Temppeliavioliittomme oli minkä tahansa hinnan arvoinen
Vasta kun ensimmäinen liikeyrityshankkeeni oli hajonnut ja toinen palanut maan tasalle, mietin, voisinko viedä temppeliin morsiameni Benyn. Olimme kuulleet, että sinne meno olisi uskon koetus, mutta kun teimme temppeliavioliitosta tavoitteemme, meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka perin pohjin uskoamme koeteltaisiin.
Beny ja minä tapasimme kotimaassamme Panamassa palveltuamme lähetystyössä. Tuohon aikaan ne panamalaiset avioparit, jotka halusivat solmia avioliittonsa temppelissä, vihittiin siviiliavioliittoon juuri ennen matkallelähtöä lähimpään temppeliin, joka oli Guatemalan temppeli. Matka olisi kallis ja vaikea, mutta sinetöinti oli siunaus, jota ilman emme halunneet elää.
Kosintaani seuraavana päivänä menetin työpaikkani. Siitä lannistumatta päätin ansaita rahaa järjestämällä opastettuja kierroksia linja-autolla. Linja-autoni hajosi ensimmäisenä iltana. Huolissani mutta päättäväisenä päätin sitten myydä t-paitoja. Kun menin aamulla hakemaan valmistajalta paitoja, sain tietää, että rakennus oli palanut maan tasalle edellisenä yönä. Tuntui, että toiveenikin olivat haihtuneet savuna ilmaan.
Se tapahtui vain muutamaa kuukautta ennen seuraavaa suunniteltua temppelimatkaa, mutta tähän mennessä jokainen yritykseni hankkia rahaa oli päätynyt odottamattomaan takaiskuun. Lähdin savuavilta raunioilta etsimään Benyä.
”Minulla ei ole mitään”, sanoin hänelle. ”Ehkä sinun ei pitäisi mennä naimisiin kanssani.”
”Jos menisin naimisiin rahasta, olisin jo naimisissa”, hän sanoi. ”En kuitenkaan mene naimisiin rahasta. Menen naimisiin kanssasi, koska rakastan sinua.”
Se oli käännekohta. Meistä tuntui, että olimme selviytyneet tärkeästä testistä. Kun ponnistelimme eteenpäin uskon avulla, ovia alkoi avautua. Löysin työtä huonekalujen tekijänä, vaikka palkka ei ollutkaan riittävä tarpeisiimme. Sitten ystävällinen piispa tarjoutui auttamaan meitä linja-automatkan maksamisessa. Niin innostava kuin hänen tarjouksensa olikin, se ei tuntunut oikealta. Halusimme olla omavaraisia. Nähdessämme, että hän halusi todella auttaa, kysyimme kuitenkin, voisiko hän sen sijaan antaa Benylle työtä. Hän antoi.
Kun olimme ansainneet riittävästi rahaa matkustaaksemme temppeliin, meidät vihittiin siviiliavioliittoon, ja viimeinkin olimme matkalla Guatemalaan kymmenen muun kirkon jäsenen kanssa. Testimme ei kuitenkaan ollut vielä ohi.
Laajalle levinneet kuljetusalan lakot pysäyttivät meidät Costa Rican rajalle. Odotettuamme rajalla kaksi päivää kuljettajamme päätti kääntyä takaisin. Beny ja minä sekä kaksi veljeä ja eräs toinen aviopari päätimme kuitenkin, ettemme anna periksi. Kun olimme katselleet, miten linja-automme kääntyi ja jätti meidät, kävelimme Costa Ricaan. Jatkoimme kävelemistä nukkuen tienvarren majoissa, kunnes saavuimme Nicaraguan rajalle. Sieltä onnistuimme saamaan taksikyydin pääkaupunkiin, josta ostimme linja-autolipun Hondurasin rajalle. Kaksi päivää – ja vielä kaksi linja-autoa – myöhemmin saavuimme viimein temppelille. Olimme onnellisia mutta likaisia ja väsyneitä, ja olimme käyttäneet paljon enemmän rahaa kuin olimme suunnitelleet.
Siistiydyttyämme Beny ja minä tajusimme, ettei meillä ollut suosituksiamme eläville suoritettavia toimituksia varten! Tilannetta pahensi entisestään se, että piispamme, joka oli Panamassa, oli määrä lähteä sinä samana päivänä liikematkalle. Olimme aivan murtuneita. Olimmeko selviytyneet kaikista koettelemuksistamme turhaan? Silitimme Benyn hääpuvun ja luotimme siihen, että jos Herra oli auttanut meitä pääsemään näin pitkälle, Hän auttaisi meitä loppuun asti.
Vaikka oletimme piispamme lähteneen, päätimme silti soittaa hänelle. Yllätykseksemme hän ei ollutkaan lähtenyt liikematkalleen. Hän sanoi tunteneensa, että hänen pitäisi sen sijaan pysyä kotona. Olimme haltioissamme! Hän lupasi lähettää faksilla tarvittavat paperit heti kun hän pääsisi faksin ääreen.
Odotimme ja odotimme rukoillen koko ajan temppelin vihittäville pareille tarkoitetussa odotushuoneessa. Oli lauantai, ja kahden tunnin kuluttua temppeli suljettaisiin maanantaihin asti. Mikä saattoi viedä niin paljon aikaa? Viimein faksi saapui ja sen mukana anteeksipyyntö piispalta: sähköt olivat katkenneet juuri kun hän oli valmistautumassa lähettämään faksia.
Lopulta, kaikkien koettelemustemme ja viivytysten jälkeen, meidät sinetöitiin ikuisuudeksi aviomieheksi ja vaimoksi. Ilomme – kaiken työnteon, odottamisen ja hätäilemisen arvoinen – oli täysi!
Ei jokainen, joka haluaa tulla vihityksi temppelissä, kohtaa sellaisia haasteita, mutta Benylle ja minulle (ja muille, jotka menivät temppeliin kanssamme) nämä kokemukset olivat puhdistava prosessi. Kolme neljästä veljestä, jotka tekivät tuon matkan temppeliin, kutsuttiin myöhemmin piispoiksi. Kaksi palvelee parhaillaan neuvonantajina vaarnojen johtokunnissa. Meitä kaikkia on siunattu runsaasti. Se oli yksi elämäni suurimmista kokemuksista.
Jos tavoitteemme solmia temppeliavioliitto olisi johtunut vain maallisesta rakkaudesta, emme olisi selviytyneet siitä. Mutta koska uskoimme pappeuden sinetöimisvoimaan, joka on palautettu meidän aikanamme, emme antaneet periksi, sillä tiesimme, että temppeliavioliittomme – ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi – oli minkä tahansa tekemämme uhrauksen arvoinen.