Tunsin olevani kuin kotona
Vartuin Venäjällä tiiviissä ja rakastavassa perheessä. Vanhempani tekivät kovasti töitä, ja asuin isäni äidin Anastasia Vasiljevna Ustavštšikovan luona. Hän hyöri aina keittiössä, valmisti ihania, hattuihin laitettavia kukkia ja luki. Hän luki kaikenlaisia kirjoja, mutta erityisesti muistan, että hän luki Raamattua. Hänellä oli tapana kertoa minulle Jumalasta ja rakkaudestaan Häneen ja siitä, kuinka hän odotti tapaavansa Jumalan. Hän sanoi, että jos eläisimme Jumalan käskyjen mukaan, palaisimme Hänen luokseen ja perisimme yhden Hänen valtakunnistaan. Tuo muisto on lämmittänyt minua koko elämäni ajan.
Elämäni ennen kirkkoon liittymistäni on kertomus monista koettelemuksista ja kokemuksista. Mutta minusta oli aina ihanaa kuulla isoäitini yksinkertaisia, vilpittömiä rukouksia. Hän aloitti yleensä sanoilla ”taivaallinen Isä”, ja ihoni nousi kananlihalle.
Kesäkuussa 1993 saavuin äitini kotiin Pietariin, jossa eräs ystävä kutsui minut opiskelemaan kanssaan englantia. Soitimme numeroon, jonka löysimme sanomalehdestä, ja puhelimeen vastasi nuori nainen. Hän kehotti meitä tulemaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Hänen nimensä oli Tatjana. Oppitunnin jälkeen kutsuimme hänet ulos teelle tai kahville. Olimme melko yllättyneitä, kun kuulimme: ”Minä en juo teetä enkä kahvia.”
”Miksi?”
”Olen mormoni.”
”Mikä on mormoni?” kysyin.
”OlenMyöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Jos olette kiinnostuneita, tulkaa käymään sunnuntaiaamuna kello 11.”
Hän kirjoitti osoitteen. Olin hyvin kiinnostunut ottamaan selville, millainen kirkko se oli.
Viikko kului hitaasti, mutta viimein koitti sunnuntai. Kokoukset pidettiin eräässä musiikkikoulussa. Ovella oli muutamia nuoria miehiä, ja he hymyilivät. Kun he saivat kuulla, että olin paikalla ensimmäistä kertaa, he veivät minut kappeliin. Siellä oli paljon ihmisiä, mutta minä tunsin olevani väärässä paikassa. Pidin kuitenkin hyvin paljon alkulaulusta, ja sitten tapahtui ihme. Eteen käveli mies, ja hänen rukouksensa ensimmäiset sanat olivat ”taivaallinen Isä”. Se oli sitä, mitä olin etsinyt. Äkkiä tunsin olevani kuin kotona. Tunsin rauhaa.
Kokouksen jälkeen luokseni tuli kaksi nuorta naista.
”Tapaatko jo lähetyssaarnaajia?” he kysyivät.
”En.”
”Voisimmeko opettaa sinulle evankeliumia?”
”Totta kai”, vastasin. ”Se tekisi minut hyvin onnelliseksi.”
Yhdessä keskusteluistamme he alkoivat kertoa minulle kolmesta valtakunnasta. Keskeytin heidät ja kysyin: ”Saanko kertoa teille, mitä isoäitini kertoi minulle, kun olin pieni?” Nyt oli heidän vuoronsa yllättyä. Mitä enemmän puhuimme, sitä enemmän halusin oppia. Elokuun 15. päivänä lähetyssaarnaajani kysyivät, haluaisinko mennä kasteelle.
”Kyllä.” Se oli jo haluni.
Minut oli määrä kastaa eräässä järvessä seuraavana sunnuntaina, 22. elokuuta. Sää oli ollut kuuma ja kuiva, mutta maanantaina, 16. elokuuta, alkoi sataa ja lämpötila laski nopeasti. Perjantaiaamuna heräsin kauheaan kurkkutulehdukseen. Koko kurkkuni oli turvoksissa, ja minulla oli kuumetta. Ajattelin, että se menisi ohi sunnuntaihin mennessä.
Lähetyssaarnaajat tulivat lauantaina puhuttelemaan minut. Vanhin Parker, nuori ja hyvin pitkä lähetyssaarnaaja, esitti minulle kysymykset. Hän lupasi myös kastaa minut. En sanonut mitään sairaudestani.
Kastepäiväni koitti. Kun heräsin, huomasin, että kurkkuni oli vieläkin entisellään. Silloin tajusin ensimmäisen kerran elämässäni, mitä Herra halusi minulta. Sanoin itsekseni: ”Teen mitä tahansa minun täytyykin Hänen vuokseen. Minut kastetaan. Kaikki järjestyy. Vesi tulee olemaan lämmintä ja sairauteni katoaa, kun minut on kastettu.”
Matkalla järvelle kerroin sisarille, mitä minulle oli tapahtunut. He molemmat katsoivat suuhuni ja sanoivat sadetakkeihinsa kääriytyneinä: ”Tämä ei ole mitään leikkiä. Pitäisikö meidän siirtää koko tapahtuma uima-altaalle?”
”Ei, ei.” Olin lujasti päättänyt, että suunnitelmamme toteutettaisiin.
Kun saavuimme paikalle, siellä oli kaunista. Järvi oli aivan peilityyni. Uimakopilta oli noin sadan metrin matka veteen. Koko viikon oli satanut ja oli kuraista. Kun tulin uimakopista, näin vanhin Parkerin kävelevän valkoisiin pukeutuneena luottavaisesti kurassa kohti järveä. Se oli häikäisevä näky.
Seisoimme piirissä ja lauloimme laulun. Näimme hengityksemme höyryävän, mutta emme kiinnittäneet enää huomiota säähän. Kun astuin ensimmäisen askeleen veteen, tiesin tekeväni oikein. Se tuntui lämpimältä. Ja kun nousin vedestä, olin onnellinen ja terve. Kaikki nauroivat ja itkivät. Olin ottanut ensimmäisen askeleeni kotiin vievällä polulla. Taivaallinen Isämme rakastaa meitä ja antaa meille koettelemuksia odottaen, että me teemme oikeita päätöksiä emmekä epäile sitä, mikä on hyvää.
Muistan tuon ihmeellisen päivän koko loppuelämäni. Se elää sydämessäni samoin kuin muistoni isoäidistä, joka kylvi siemenet, jotka itivät niin monia vuosia hänen kuolemansa jälkeen.
Marina Petrova on Kortrijkin seurakunnan jäsen Antwerpin vaarnassa Belgiassa.