ENSIMMÄISEN PRESIDENTTIKUNNAN SANOMA

Rauha Vapahtajassamme

PRESIDENTTI THOMAS S. MONSON

ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Joitakin vuosia sitten vaimoni ja minä kävimme eräässä suositussa huvipuistossa perheemme jäsenten kanssa. Yhdessä vaiheessa nousimme veneeseen, joka sukeltaisi pystysuoraan pudotukseen ja matkustajien huutojen saattelemana syöksyisi alas vesiputousta liukuen sen jälkeen pysähdyksiin alhaalla olevaan altaaseen. Juuri ennen putousta huomasin eräällä seinällä pienen kyltin, jossa julistettiin syvällistä totuutta: ”Et voi paeta vaikeuksia. – – Mikään paikka ei ole kyllin kaukana!”

Nuo muutamat sanat ovat jääneet mieleeni. Ne eivät liity ainoastaan tuon huvipuistolaitteen teemaan vaan myös meidän vaellukseemme kuolevaisuudessa.

Elämä on kokemusten koulua, koetusaikaa. Me opimme, kun kestämme ahdinkomme ja jatkamme elämäämme murheista huolimatta.

Kun pohdimme, mitä me kaikki saatammekaan kohdata – sairautta, onnettomuuksia, kuolemaa ja monia muita haasteita – voimme sanoa muinaisen Jobin tavoin: ”Ihminen on syntynyt vaivaan.”¹ Job oli ”kunnon mies, rehellinen ja jumalaapelkäävä, ja hän karttoi kaikkea pahaa”.² Hurskas ja varakas Job joutui koettelemuksiin, jotka olisivat voineet viedä tuhoon kenet tahansa. Omaisuutensa menettäneenä, ystäviensä halveksumana, kärsimystensä ahdistamana, järkyttyneenä perheensä menetyksestä Job kuuli kehotuksen kirota Jumalaa ja kuolla pois.³ Hän vastusti tätä kiusausta ja huusi ylevän sielunsa syvyyksistä: ”Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.”⁴ ”Minä tiedän, että lunastajani elää.”⁵ Job säilytti uskon.

Voitaneen varmuudella olettaa, ettei kukaan ihminen ole milloinkaan elänyt täysin vailla kärsimystä ja ahdinkoa, eikä ihmiskunnan historiassa ole milloinkaan ollut aikaa, jolloin ei olisi ollut liikaakin kuohuntaa, tuhoa ja kurjuutta.

Kun elämän polku tekee julman käänteen, kiusauksena on kysyä: ”Miksi minä?” Itsensä syyttäminen on tavallista, vaikka emme olisi voineet mitenkään vaikuttaa vaikeuksiimme. Toisinaan tunnelin päässä ei tunnu näkyvän mitään valoa eikä yön pimeydessä aamun sarastusta. Tunnemme olevamme särjettyjen sydänten synnyttämän tuskan, pirstoutuneiden unelmien tuoman pettymyksen ja haihtuneiden toiveiden aiheuttaman epätoivon piirittämiä. Toistamme muiden kanssa raamatullista vetoomusta: ”Eikö edes Gileadissa ole balsamia?”⁶ Tunnemme itsemme hylätyiksi, onnettomiksi ja yksinäisiksi.

Kaikille epätoivoisille saanen tarjota Psalmeista löytämäni vakuutuksen: ”Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo.”⁷

Aina kun meistä tuntuu, että taakkamme on elämän vastoinkäymisten takia raskas, muistakaamme, että muut ovat kulkeneet samaa tietä, kestäneet ja sitten voittaneet.

Jokaisella tuntuu olevan vaikeuksia loputtomiin. Usein me odotamme pikaisia ratkaisuja ja unohdamme, että tavallisesti vaaditaan kärsivällisyyden taivaallista hyvettä.

