Kynnysten ylittäminen ja tasavertaisiksi kumppaneiksi tuleminen
Miehen kotiavain on lukossa. Hän on tullut töistä ja on astumassa sisään. Keittiössä arki näkyy kaikkialla. Vauva itkee. Kolmivuotias kaatoi juuri maitoa – ei lasiin vaan ympäri pöytää. Seitsenvuotias tarvitsee vähän isän huomiota. Eikä päivällinen ole valmiina.
Mielessä huominen takaraja töissä, pää humisten ruuhka-ajan liikenteen jäljiltä ja sen iltaista kirkon kokousta ajatellen hän toivoo vaimonsa tervehtivän häntä tuoden hieman huojennusta.
Kuullessaan miehensä tulevan vaimo on iloinen siitä, että huojennusjoukot ovat viimeinkin saapuneet! Kun hän sitten näkee miehensä kasvojen venähtävän tämän katsoessa ympärilleen, hän puolustautuu: ”Kuule, minäkin teen töitä koko päivän. Olen ollut näiden lasten kanssa aamusta asti, ja minä todella tarvitsen hengähdystauon. Voisitko valmistaa tämän pastan ja juustokastikkeen ja auttaa lasten kanssa?”
Vaimon pyynnön takia miehen toivo vaihtuu ärtymykseen, ja hän on aikeissa reagoida.
Tässä kiireisen päivänsä tienhaarassa näillä kahdella on mahdollisuus valita. Käyttävätkö he tämän hetken harjoittelemalla sellaisena kumppanina olemista, jollaiseksi kumpikin on lupautunut tulemaan? Vai tekeekö kumpikin päätöksensä sen mukaan, mihin on omassa perheessään tai kulttuurissaan tottunut? He ovat omaksuneet tietyt asenteet ja ajatukset, jotka ovat heille haasteena heidän yrittäessään toimia toistensa kanssa eikä toisiaan vastaan.
Oletetaan, että mies on kasvanut perheessä, jossa isä oli hallitseva aviomies ja äiti alistuva vaimo. Tämä reipasotteinen aviomies huutaa: ”Kulta, olen kotona!” astuessaan sisään kiillotetusta etuovesta. Rauhallinen vaimo – joka suortuva paikallaan, huulet juuri punattuina ja edessään tärkätty esiliina – tervehtii häntä sanoen: ”Päivällisesi on valmiina, rakas. Riisu solmiosi ja istuudu.” Kaikki on oikealla paikallaan.
Oletetaan miehen vanhempien uskovan, että vaimon ensimmäinen velvollisuus, kuten eräs yhdysvaltalainen kirkkokunta kirjoitti äskettäin uskontunnustuksessaan, on ”mukautua auliisti aviomiehensä tahtoon”. Ja oletetaan heidän uskovan, että aviomiehen velvollisuus on antaa ohjeita – johtaa, määrätä tehtäviä ja odottaa tuloksia.
Oletetaan edelleen, että vaimo on kasvanut perheessä, jossa vanhemmat uskovat naisten vapautusliikkeeseen. Vaimon äiti on kiitollinen saadessaan elää aikana, jolloin naiset eivät enää tunne painetta mukautua jäykkään, uhrautuvaan rooliin, joka näyttää kieltävän heidän minuudentunteensa.
Ehkäpä vaimon äiti, jopa isä, sanoisi, että fiksu vaimo pitää selkeät rajat siinä, kuinka paljon ajastaan ja itsestään hän antaa miehensä ja lastensa tukemiseen, koska hänen täytyy ensin pitää huolta itsestään ja siitä, mikä hänelle on tärkeää, tällä uudella naisten vapauden aikakaudella.
