Vain hiukan väkivaltaa?
”Älä viitsi, isä”, pyytelin. ”Tuo ikäraja on vain väkivallan takia. Ei pienestä leikkitappelusta ole meille vahinkoa.”
Meillä 16-vuotiaan serkkuni kanssa ei ollut tapana kysellä, saisimmeko katsoa vanhemmille katsojille tarkoitettuja elokuvia. Olimme kunnon poikia, aktiivisia seminaarissa ja pappien koorumeissamme. Olimme kumpikin kuitenkin kuulleet, kuinka hyvä tämä elokuva oli ja kuinka monta palkintoa se voittaisi. Sitä paitsi meille oli kerrottu, ettei siinä olisi seksiä, ei kaksimielisyyksiä, ei alastomuutta ja hyvin vähän kiroilua. Siinähän kaikki paha onkin, vai mitä?
Isäni ei kuitenkaan nähnyt asiaa sillä tavoin. Viimein hän muutti taktiikkaa. ”Hyvä on”, hän sanoi. ”Te tiedätte, mikä on oikein ja mikä väärin. Tehkää niin kuin teidän mielestänne on oikein.”
Kirkon johtajat ovat kieltäneet meitä katsomasta sopimattomia elokuvia, ja perheessämme oli sääntö, ettemme saaneet katsoa elokuvia, jotka olivat kiellettyjä alle 17-vuotiailta ilman aikuisen seuraa. Olin kai yrittänyt saada isäni sanomaan, että serkkuni ja minä voisimme hyvin katsoa elokuvan, jotta voisin syyllisyyttä tuntematta tehdä niin kuin halusin. Sen sijaan hän jätti päätöksen kokonaan minun niskoilleni.
No, hän ei kieltänyt. Ja sitä paitsi siinä oli vain hiukan väkivaltaa.
Kun serkkuni ja minä olimme katsoneet elokuvan, minusta tuntui kamalalta. Ajattelin, että paha oloni johtui elokuvan ikärajasta, joten lupasin itselleni, etten enää koskaan katsoisi alle 17-vuotiailta kiellettyä elokuvaa. Katsottuani kuitenkin myöhemmin jonkin verran väkivaltaisen elokuvan (vaikka se olikin sallittu teini-ikäisille) tajusin, että minulla oli sama kamala tunne.
Mitä tapahtui? Enkö ollut tehnyt oikein valitsemalla elokuvan, jonka ikäraja oli alhaisempi? Ehkä kyse ei ollutkaan pelkästä elokuvan ikärajasta. Ehkäpä kyse olikin itse väkivallasta. Saattoiko väkivalta todella vaikuttaa minuun kuitenkin niin paljon?
Kun otin esiin taskukokoisen lehtiseni Nuorten voimaksi, yllätyin siitä, etten ollut huomannut aiemmin niin tärkeää kohtaa. Kohdassa ”Ajanviete ja tiedotusvälineet” sanotaan: ”Älä mene mukaan äläkä osallistu sellaiseen ajanvietteeseen, joka on millä tahansa tavoin alhaista, moraalitonta, väkivaltaista tai pornografista.”
Silti vastustelin. ”Hyvä on”, sanoin itselleni, ”ehkä on ihmisiä, joihin väkivalta vaikuttaa, mutta minä tiedän, ettei se on todellista. Ja kyllähän jotkin elokuvat ovat melko realistisia, mutta ei kai pieni määrä vahingoita ketään, eihän?” Äkkiä en ollutkaan enää niin varma.
Sitten tuli omantunnonpistos. Heti väkivallan välttämistä koskevan kehotuksen jälkeen lehtisessä sanotaan: ”[Sitoudu] noudattamaan Jumalan tasovaatimuksia.”
Auts. Olin syyllinen. Saatoin tietenkin järkeillä, että valitsin oikein välttämällä kaikkea alhaista, moraalitonta ja pornografista. Riittikö kuitenkaan se, että noudatti useimpia Jumalan tasovaatimuksista? Olinko todella sitoutunut, ellen ollut halukas noudattamaan niitä kaikkia?
Ei ollut väliä sillä, mikä ikäraja elokuvalle oli asetettu, eikä ollut väliä sillä, että siinä oli vain vähän väkivaltaa. Sitä oli ollut riittävästi loukkaamaan Henkeä. Ja jos niin oli elokuvien laita, voisiko sama periaate pitää paikkansa muidenkin asioiden kohdalla? Ehkäpä oli joitakin sanoja, jotka loukkasivat Henkeä, vaikka ne eivät olleetkaan kirosanoja, ja ehkäpä jotkin musiikkikappaleet loukkaavat Henkeä, vaikka sanat eivät olekaan pahat.
Kun sitouduin valitsemaan tarkemmin sen, mitä katselin, pelasin, luin, sanoin ja kuuntelin, saatoin tuntea eron jo muutamassa päivässä. En ymmärtänyt, kuinka turtuneeksi olin tullut Hengen vaikutukselle.
Kun vähensin katsomaani väkivaltaa, huomasin, että minun oli helpompaa hillitä mieleni enkä tapellut yhtä paljon veljieni kanssa. Huomasin, että vaikka kielenkäyttöni ei ollutkaan siivotonta, sen siistiminen vaikutti merkittävästi. Parasta kaikesta oli, että kykenin tuntemaan Hengen voimakkaammin.
Opin, että ”vain hiukan väkivaltaa” on enemmän kuin Henki haluaa nähdä.
Väkivalta tiedotusvälineissä
Väkivaltaisten elokuvien ja televisio-ohjelmien katseleminen voi vaikuttaa sinuun, olipa niiden ikärajaksi asetettu mikä tahansa. Yli 30 vuoden ajan kirkon johtajat ovat varoittaneet väkivallan katsomisesta. Vuonna 2000 terveydenhuollon johtohenkilöt Yhdysvalloissa esittivät myös seuraavan suorapuheisen lausunnon:
”Yli tuhat tutkimusta – – osoittaa kiistatta syy- seuraussuhteen tiedotusvälineissä esiintyvän väkivallan ja joidenkuiden lasten aggressiivisen käytöksen välillä. Julkisen terveydenhuollon johtopäätöksenä, joka perustuu yli 30 vuoden tutkimustyöhön, on, että väkivaltaviihteen katseleminen voi johtaa lisääntyneisiin aggressiivisiin asenteisiin ja arvoihin sekä aggressiiviseen käyttäytymiseen.” (”Joint Statement on the Impact of Entertainment Violence on Children” [26. heinäkuuta 2000], http://www.aap.org/advocacy/releases/jstmtevc.htm.)
Pysytteleminen lähellä henkeä
”Mittapuu on selkeä. Jos jokin, mitä ajattelemme, katselemme, kuuntelemme tai teemme, vie meidät kauemmaksi Pyhästä Hengestä, silloin meidän pitäisi lakata ajattelemasta, katselemasta, kuuntelemasta tai tekemästä sitä. Jos esimerkiksi se, minkä on tarkoitus viihdyttää, erottaa meidät Pyhästä Hengestä, silloin sellainen viihde ei varmastikaan ole meitä varten.”
Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista, ”Jotta Hänen Henkensä olisi aina meidän kanssamme”, Liahona, toukokuu 2006, s. 30.