”Rauha vaan”
Hänen sanansa pyhissä kirjoituksissa riittävät: ”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala.”
Miesten kuoron laulu tänä iltana herätti muistoja ja toi mieleeni laulut, joita lauloin poikana ollessani. Lauloimme innokkaasti:
Siis nyt työhön tartu vaan, tartu vaan,
Silloin syömmes riemuin käy laulamaan,
Työ odottaa, et väistää saa.
Siis nyt innoin työhön vaan.1
Meillä oli laulunjohtaja, joka opetti meitä poikia laulamaan. Meidän oli pakko laulaa. Sisar Stella Waters heilutti tahtipuikkoa muutaman sentin päässä nenästämme ja löi jalalla tahtia niin, että lattia natisi.
Jos lauloimme kunnolla, sisar Waters antoi meidän valita lempilaulumme laulettavaksi. Melkein aina valintamme oli:
Mestari, myrsky on suuri,
Ja mahtavat laineet käy.
On taivaskin mustana juuri,
Ei apua missään näy.
Mestari, sallitko meidän
Kurjien hukkua?
Joka tuokio tuimasti uhkaa
Meit aaltoihin haudata.
Sitten rauhoittava kertosäe:
Sä aallot ja tuulen saat taipumaan.
Rauha vaan.
Raivotkoon viha siis aaltojen
Tai henkien taikkapa ihmisten,
Ei hätää, kun saapunut laivahan
On Mestari maan, meren, taivahan!
Sä saat ne kauniisti taipumaan.
Rauha vaan, rauha vaan.
Sä saat ne kauniisti taipumaan.
Rauha vaan.2
Poikana ollessani pystyin jotenkin ymmärtämään myrskyisen meren vaarallisuuden. En kuitenkaan tiennyt paljoakaan pahoista hengistä, jotka voivat vaania elämäämme, tuhota unelmamme, tukahduttaa ilomme ja saada meidät poikkeamaan matkaltamme kohti Jumalan selestistä valtakuntaa.
Turmiollisten henkien lista on pitkä; ja jokainen mies, nuori tai vanha, tietää ne, joiden kanssa hänen on kamppailtava. Nimeän vain muutaman: ahneuden paha henki; epärehellisyyden paha henki; velkaantumisen paha henki; epäilyksen paha henki; huumeiden paha henki; ja nuo pahan hengen kaksoset säädyttömyys ja moraalittomuus. Jokainen näistä pahoista hengistä voi saada elämässämme aikaan tuhoa. Niiden yhdistelmä voi johtaa täydelliseen turmioon.
Mitä ahneuteen tulee, Saarnaajan kirjan neuvo antaa varoituksen: ”Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin, eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen.”3
Jeesus neuvoi: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”4
Meidän on opittava tekemään ero tarpeen ja ahneuden välillä.
Kun puhumme epärehellisyyden pahasta hengestä, voimme löytää sen monenlaisista paikoista. Eräs sellainen paikka on koulu. Välttäkäämme lunttaamista, vääristelyä, toisten hyväksikäyttöä ja kaikkea sen kaltaista. Olkoon periaatteenamme rehellisyys.
Älkää kysykö päätöksiä tehdessänne ”Mitä toiset ajattelevat?” vaan mieluummin ”Mitä itse ajattelen itsestäni?”
Houkutuksia joutua velkaantumisen pahan hengen pauloihin tyrkytetään meille joka päivä moneen kertaan. Lainaan presidentti Gordon B. Hinckleyn neuvoa:
”Olen huolissani valtavasta kulutusluottovelasta, joka uhkaa kansakuntaa, kirkkomme jäsenet mukaan lukien. – –
Viettelevä mainonta pettää meitä. Televisiossa esitetään houkuttelevia ehdotuksia lainata rahaa jopa 125 prosenttia kodin arvosta. Mutta korosta ei mainita mitään. – –
Ymmärrän tietysti, että voi olla välttämätöntä ottaa laina asunnon ostoon. Mutta ostakaamme asunto, johon meillä on varaa, ja keventäkäämme siten maksuja, jotka alituisesti uhkaavat meitä säälimättä tai ilman armonaikaa jopa kolmekymmentä vuotta.”5
Lisäisin vielä: me emme saa antaa halujemme ylittää tulojamme.