Tuntuvatko mitkään seuraavista haasteista teistä tutuilta?

vammainen lapsi
jonkun rakkaan poismeno
työpaikan menettäminen
työtaitojen vanhentuminen
harhaan joutunut poika tai tytär
henkinen tai emotionaalinen sairaus
onnettomuus
avioero
pahoinpitely
suuri velka

Luettelo on loputon. Nykyajan maailmassa ihmiset saattavat tuntea olevansa etäällä – jopa eristyksissä – kaiken hyvän Antajasta. Me kannamme huolta siitä, että kuljemme yksin, ja kysymme: ”Kuinka voimme selviytyä?” Lopullisen lohdun meille antaa vain evankeliumi.

Tuskaiselta sairasvuoteelta, kyynelten kostuttamalta pielukselta meitä kohottaa kohti taivasta jumalallinen vakuutus ja kallisarvoinen lupaus: ”Minä en jätä enkä hylkää sinua.”⁸

Tällainen lohtu on korvaamatonta, kun matkaamme kuolevaisuuden polkua, jolla on monia haaroja ja mutkia. Harvemmin varmuuden tuo vilkkuva kyltti tai kova ääni. Hengen sanat ovat pikemminkin lempeitä, hiljaisia, sydäntä ylentäviä ja sielua tyynnyttäviä.

Jottemme kyseenalaistaisi Herran tarkoituksia vastoinkäymistemme suhteen, muistakaamme, että kuolevaisille ihmisille Jumalan viisaus saattaa olla vaikea käsittää, mutta suurin yksittäinen opetus, jonka voimme saada, on se, että kun Jumala puhuu ja ihminen tottelee, tuo ihminen on aina oikeassa.

Tisbeläisen Elian kertomus kuvaa tätä totuutta. Keskellä hirveää nälänhätää, kuivuutta ja nälän tuomaa epätoivoa, kärsimystä ja kenties kuolemaakin hänelle tuli ”tämä Herran sana: ’Lähde – – Sarpatiin ja asetu sinne. Minä olen käskenyt erästä leskivaimoa pitämään sinusta siellä huolta.’”⁹

Elia ei kyseenalaistanut Herran neuvoa. ”Elia lähti Sarpatiin. Tullessaan kaupungin portille hän näki leskivaimon keräämässä polttopuita. Elia huusi hänelle: ’Toisitko minulle vähän vettä, että saisin juoda.’

Nainen lähti hakemaan vettä, ja Elia huusi hänelle vielä: ’Toisitko minulle myös palan leipää.’

Mutta nainen vastasi: ’Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.’

Elia sanoi hänelle: ’Älä pelkää! Mene kotiisi ja tee niin kuin sanoit. Tee kuitenkin ensin minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi.

Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.’”¹⁰

Nainen ei epäillyt epätodennäköistä lupausta. ”Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat.

Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, sillä näin oli Herra sanonut Elian suulla.”¹¹

Siirtykäämme nyt nopeasti historian lehdillä eteenpäin siihen yöhön, jolloin paimenet vartioivat laumojaan ja kuulivat pyhän ilmoituksen: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle.

Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”¹²

Betlehemin lapsen syntymä toi muassaan suuren lahjan – aseita väkevämmän voiman, keisarin rahoja kestävämmän rikkauden. Kauan ennustettu lupaus oli täyttynyt; Kristus-lapsi oli syntynyt.

Pyhä aikakirja kertoo, että nuorelle Jeesukselle ”karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä”.¹³ Yksinkertainen merkintä kirjoituksissa kertoo myöhemmin, että ”hän kulki ympäri maata, teki hyvää”.¹⁴

Nasaretista ja aikojen takaa kiirivät Hänen erinomainen esimerkkinsä, Hänen tervetulleet sanansa, Hänen jumalalliset tekonsa. Ne antavat kärsivällisyyttä kestää koettelemuksia, voimaa kantaa murhetta, rohkeutta kohdata kuolema ja luottavaisuutta ottaa vastaan se, mitä elämällä on annettavana. Tässä sekasorron, koettelemusten ja epävarmuuden täyttämässä maailmassa ei ole milloinkaan tarvittu kipeämmin sellaista jumalallista opastusta.