Tulkaa toisistanne riippuvaisiksi
”Perhe – julistus maailmalle” oikaisee nämä kaksi ääripään asennetta ja opettaa aviomiehen ja vaimon suhdetta, joka eroaa selkeästi kummastakin perhepiiristä, joissa nämä kuvitteelliset puolisot varttuivat. Se ilmoittaa, että isän ”on määrä johtaa” ja suojella perhettään ja huolehtia sen toimeentulosta, kun taas äiti ”on ensisijaisesti vastuussa lastensa hoivaamisesta”. Näissä tehtävissä ”isillä ja äideillä on velvollisuus auttaa toisiaan tasavertaisina kumppaneina”.1
Nuoren aviomiehemme vanhemmat uskovat vanhaan ajatukseen, että nainen on täysin riippuvainen aviomiehestään. Nuoren vaimomme vanhemmat uskovat uuteen ajatukseen, että nainen on täysin riippumaton aviomiehestään. Palautettu evankeliumi kuitenkin opettaa iankaikkista ajatusta, että aviomies ja vaimo ovat riippuvaisia toisistaan. He ovat tasavertaisia. He ovat kumppaneita.
Se kristillisen historian virheellinen ajatus, että vaimon tulee olla riippuvainen, sai alkunsa siitä väärästä lähtökohdasta, että Aadamin ja Eevan lankeemus oli traaginen virhe ja että Eeva oli ensisijainen syyllinen. Siten naisen perinteistä alistumista miehen alaiseksi pidettiin oikeudenmukaisena rangaistuksena Eevan synnistä.2
Onneksi palautus selventää, että Eevan – ja Aadamin – valinta oli olennaisen tärkeä Jumalan lasten iankaikkiselle edistymiselle. Me kunnioitamme emmekä tuomitse Aadamin ja Eevan tekoa, ja me näemme heidät tasavertaisina kumppaneina.
Nykyajan vapautusta kannattava ajatus, että naimisissa olevat ovat riippumattomia toisistaan, on myös väärä. Yleensä se väittää, ettei miehen ja naisen välillä ole mitään luontaisia eroja tai että vaikka joitakin eroja olisikin, kenelläkään ei ole oikeutta määritellä sukupuoleen perustuvia rooleja.
Riippuvaisen vaimon tavaton epäitsekkyys salli jollakin tavoin miehen hallitsevan aseman tai ehkä jopa kannusti siihen. Reaktiona siihen naisten vapautusliikkeen radikaalisiipi heilahti toiseen äärimmäisyyteen, riippumattomuuteen, ohittaen keskinäisen riippuvuuden mahdollisuudet. Tämä kulttuuriliike ja sen herättämät tunteet saivat jotkut naiset siirtymään äärimmäisestä epäitsekkyydestä äärimmäiseen itsekkyyteen ja johti siihen, etteivät he kehittyneet tavalla, jonka tekee mahdolliseksi vain omaehtoinen uhrautuminen, jonka ansiosta nainen kykenee kasvamaan hoivaamalla kaikkia vaikutuspiirissään (ks. Joh. 17:19).
Keskinäisen riippuvuuden, tasavertaisen kumppanuuden käsite perustuu palautetun evankeliumin oppiin. Eeva oli Aadamin kumppani, ”joka sopii hänen avukseen” (ks. 1. Moos. 2:18). Alkuperäinen hepreankielinen sana, josta sopii on käännetty, tarkoittaa, että Eeva oli Aadamia vastaava tai tasaveroinen Aadamin kanssa. Hän ei ollut Aadamin palvelija tai tämän alainen. Ja hepreankielinen apua vastaava sana on ezer, mikä sana tarkoittaa sitä, että Eeva toi taivaan siunauksena avioliittoonsa hengellisiä vaistoja, jotka ovat ainoastaan naisen ulottuvilla hänen sukupuoleensa kuuluvana lahjana.3
Presidentti Boyd K. Packer, kahdentoista apostolin koorumin vt. presidentti, on sanonut, että miehet ja naiset ovat luonnostaan erilaisia, ja vaikka heillä on monia yhteisiä perustavaa laatua olevia inhimillisiä ominaisuuksia, ”ne hyveet ja ominaisuudet, joista täydellisyys ja korotus riippuvat, ovat naiselle [luontaisempia]”4.