Kun käsittelemme huumeiden pahaa henkeä, sisällytän siihen tietysti alkoholin. Huumeet heikentävät ajattelu- ja päättelykykyämme ja harkittujen ja viisaiden valintojen tekemistämme. Usein ne johtavat väkivaltaan, lasten ja vaimon pahoinpitelyyn, ja ne voivat yllyttää käyttäytymään tavalla, joka aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä viattomille. ”Sano ei huumeille” ilmaisee tehokkaasti vakaan päätöksen. Ja sitä voi tukea pyhien kirjoitusten kohdalla:
”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?
Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.”6
Kun ajattelen niitä pahoja henkiä, jotka ovat kaksoset – säädyttömyyttä ja moraalittomuutta – voisin saman tien tehdä niistä kolmoset liittämällä mukaan pornografian. Nämä kolme kuuluvat yhteen.
Lehin unen tulkinnassa huomaamme varsin sopivan kuvauksen pornografian tuhoisuudesta: ”Ja pimeyden sumut ovat sen Perkeleen kiusauksia, joka sokaisee ihmislasten silmät ja paaduttaa heidän sydämensä ja eksyttää heidät laveille teille, niin että he hukkuvat ja joutuvat kadotetuiksi.”7
Nykyajan apostoli Hugh B. Brown on julistanut: ”Mikä tahansa säädyttömyys, joka saa aikaan epäpuhtaita ajatuksia, on kehon häpäisemistä – sen temppelin häpäisemistä, missä Pyhä Henki voi asua.”8
Esittelen teille tänään varsinaisen jalokiven Improvement Era -lehdestä. Se julkaistiin vuonna 1917, mutta se on yhtä sopiva tässä ja nyt: ”Nykyinen yleinen tapa pukeutua säädyttömästi, moraalittomien romaanien tulva kirjallisuudessa, moraalittomuus näytelmissä ja aivan erityisesti elokuvissa, – – moraalittomuuden suvaitseminen päivittäisessä keskustelussa ja käytöksessä tekevät vaarallista työtä sieluja tuhoavan paheellisuuden edistämiseksi.”9
Alexander Pope julisti innoitetussa runossaan ”Essay on Man”:
Pahe on pelottava hirviö, jota vihaa jo ensi näkemältä.
Kuitenkin kun sen näkee liian usein,
sen kasvot käyvät tutuiksi:
Ensin me siedämme, sitten säälimme, sitten omaksumme.10
Ehkäpä sopiva yhteenveto tästä pahasta hengestä löytyy Paavalin kirjeestä korinttilaisille:
”Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.”11
Jokaisen meistä on ehdottomasti parempi kuulla ja noudattaa omantunnon kutsua. Omatunto varoittaa meitä aina ystävänä ennen kuin se rankaisee meitä tuomarina.
Herra itse sanoo meille viimeisen sanan: ”Pitäkää itsenne puhtaina, te Herran astioiden kantajat.”12
Veljet, on olemassa yksi velvollisuus, jota kukaan ei voi välttää. Se on henkilökohtaisen vaikutuksen merkitys.
Meidän vaikutuksemme tunnetaan varmasti omassa perheessämme. Joskus me isät unohdamme, että kerran mekin olimme poikia, ja toisinaan pojat voivat olla rasittavia vanhemmille.
Muistan, kuinka paljon pidin koirista poikavuosinani. Eräänä päivänä otin kärryni, laitoin siihen vanhan, puisen appelsiinilaatikon ja menin etsimään koiria. Siihen aikaan koiria oli kaikkialla: koululla, jalkakäytävillä kulkemassa tai tutkimassa tyhjiä tontteja, joita oli paljon. Kun löysin koiran ja otin sen kiinni, laitoin sen laatikkoon, vein kotiin, lukitsin hiilivajaan ja panin oven säppiin. Taisin sinä päivänä tuoda kotiin ja vangita sillä tavoin kuusi eri kokoista koiraa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tekisin kaikilla näillä koirilla, joten en kertonut puuhistani kenellekään.
