Talo PYÖRREMYRSKYSSÄ
Huutakaa turvaksi Jumalanne nimeä (ks. 3. Nefi 4:30).
Perustuu kirjoittajan omakohtaiseen kokemukseen
Tuuli ujelsi ja ravisutti palmupuita, kun isoäidin auto saapui Ana Luisan kodin luo. ”Napatkaa tavaranne, tytöt, ja menkää sisään”, isoäiti sanoi. ”Käyn etsimässä kiviä autonrenkaiden alle.”
”Miksi?” Rebecca kysyi.
”Siksi, ettei pyörremyrsky veisi niin helposti autoa mukanaan”, isoäiti sanoi.
Rebecca ja Sarah katsoivat toisiaan silmät suurina.
Tytöt eivät muistaneet edellistä pyörremyrskyä, joka oli tullut Puerto Ricoon kahdeksan vuotta aikaisemmin, kun Sarah oli ollut kaksivuotias ja Rebecca vain vuoden ikäinen. Mutta he tiesivät, että Arecibojoki oli tulvinut heidän naapurustoonsa ja että monet talot olivat tuhoutuneet. Nyt pyörremyrsky Georges oli tulossa, ja uutistenlukijat varoittivat, että se saattaisi olla edellistä pahempi.
”No tytöt, oletteko valmiita pyörremyrsky Georgesin tuloon?” Ana Luisa kysyi heidän astuessaan sisään etuovesta.
”Veli Soto tuli talollemme tänä aamuna ja naulasi laudat kaikkiin ikkunoihin. Isoäiti sanoo, että meidän on rukoiltava, että kaikki kääntyy parhain päin”, Sarah sanoi.
”Aivan niin”, Ana Luisa sanoi. ”Taivaallinen Isä varjelee meitä.”
Ana Luisa oli heidän ystävänsä uudesta kirkosta. Vaikka tytöt olivat huolissaan, Ana Luisan lohdulliset sanat ja tuttu riisin ja papujen tuoksu hänen kodikkaassa talossaan sai heidät tuntemaan olonsa paremmaksi.
Sisarlähetyssaarnaajat, jotka olivat opettaneet isoäidille ja tytöille evankeliumia vain kolme kuukautta aiemmin, aikoivat myös viettää yön Ana Luisan luona. ”Tästä tulee hauskaa”, sisar Lewis, toinen lähetyssaarnaajista, sanoi heille, ”vähän kuin juhlat paitsi että sää on tosi huono.”
Hetken tuntuikin ihan juhlilta. He söivät päivällistä ja mutustelivat sitten pikkuleipiä ja kuuntelivat radiota. Aina välillä he kuulivat ulkoa räsähdyksen. Rebecca ja Sarah miettivät, oliko tuuli sittenkin vienyt isoäidin auton, mutta oli niin pimeää, ettei sitä voinut nähdä.
Myöhemmin valot vilkkuivat ja sammuivat. Kun Rebecca irvisteli taskulamppunsa valossa, isoäiti sanoi: ”Nyt on varmaan hyvä aika mennä nukkumaan.”
Kun he olivat pukeneet yöpuvut päälleen, isoäiti kutsui Sarahin ja Rebeccan takaisin olohuoneeseen. ”Pidämme yhdessä rukouksen”, isoäiti sanoi. Sisar Lewis pyysi taivaallista Isää varjelemaan heitä kaikkia pyörremyrskyn aikana ja suojelemaan Rebeccan ja Sarahin kotia. Kun tytöt kuulivat sisar Lewisin rukoilevan, heistä tuntui rauhallisemmalta.
* * *
Kun Sarah seuraavana aamuna avasi metalliset ikkunaluukut, Ana Luisan katu näytti siltä kuin se olisi ollut toiselta planeetalta. Isoäidin auto oli yhä paikallaan, mutta puita oli kaatunut ja Ana Luisan nurmikolla oli muiden talojen katoilta irronneita peltejä. Kyyhkyset taapersivat avuttomina jalkakäytävällä, koska satoi niin, että lentäminen oli liian raskasta. ”Jos Ana Luisan katu näyttää tällaiselta”, Sarah sanoi Rebeccalle peloissaan, ”niin miltähän meidän katumme näyttää?”
