden kertomus eläkkeellä olevasta armeijan everstistä, Cyril ”Rick” Rescorlasta, joka työskenteli yrityksen turvallisuudesta vastaavan osaston varatoimitusjohtajana Morgan Stanley Dean Witter Investment Bankissa.
Rick oli armeijan taistelujoukkojen erittäin kokenut entinen komentaja. Hän oli toimistossaan, kun ”ensimmäinen kone iskeytyi pohjoiseen torniin kello 8.48. – – Hän sai 71. kerroksesta puhelun, jossa kerrottiin tulipallosta World Trade Centerin ykköstornissa, ja hän antoi heti määräyksen, että kaikki 2 700 työntekijää rakennuksesta kaksi on evakuoitava” samoin kuin 1 000 henkilöä rakennuksesta viisi. Megafoniaan käyttäen hän meni ylempiin kerroksiin, raivasi tiensä läpi 44. kerroksen pullonkaulan ja pääsi jopa 72. kerrokseen auttaen evakuoimaan ihmisiä joka kerroksesta. Eräs ystävä, joka näki Rickin rauhoittavan ihmisiä kymmenennen kerroksen rappukäytävässä, sanoi hänelle: ”Rick, sinunkin on päästävä ulos.”
”Heti kun olen varmistanut, että kaikki muut ovat ulkona”, hän vastasi.
”Hän ei ollut lainkaan hermostunut. Hän asetti työtovereidensa hengen omansa edelle.” Hän soitti johtokeskukseen sanoen, että hän menisi takaisin ylös etsimään harhaan joutuneita.
Rickin vaimo oli nähnyt United Airlines -lentoyhtiön koneen iskeytyvän torniin, jossa Rick oli. ”Vähän ajan kuluttua puhelin soi. Se oli Rick.
’En halua, että itket’, hän sanoi. ’Minun on nyt evakuoitava väkeni.’
Vaimo jatkoi nyyhkyttämistä.
’Jos minulle tapahtuu jotakin, haluan sinun tietävän, että olet ollut koko elämäni.’
Puhelin mykistyi.” Rick ei päässyt ulos.
”Morgan Stanleyltä menehtyi eteläisessä tornissa syyskuun 11. päivänä vain kuusi sen 2 700 työntekijästä, mikä oli yksittäinen ihme tuhon keskellä. Ja yhtiön virkamiehet sanovat, että suurin kiitos siitä kuuluu Rescorlalle. Hän teki evakuointisuunnitelman. Hän kiirehti työtovereitaan turvaan. Ja sitten hän ilmeisesti lähti takaisin hornan kitaan etsiäkseen harhaan joutuneita. Kun World Trade Centerissä räjähti pommi vuonna 1993, hän oli viimeinen mies, joka tuli ulos eteläisestä tornista, eikä kukaan tunnu epäilevän, etteikö hän olisi taas viime kuussa ollut viimeinen, ellei pilvenpiirtäjä olisi sortunut hänen päälleen sitä ennen.”
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän suuren pahuuden ja tuhon keskellä Rick ei miettinyt, mitä hyötyä siitä olisi hänelle; sen sijaan hän ajatteli epäitsekkäästi muita ja sitä vaaraa, jossa he olivat. Rick Rescorla oli ”oikea mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Rick, ”62-vuotias järkäle miehekseen, [uhrasi] tyynesti henkensä toisten puolesta.”20 Kuten Vapahtaja itse sanoi: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”21
Useimmat meistä eivät osoita epäitsekkyyttään niin dramaattisella tavalla, mutta kullekin meistä epäitsekkyys voi merkitä sitä, että olemme oikea henkilö oikeaan aikaan oikeassa paikassa palvelemassa muita. Melkein jokainen päivä tuo tilaisuuksia suorittaa epäitsekkäitä tekoja toisten hyväksi. Sellaisia tekoja on loputtomasti, ja ne voivat olla niinkin yksinkertaisia kuin ystävällinen sana, auttava käsi tai rakastettava hymy.
Herra muistuttaa meitä: ”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”22 Yksi elämän paradokseista on, että ihminen, joka suhtautuu kaikkeen ”mitä hyötyä siitä on minulle” -asenteella, saattaa saada rahaa, omaisuutta ja maata, mutta lopulta hän menettää sen täyttymyksen ja onnen, josta sellainen henkilö nauttii, joka käyttää kykyjään ja lahjojaan auliisti toisten hyväksi.
Haluan todistaa, että suurinta täyttymystä antava palvelutyö, mitä kukaan meistä voi tehdä, on Mestarin palveleminen. Erilaisissa elämäni toimissa mikään ei ole ollut niin antoisaa tai hyödyllistä kuin vastata kutsuun palvella tässä kirkossa. Kaikki tehtävät ovat olleet erilaisia. Kaikki ovat tuoneet mukanaan oman siunauksensa. Suurimman täyttymyksen elämässä saa muiden palvelemisesta, eikä pakkomielteestä ”mitä hyötyä siitä on minulle”. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.