Isä tuli töistä kotiin, ja tapansa mukaan hän otti hiiliämpärin ja meni hiilivajaan täyttämään sitä. Voitteko kuvitella hänen järkytystään ja äärimmäistä tyrmistystään, kun hän avasi oven ja kohtasi siinä samassa kuusi koiraa, jotka yrittivät kaikki karata yhtaikaa? Muistaakseni isän posket alkoivat vähän hehkua, ja sitten hän rauhoittui ja sanoi minulle hiljaa: ”Tommy, hiilivajat ovat hiiliä varten. Toisten ihmisten koirat kuuluvat heille.” Tarkkailemalla häntä opin läksyn kärsivällisyydestä ja tyyneydestä.
Se olikin hyvä asia, sillä samankaltainen tapaus sattui omassa elämässäni nuorimman poikamme Clarkin kanssa.
Clark on aina pitänyt eläimistä, linnuista, matelijoista – kaikesta elävästä. Joskus siitä aiheutui kotonamme vähän kaaosta. Poikavuosinaan hän tuli eräänä päivänä kotiin Provon kanjonista mukanaan vesikäärme, jolle hän antoi nimen Herman.
Saman tien Herman katosi. Sisar Monson löysi sen ruokailuvälinelaatikosta. Vesikäärmeillä on tapana olla siellä missä vähiten odottaisi. No, Clark siirsi Hermanin kylpyammeeseen, laittoi tulpan, laski ammeeseen vähän vettä ja teippasi ammeen perälle kyltin, jossa luki: ”Älä käytä tätä ammetta. Se kuuluu Hermanille.” Niinpä meidän oli käytettävä toista kylpyhuonetta Hermanin vallattua tuon syrjäisen paikan.
Sitten eräänä päivänä Herman hämmästykseksemme katosi. Sen nimenä olisi pitänyt olla Houdini. Se oli poissa! Niinpä seuraavana päivänä sisar Monson puhdisti ammeen ja laittoi sen kuntoon normaalia käyttöä varten. Kului useita päiviä.
Eräänä iltana ajattelin, että oli aika ottaa rentouttava kylpy, joten täytin ammeen lämpimällä vedellä ja laskeuduin rauhallisesti ammeeseen rentoutuakseni hetkisen. Loikoilin siinä mietiskelemässä, kun saippuavesi ylsi ylivuotoaukkoon ja alkoi virrata sinne. Voitteko kuvitella hämmästystäni, kun katsellessani aukkoa sieltä tuli Herman uiden suoraan päin kasvojani. Huusin vaimolleni: ”Frances! Täällä se Herman on!”
Herman otettiin jälleen kiinni, laitettiin varmaan laatikkoon, ja me teimme pienen retken Vivianin puistoon Provon kanjoniin, missä laskimme Hermanin vapauteen South Forkin puron kauniiseen veteen. Emme enää koskaan nähneet Hermania.
Opin ja liittojen luvun 107 jakeessa 99 on lyhyt mutta suora kehotus jokaiselle pappeudenhaltijalle: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.” Olen aina ottanut tämän käskyn vakavasti ja yrittänyt elää sen ohjauksen mukaisesti.
Mieleni sopukoissa kuulen yhä uudelleen neuvoa antavan ohjeen, jonka presidentti John Taylor antoi pappeusveljille: ”Jos te ette pidä kunniassa kutsumustanne, Jumala pitää teitä vastuussa niistä, jotka olisitte voineet pelastaa, jos olisitte tehneet velvollisuutenne.”13
Olen oppinut, että kun me tehtäviämme suorittaessamme huomaamme hiljaisen innoituksen kuiskauksen ja toimimme viipymättä sen mukaan, taivaallinen Isämme ohjaa askeleitamme ja siunaa elämäämme ja toisten elämää. En tiedä sen suloisempaa kokemusta tai kallisarvoisempia tunteita kuin silloin, kun noudattaa Pyhän Hengen kuiskauksia ja huomaa, että Herra on vastannut jonkun toisen henkilön rukoukseen sinun kauttasi.