Kohdassa 1. Moos. 3:16 sanotaan, että Eeva on oleva Aadamin ”vallassa”, mutta se ei tee Aadamista diktaattoria. Englanninkielinen sana ruler voi olla sekä hallitsija että mittausväline. Aadam eläisi siis siten, että muut voivat mitata käytöksensä sopivuutta tarkastelemalla hänen käytöstään. Vallanhaltijana olemisessa ei ole niinkään kyse etuoikeudesta valtaan kuin velvoitteesta toimia siten kuin saarnaa. Heprean kielessä käytetään sanaa bet hallitsemisen yhteydessä, mikä tarkoittaa sitä, että hallitsee jonkun kanssa eikä jotakuta. Jos mies hallitsee tai vallitsee ”pienimmälläkään vääryydellä” (OL 121:37, kursivointi lisätty), Jumala lakkauttaa hänen valtuutensa.
Ehkäpä siksi, että väärät opetukset olivat vääristäneet alkuperäiset pyhien kirjoitusten tarkoitukset, presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) käytti mieluummin sanaa ”johtaa” kuin sanaa ”vallita”. Hän sanoi: ”Kirkon auktoriteetit eivät ole koskaan pyytäneet ketään naista seuraamaan aviomiestään pahoille teille. Hänen tulee seurata miestään [vain], kun tämä seuraa maailman Vapahtajaa ja on tälle kuuliainen, mutta päättäessään [onko mies kuuliainen Kristukselle] hänen pitäisi aina varmistua siitä, että hän itse on oikeudenmukainen.”5 Tällä tavoin presidentti Kimball näki avioliiton ”täydellisenä kumppanuutena” ja sanoi, ettei kirkon naisten haluta olevan äänettömiä kumppaneita tai osittain osallistuvia kumppaneita vaan ”vaikuttavia ja täysivaltaisia kumppaneita.”6
Aviopuolisoiden ei tarvitse hoitaa samoja tehtäviä ollakseen tasavertaisia. Naisen luontaiset hengelliset vaistot ovat kuin moraalinen magneettineula, joka osoittaa kohti hengellistä pohjoista – paitsi silloin, kun magneettineulan partikkelit ovat epäjärjestyksessä. Miehen johtajuuden lahja on pappeus – paitsi silloin kun hän ei elä vanhurskauden periaatteiden mukaan. Jos aviomies ja -vaimo ovat viisaita, heidän neuvonpitonsa on vastavuoroista: mies kuuntelee vaimon sisäisen hengellisen kompassin kehotuksia aivan kuten vaimo kuuntelee miehen vanhurskaita neuvoja.
Ja tasavertaisen kumppanuuden avioliitossa molemmat tuovat kumppanuuteensa myös hengellistä kypsyyttä sukupuoleen katsomatta. Molemmilla on omatunto ja Pyhä Henki opastajinaan. Molemmat pitävät perhe-elämää tärkeimpänä työnään. Kumpikin pyrkii myös tulemaan täysin kehittyneeksi Jeesuksen Kristuksen opetuslapseksi – ehyeksi hengelliseksi olennoksi.
Tasavertaisten kumppaneiden avioliitto
Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on sanonut, että aivan liian kauan miehet ovat kirkossa olleet teologeja, kun taas naiset ovat olleet kristittyjä.7 Tasavertaisessa kumppanuudessa kummankin pitäisi olla sekä teologi että kristitty.
Kun vanhin Maxwell sai vuonna 1996 tietää sairastavansa leukemiaa, diagnoosi oli lannistava. Hän oli tehnyt vuosia töitä, jotta hän olisi ”halukas alistumaan” (Moosia 3:19) Herran tahtoon. Jos oli hänen aikansa kuolla, hän ei halunnut kavahtaa katkeran maljansa juomista.