Nasaretin, Kapernaumin, Jerusalemin ja Galilean opetukset ylittävät etäisyyden, ajankulun ja vajavaisen ymmärryksen aiheuttamat esteet tuoden ahdistetulle sydämelle valoa ja näyttäen tietä.

Edessä ovat Getsemanen puutarha ja Golgatan kukkula.

Raamattu kertoo: ”Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: ’Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa.’

Pietarin ja [Jaakobin ja Johanneksen] hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan.

Hän sanoi heille: ’Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.’

Hän meni vähän kauemmaksi – – ja rukoili:”¹⁵

”’Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.’

Silloin taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä.

Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin.”¹⁶

Minkä kärsimyksen, minkä uhrin, minkä tuskan Hän kestikään sovittaakseen maailman synnit!

Runoilija on kirjoittanut meidän hyväksemme:

Kun kesämaa soi laulujaan,
sydämet nuoret riemuaan,
on poissa varjo pienikin.
Odottaa silti jossakin
kätkössä taivaan iltaisen
puutarha, johon jokaisen
on vuorollansa käytävä,
on Getsemane nimensä. – –

Takana kujain varjoisten
unelmain turhain siltojen,
takana vuotten usvien
ja kyynellammen suolaisen
puutarha vartoo. Sivuuttaa
on sitä turha koettaa.
Tiet kaikki menneet, tulevat
kautt’ Getsemanen kulkevat.17

Maailman Vapahtajan työ kuolevaisuudessa lähestyi nopeasti loppuaan. Edessä oli Golgatan risti, Jumalan Pojan verta janoavien ihmisten julmuudet. Hänen jumalallisena vastauksenaan on yksinkertainen mutta syvällisen merkittävä rukous: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”¹⁸

Loppu tuli: ”’Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.’ Tämän sanottuaan”¹⁹ suuri Lunastaja kuoli. Hänet pantiin hautaan. Hän nousi ylös kolmannen päivän aamuna. Hänen opetuslapsensa näkivät Hänet. Tuosta kaikkien aikakausien tärkeimmästä tapahtumasta kertovat sanat välittyvät voimakkaina aikojen saatossa ja antavat vielä nytkin sielullemme lohtua ja turvaa, balsamia, varmuutta: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”²⁰ Ylösnousemuksesta tuli todellisuutta kaikille.

Sain jokin aika sitten uskosta todistavan kirjeen Laurence M. Hiltonilta. Saanen esittää teille kertomuksen siitä, kuinka henkilökohtaisesta murhenäytelmästä voi selviytyä uskossa, lainkaan epäilemättä.

Vuonna 1892 Thomas ja Sarah Hilton, Laurencen isovanhemmat, matkustivat Samoaan, missä Thomas heidän perille saavuttuaan erotettiin lähetysjohtajan virkaan. Heillä oli mukanaan tyttövauva, ja heidän siellä palvellessaan heille syntyi kaksi poikaa. Niin murheellista kuin se onkin, kaikki kolme kuolivat Samoassa, ja vuonna 1895 Hiltonit palasivat lähetystyöstään lapsettomina.

David O. McKay oli perheen ystävä, ja heidän menetyksensä liikutti häntä syvästi. Vuonna 1921 vanhin McKay, joka palveli tuolloin kahdentoista apostolin koorumissa, matkusti eri puolilla maailmaa ja kävi tapaamassa kirkon pyhiä monissa maissa, myös Samoassa. Ennen kiertomatkalle lähtöään hän oli luvannut silloin jo leskeksi jääneelle sisar Hiltonille, että hän kävisi henkilökohtaisesti tämän kolmen lapsen haudoilla. Luen, mitä David O. McKay kirjoitti sisar Hiltonille Samoasta:

”Rakas sisar Hilton,

Juuri kun laskevan auringon säteet myöhään iltapäivällä koskettivat suurten kookospalmujen latvoja keskiviikkona 18. toukokuuta 1921, viiden hengen ryhmä seisoi pää painuneena pienen Fagali’in hautausmaan edustalla. – – Olimme siellä, kuten muistanet, sinulle ennen kotoa lähtöäni antamani lupauksen vuoksi.