Aikaisin sinä aamuna isoäiti oli ajanut katsomaan heidän taloaan. Viimein lounasaikaan hän tuli takaisin. ”Koko tienoo on tulvan vallassa”, hän sanoi. ”En päässyt edes lähelle katuamme.”
Rebeccaa itketti. Sarah kysyi: ”Mitä me nyt teemme, isoäiti?”
”Jos Ana Luisalle sopii, me jäämme tänne vielä muutamaksi päiväksi. Ehkä siihen mennessä vesi laskee ja me voimme mennä kotiin.”
* * *
Kaikki kirkossa halusivat auttaa isoäitiä, Rebeccaa ja Sarahia. Ana Luisa teki heille ruokaa, ja sisarlähetyssaarnaajat toivat vaatteita, joita sisar Lewisin perhe oli lähettänyt. Piispa Espinosa tuli jopa antamaan isoäidille siunauksen, kun tämä tunsi itsensä sairaaksi. Mutta oli vaikeaa, kun ei voinut olla omassa kodissa, ja vielä vaikeampaa, kun ei tiennyt, oliko heidän taloaan enää ollenkaan.
Kahdeksan päivän kuluttua lähitienoon kadut oli viimein raivattu. Istuessaan turvavöissä isoäidin auton takapenkillä Sarah ja Rebecca tunsivat jännityksen ja pelon kipristävän vatsaansa. Matkalla he näkivät pyörremyrskyn luhistamia taloja. Rikkinäisiä pöytiä, läpimärkiä patjoja ja mutaisia jääkaappeja lojui hylättynä tien sivussa.
”Mitä jos taloamme ei ole enää?” Rebecca kysyi.
”Sitten taivaallinen Isä auttaa meitä löytämään uuden”, isoäiti vastasi.
Lähitienoon kadut olivat vielä paksun mustan mudan peitossa, joten heidän oli ajettava hyvin hitaasti. Viimein isoäiti kääntyi kulmasta heidän kadulleen.
”Minä näen sen!” Rebecca huusi. ”Talomme on vielä pystyssä!”
”Katossa on reikä”, Sarah huomautti.
Sisällä kaikki haisi tunkkaiselle. Tytöt nostivat patjansa nojalleen seinää vasteen tuulettaakseen niitä ja auttoivat isoäitiä kuivaamaan veden, jota oli tullut katossa olevasta reiästä. ”Voimmeko jäädä tänne yöksi, isoäiti?” Rebecca kysyi.
”Enpä usko. Meidän on odotettava vielä muutama yö, kunnes saamme katon korjattua.”
Rebecca lysähti huokaisten kostealle sohvalle. ”Kunpa voisimme jäädä.”
”Olen vain iloinen siitä, että talomme on vielä pystyssä”, Sarah sanoi.
”Taivaallinen Isä kuuli rukouksemme”, isoäiti sanoi. Katsoessaan sitten ovesta hän osoitti kohti katua. ”Hän taitaa kuunnella edelleen.”
Talon ulkopuolelle oli juuri tullut suuri rekka, jossa oli nosturi. Piispa Espinosa ja veli Soto hyppäsivät alas rekasta yhdessä joidenkuiden muiden heidän seurakuntansa miesten kanssa.
”Tarvitsetteko apua?” piispa huusi. ”Ehkäpä muutaman miehen korjaamaan kattonne?”
Sarah ja Rebecca tarttuivat toisiaan kädestä ja kiljaisivat riemusta. ”Tarkoittaako tämä sitä, että voimme jäädä, isoäiti? Voimmeko nukkua täällä tänä yönä?”
Isoäiti nyökkäsi hymyillen. ”Tervetuloa kotiin, tytöt.”
Melody Warnick on Amesin seurakunnan jäsen Amesin vaarnassa Iowassa Yhdysvalloissa.
”Uskollisille – – luvattu varjelus on todellisuutta tänä aikana niin kuin se oli Raamatun aikoina.”
Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista artikkelissa ”Raamatun kertomukset ja henkilökohtainen varjelus”, Valkeus , tammikuu 1993, s. 37.