Hänen vaimonsa Colleenin mielestä hän oli kuitenkin liian halukas alistumaan. Hellän suorasukaisesti hän sanoi, että Kristus itse pyysi ensin vilpittömästi: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni.” Vasta sitten Hän alistui sanoen: ”Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” (Matt. 26:39.) Vanhin Maxwell ymmärsi vaimonsa opillisen oivalluksen ja oli samaa mieltä. Niinpä he rukoilivat yhdessä, että hänen henkensä säästettäisiin. Heidän päättäväisyytensä innostamana vanhin Maxwellin lääkäri löysi uuden hoitokeinon, joka pidensi hänen elämäänsä useita vuosia. Vanhin Maxwell oli kiitollinen siitä, ettei hän ollut ainoa teologi heidän avioliitossaan.8
Tasavertaisen kumppanuuden avioliitossa ”rakkaus ei ole omistamista vaan osallistumista – – osa sitä kumppanuutta luomistyössä, joka on meidän kutsumuksemme ihmisinä”9. Kun osallistuminen on todellista, aviomies ja vaimo sulautuvat synergiseen ykseyteen ”ikuisessa herruudessa”, josta ”ilman pakkoa” virtaa hengellisyyttä heille ja heidän jälkeläisilleen ”aina ja ikuisesti” (OL 121:46).
Pienessä perhevaltakunnassaan kumpikin puoliso antaa auliisti jotakin, mitä toisella ei ole ja mitä ilman kumpikaan ei voi olla täydellinen ja palata Jumalan eteen. Aviopuolisot eivät ole soololaulajia, joilla on säestäjä, eivätkä he ole kaksi soololaulajaa. He muodostavat toisistaan riippuvaisen dueton, joka laulaa yhdessä harmonisesti tavalla, johon yksikään soololaulaja ei kykene.
Kumpikin täydentää sitä, mitä toiselta puuttuu. Kuten Paavali kirjoitti:
”Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle.
Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta – – teillä on yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus.” (2. Kor. 8:13–14.)
Temppeliavioliiton solmiminen ei tuo kuin taikaiskusta tasavertaisuutta kumppanuuteen. Sen liitot saavat meidät sitoutumaan prosessiin, jossa yhdessä oppimalla ja kasvamalla kehitymme soveltaessamme niitä käytäntöön.
Aviopari, jonka näimme keittiön kynnyksellä, on sitoutunut tavoittelemaan lupausta iankaikkisesta perheykseydestä. Tasavertaista kumppanuutta ei kuitenkaan luoda taivaassa – se luodaan maan päällä yksi valinta kerrallaan, yksi keskustelu kerrallaan, yhden kynnyksen ylittäminen kerrallaan. Ja siihen pääseminen on kovaa työtä – kuten että kärsivällisesti selvittää toisistaan poikkeavat näkemykset siitä, kuka huojentaa kenen taakkaa sinä iltana tai minä tahansa tuhansista samanlaisista illoista.
Maidon tippuessa pöydältä vaimo pitelee kädessään pastapakettia ja juustokastikepussia, mies ajattelee huomista takarajaa ja illan kokousta, ja molemmat tuntevat uupumuksen rasituksen kasvoillaan. Kuinka liitossa, tasapainoisessa suhteessa olevat ihmiset ratkaisisivat sellaisen hetken ja kuinka muutamat seuraavat hetket voisivat auttaa tasavertaisen kumppanuuden rakentamisessa?
Nuori vaimo, näetkö miehessäsi ihmisen, joka on tehnyt töitä koko päivän tuodakseen elannon perheellenne? Nuori aviomies, näetkö vaimossasi ihmisen, joka on tehnyt töitä koko päivän tehdäkseen tuosta elannosta ravitsevaa? Voitteko molemmat nähdä pidemmälle kuin sen päivän tekemiseen ja muistaa sen ihmisen olemisen mittaamattoman arvon, jonka kanssa olette naimisissa?