Haudat ja kivet ovat hyvässä kunnossa ja hyvin säilyneet – –. Jäljennän tähän, mitä merkitsin muistiin seistessäni – – paikkaa ympäröivän kivimuurin ulkopuolella.

Janette Hilton
s. 10. syyskuuta 1891
k. 4. kesäkuuta 1892
’Lepää, rakas Jennie’

George Emmett Hilton
s. 12. lokakuuta 1894
k. 19. lokakuuta 1894
’Rauhaisa olkoon unesi’

Thomas Harold Hilton
s. 21. syyskuuta 1892
k. 17. maaliskuuta 1894
’Lepää kukkulan rinteellä, lepää’

Katsellessani noita kolmea pientä hautaa yritin kuvitella, mitä jouduit kokemaan nuorena äitinä täällä vanhassa Samoassa. Kun tein niin, pienistä hautakivistä tuli enemmän kuin vain niiden alla uinuvien pienokaisten hautakiviä. Ne muistuttavat myös äidin uskosta ja omistautumisesta totuuden ja elämän iankaikkisille periaatteille. Kolme pienokaistasi, sisar Hilton, ovat hiljaisuudessa mitä kaunopuheisimmin ja tehokkaimmin jatkaneet ylevää lähetystyötäsi, jonka aloitit lähes 30 vuotta sitten, ja niin tapahtuu edelleenkin niin kauan kuin on lempeitä käsiä, jotka pitävät huolta heidän viimeisestä maanpäällisestä leposijastaan.

Rakastavin käsin kuolevien silmät suljettiin,
rakastaen heidän pienet raajansa oiottiin.
Vieraat kädet haudat pienet kaunisti,
vieraat kunnioitti, vieraat murehti.

Tofa Soifua,

David O. McKay”

Tämä liikuttava kertomus tuo murheelliselle sielulle rauhaa, ”joka ylittää kaiken ymmärryksen”.²¹

Taivaallinen Isämme elää. Jeesus Kristus on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Hän opasti profeetta Josephia. Hän opastaa tämänhetkistäkin profeettaansa, presidentti Gordon B. Hinckleyä. Lausun henkilökohtaisen todistukseni siitä, että tämä on totta.

Rukoilen, että me kestäisimme murheemme, kantaisimme kuormamme ja kohtaisimme pelkomme niin kuin Vapahtajamme teki. Tiedän, että Hän elää.

AJATUKSIA KOTIOPETTAJILLE

Tutkittuasi tätä sanomaa rukouksen hengessä esitä se käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa kuulijoitasi osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä.

Käy läpi artikkelissa oleva luettelo haasteista. Pyydä perheenjäseniä jatkamaan luetteloa. Lue sitten ääneen artikkelin kolme ensimmäistä kappaletta ja kysy: ”Kuinka voimme selviytyä?” Tutkikaa yhdessä yhtä tai useampaa presidentti Monsonin lainaamista pyhien kirjoitusten kohdista tai kertomuksista ja etsikää niistä vastauksia tähän kysymykseen.
Pyydä neljää henkilöä lukemaan ääneen kertojan, Herran, Elian ja lesken sanat kohdassa 1. Kun. 17:8–16. Mitä presidentti Monson sanoo meidän voivan oppia tästä kertomuksesta? Kerro kokemus, jossa kuuliaisuus Jumalalle toi rauhaa elämääsi.
Lukekaa yhdessä kertomus Hiltonin perheestä ja vanhin David O. McKayn kirje. Pyydä perheenjäseniä kertomaan kokemuksiaan siitä, kuinka Vapahtaja on auttanut heitä kestämään koettelemuksia ja löytämään rauhaa.