Tullaan tutuiksi
Hyppynarusta päiväkirjaan – Nicole Antúnez Santiago de Chilestä
Nicole Antúnez rakastaa hyppynarulla hyppimistä. Hän joko hyppii paikallaan tai harppoo tai jopa juoksee samalla hyppien jalkakäytävällä pitkät tummat hiukset liehuen.
Vähän aikaa sitten Nicole oppi hyppiessään uuden tempun. Hän oli harjoitellut sitä päiväkausia. Hän oli niin innoissaan siitä, että viimein keksi sen, että hän kirjoitti siitä päiväkirjaansa heti kun ehti.
Se johtuu siitä, että Nicole rakastaa päiväkirjan kirjoittamista jopa enemmän kuin hyppynarulla hyppimistä.
Miksi kirjoittaa?
”Hän kirjoittaa kaikesta, mitä hänelle tapahtuu”, sanoo Nicolen äiti, joka kurkistaa Nicolen olkapään yli 8-vuotiaan kirjoittaessa pieneen päiväkirjaansa, jossa on värikäs kansi. Nicole paukauttaa kirjan kiinni ja rypistää otsaansa. Hänen äitinsä nauraa kiusoitellen.
Nicole ei anna monenkaan ihmisen lukea päiväkirjaansa. ”En anna kenenkään lukea sitä, ellen saa valita, mitä he lukevat”, hän sanoo. Ei edes hänen paras ystävänsä kirkosta ja hyppynarukaverinsa Claudia ole lukenut hänen päiväkirjaansa.
Mikä sitten on niin erityistä, että hän kirjoittaa siitä?
Nicole kertoo, että eilen hän kirjoitti menosta uima-allasjuhliin. Tänään hän sanoo kirjoittavansa kirkossa käymisestä. ”Ja juttelin jonkun Liahona-lehden ihmisen kanssa”, hän lisää.
On mahdollista, että hän kirjoittaa siitäkin päiväkirjaansa.
Miksi siis oma päiväkirja on niin tärkeä Nicolelle?
”En halua unohtaa hyviä asioita, kun tulen vanhemmaksi”, Nicole selittää. Ja kun Nicole unohtaa asioita, kuten me kaikki, hän toivoo, että lukemalla päiväkirjaansa ”kun olen vanhempi, kykenen muistamaan itsestäni asioita, jotka olin unohtanut”.
Se hyöty päiväkirjasta on. Mutta se ei ole ainoa hyöty.
Henkilökohtainen aarre
Nicolen äiti rohkaisee Nicolea pitämään päiväkirjaa. Nuoruudessaan sisar Igorkin kirjoitti päiväkirjaa. Valitettavasti hän kadotti sen muuttaessaan Santiago de Chileen ja mennessään naimisiin.
”Olin todella surullinen, kun kadotin sen”, sisar Igor sanoo. ”Siinä oli elämäni, kaikki, mitä minulle oli tapahtunut. Se oli henkilökohtainen aarre, jonka arvo oli mittaamaton.”
Kun sitten Nicolen isoveli Boris syntyi, sisar Igor alkoi taas kirjoittaa. Hän kirjoitti siitä, mitä hän ajatteli ja miltä hänestä tuntui, kun ensin Boris ja sitten Nicole syntyivät.
Borisista ja Nicolesta on nyt mukavaa lukea äidistään. ”Se auttaa minua ymmärtämään, mitä äitini on kokenut”, Nicole sanoo. Hän toivoo, että hänen omat lapsensa saavat tietää hänestä samalla tavalla.
Mistä voisi kirjoittaa?
Äitinsä jälkiä seuraten Nicole on kirjoittanut päiväkirjaansa joka päivä siitä lähtien, kun hän sai sen koulutehtäväksi. Hän kirjoittaa sitä aina kun hänestä tuntuu, että hänellä on jotakin sanottavaa. Ei ole väliä, onko päivä vai ilta, kun hänellä on jotakin kirjoitettavaa.
Sen sijaan sillä, missä hän kirjoittaa, on väliä.
Hän kirjoittaa mieluiten ulkona, jolloin lähettyvillä ei ole ketään keskeyttämässä häntä. Sillä tavoin hän voi miettiä, mitä hän kirjoittaa – eikä hänen tarvitse olla huolissaan siitä, että ihmiset kurkkivat hänen olkansa yli.
Hän voi kirjoittaa joka päivä erilaisista asioista. Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka hän tuntee, tai paikoista, joissa hän on käynyt. Hän kirjoittaa lempiruoistaan ja erityisistä ystävistään. Ja hän kirjoittaa asioista, jotka hän on oppinut, kuten uudesta hyppynarutempustaan.
Hän kirjoittaa, kun hän on iloinen, ja hän kirjoittaa, kun hän on surullinen.
”Minusta on erityisen mukavaa lukea uudestaan hassuista asioista, joita minulle on tapahtunut”, hän sanoo.
Nicole, joka täytti äskettäin kahdeksan ja kastettiin ja konfirmoitiin, kirjoittaa myös asioista, jotka merkitsevät hänelle paljon. ”Kun minut kastettiin ja konfirmoitiin, kirjoitin siitä, miten tunsin Pyhän Hengen”, hän sanoo. Hän tietää, että on tärkeää muistaa niitä asioita myöhemmin, jotta ne vaikeiden aikojen tullessa vahvistavat hänen todistustaan.
Hän nauttii jo nyt siitä, että voi lukea uudelleen, mitä on kirjoittanut. ”On yksi sivu, jota haluan lukea usein”, hän sanoo hieman hymyillen. ”En vain voi kertoa sinulle siitä.”
Kirjoita nyt heti
Kun Spencer W. Kimball (1895–1985) kutsuttiin kirkon presidentiksi vuonna 1973, hänen päiväkirjansa oli 33 kirjan mittainen. Hän kannusti kirkon jäseniä pitämään päiväkirjaa ja opetti, että Vapahtaja haluaa jäsenten kirjoittavan päiväkirjaa.
Seuraavat ovat joitakin presidentti Kimballin ehdotuksia siitä, mistä voit kirjoittaa:
-
ystävyyssuhteista
-
todistuksestasi
-
saavutuksista
-
saamistasi siunauksista
-
siitä, mitä teet, sanot tai ajattelet
-
siitä, mikä tekee sinut iloiseksi
-
siitä, mistä pidät itsessäsi
-
kokemuksista Pyhästä Hengestä
-
haasteista ja kuinka selviydyit niistä.
”Kun jälkeläisemme lukevat elämämme kokemuksista, hekin tulevat tuntemaan meidät ja rakastamaan meitä. Ja sinä suurenmoisena päivänä, kun sukumme on yhdessä iankaikkisuuksissa, me tunnemme jo toisemme.”
Artikkelista ”President Kimball Speaks Out on Personal Journals”, Ensign, joulukuu 1980, s. 61.