Rakkauden kynnyksiä
Kun olette koko ikänne harjoitelleet kärsivällisesti yhdessä, millainen tulee olemaan viimeinen maallinen kynnyksenne? Näyttääkö ja tuntuuko se vähän samanlaiselta kuin John ja Therissa Clarkin kynnys? Vuonna 1921 John Haslem Clark Utahin Mantista kirjoitti viimeiseksi osoittautuneen päiväkirjamerkintänsä:
”Sukulaiset ovat olleet täällä tänään, mutta ovat menneet koteihinsa. Juoksevien jalkojen kopina, nauru ja puheensorina ovat tauonneet. Olemme yksin, me kaksi. Me kaksi, jotka sallimus on tehnyt yhdeksi. Kauan sitten, siitä on 60 vuotta, kun tapasimme kesäkuisten puiden alla. Minä suutelin sinua ensiksi. Kuinka ujo ja pelokas olitkaan tyttönä. Yksikään nainen maan päällä tai taivaassa ei voisi olla minulle sitä, mitä sinä olet. Haluan mieluummin sinun, nainen, harmaine hiuksinesi olevan täällä, kuin jonkun, joka on nuoruuden parhaassa kukoistuksessa. Koti on siellä, missä sinä olet. Siellä, missä et ole, on koti-ikävä. Kun katson sinua, tajuan, että on olemassa jotakin suurempaa kuin rakkaus, vaikka rakkaus on suurin asia maan päällä. Se on lojaalisuus. Sillä jos minut karkotettaisiin häpeällisesti, sinä seuraisit perässäni. Jos kuume polttaisi minua, sinun viileä kätesi tyynnyttäisi minua. Kunpa saisin lähteä sinun kätesi kädessäni ja päästä taivaan pelastettujen joukkoon. Koska olen kahdeksan vuotta vanhempi – ja vuosien vieriessä minusta on tuntunut, että lähtöni aika saattaa olla lähellä – ajatuksemme ja puheemme ovat usein kulkeneet näin: kuinka kumpikaan meistä voisi jäädä yksin. Yksin, elettyämme yhdessä 56 vuotta. Uskallan tuskin ajatella sitä, ja olen hieman itsekkäästi lohduttautunut ajattelemalla [että] ikämme vuoksi minä en olisi se, joka jäisi yksin.”
Samalla sivulla on sitten myöhemmin toisella käsialalla kirjoitettu kohta. Se on Therissan, joka lempeästi päättää Johnin päiväkirjan:
”Edellisestä kirjoituksesta on lähes kaksi ja puoli vuotta, ja sen jälkeiset tapahtumat ovat niin surullisia, niin sydäntäsärkeviä hänen elämäntoverilleen, että kynä on laskettu alas monta kertaa ennen tämän kirjoittamista. Menetys ja yksinäisyys [ovat] alati läsnä ja tulevat olemaan kanssani loppuun asti. – – Lieventääkö aika tämän murheen, kykenenkö jättämään vanhan kotimme tuntematta, että hän odottaa minua, kutsuu minua? Olen tyytyväinen vain kotona, jossa tunnen, että hän varjelee minua, että hän on aina kanssani.
Maaliskuun 11. päivänä 1923 John Haslem Clark nukkui pois sairastettuaan vain yhden viikon. Hän vaikutti aivan omalta itseltään, jutteli ja oli toimelias. Emme olleet ajatelleet, että loppu oli lähellä, ennen kuin hän vaipui tajuttomuuteen muutama tunti ennen kuolemaansa. Voi, kunpa me kaikki olisimme yhtä puhtaita ja tahrattomia, valmiita menemään Luojamme eteen.”10
Emme tunne yksityiskohtia Johnin ja Therissan elämästä heidän ylittäessään oman aikansa kynnykset. Tiedämme kuitenkin, että heidän päivittäiset keskustelunsa muovasivat viimein heistä sellaisia kuin heistä tuli.
Jos nuoret avioparimme voisivat vain tietää, että he voivat tuntea ja ymmärtää sellaista rakkautta elämänsä loppupuolella, niin mitä he antaisivatkaan! He kuuntelisivat enemmän ja valitsisivat paremmin yhä uudelleen, päivä toisensa jälkeen, kynnyksen ylitys toisensa jälkeen. He oppisivat kärsivällisen kokemuksen myötä, että ”työ on näkyväksi tehtyä rakkautta”11. He oivaltaisivat, että kun vuodet kuluvat, heidän avioliittonsa auttaa heitä tulemaan paremmiksi Jeesuksen Kristuksen opetuslapsiksi, jopa tulemaan vähän enemmän Hänen kaltaisikseen. Silloin he ymmärtäisivät, että kun he ylittävät kuolevaisuuden viimeisen kynnyksen, heistä on tullut yhtä Hänen kanssaan siinä määrin kuin he ovat yhtä toistensa kanssa.