Yksi esimerkki riittänee. Eräänä päivänä vähän yli vuosi sitten hoidettuani asiat toimistossa sain voimakkaan tunteen, että minun tulisi käydä erään iäkkään lesken luona, joka oli potilaana St. Joseph Villassa täällä Salt Lake Cityssä. Ajoin sinne saman tien.
Kun menin hänen huoneeseensa, huomasin sen olevan tyhjä. Kysyin hoitajalta, missä hän oli, ja minut ohjattiin oleskelutiloihin. Löysin tuon suloisen lesken sieltä keskustelemassa sisarensa ja toisen ystävänsä kanssa. Meillä oli miellyttävä juttutuokio yhdessä.
Kun keskustelimme, eräs mies tuli huoneen ovelle ostaakseen automaatista virvoitusjuomatölkin. Hän vilkaisi minua ja sanoi: ”Sinähän olet Tom Monson.”
”Kyllä”, vastasin. ”Ja sinä näytät ihan joltakin Hemingwayltä”. Hän myönsi olevansa Stephen Hemingway, sen Geneksi kutsumani Alfred Eugene Hemingwayn poika, joka oli palvellut neuvonantajanani, kun olin ollut piispa monta vuotta sitten. Stephen kertoi minulle, että hänen isänsä oli samassa rakennuksessa ja oli kuolemaisillaan. Gene oli kutsunut minua nimeltä, ja perhe oli halunnut ottaa minuun yhteyttä, mutta ei ollut löytänyt puhelinnumeroani.
Poistuin naisten seurasta välittömästi ja menin Stephenin kanssa entisen neuvonantajani huoneeseen, jossa hänen muutkin lapsensa olivat koolla. Hänen vaimonsa oli kuollut joitakin vuosia aiemmin. Perheenjäsenet pitivät minun ja Stephenin tapaamista oleskelutiloissa taivaallisen Isämme vastauksena heidän suureen toiveeseensa, että voisin nähdä heidän isänsä ja vastata hänen kutsuunsa ennen hänen kuolemaansa. Minäkin tunsin asian olevan niin, sillä jos Stephen ei olisi tullut huoneeseen, jossa olin juttelemassa juuri silloin, en olisi edes tiennyt Genen olevan koko rakennuksessa.
Annoimme Genelle siunauksen. Rauhan henki vallitsi. Meillä oli miellyttävä tapaaminen, jonka jälkeen lähdin pois.
Seuraavana aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että Gene Hemingway oli kuollut – vain 20 minuuttia sen jälkeen kun hän oli saanut siunauksen pojaltaan ja minulta.
Esitin taivaalliselle Isälle hiljaisen kiitosrukouksen Hänen ohjaavasta vaikutuksestaan, joka innoitti minua vierailemaan St. Joseph Villassa ja johdatti minut rakkaan ystäväni Alfred Eugene Hemingwayn luokse.
Kuvittelen, että tuona iltana, kun nautimme Hengen lämmöstä, osallistuimme nöyrään rukoukseen ja lausuimme pappeuden siunauksen, Gene Hemingwayn ajatukset toistivat sanomani alussa lainaamani laulun ”Mestari, myrsky on suuri” sanoja:
Herrani, ethän mua jättää
Voi enää milloinkaan!
Minut maailman myrskyistä viimein
Vie rannalle rauhan maan.
Rakastan yhä tuota laulua ja todistan teille tänä iltana sen tarjoamasta lohdusta:
Raivotkoon viha siis aaltojen
Tai henkien taikkapa ihmisten,
Ei hätää, kun saapunut laivahan
On Mestari maan, meren, taivahan!
Sä saat ne kauniisti taipumaan.
Rauha vaan.14
Hänen sanansa pyhissä kirjoituksissa riittävät: ”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala.”15 Todistan tästä totuudesta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.