Toivomaan oppiminen
Sisällissodan kauhujen keskellä sain toivoa kirjasta ja muovipussista.
Sierra Leone oli kurja paikka teinivuosinani, mutta se oli kotini. Suurimman osan elämääni pieni länsiafrikkalainen maani oli sisällissodan repimä. Sota vaikutti kaikkeen. Perheeni ja minä olimme jatkuvasti pakosalla yrittäen piileskellä kapinallissotilaita. Jokainen kerta, kun kapinalliset kulkivat kaupungin läpi, oli pelottava. Joku näki heidän soihtujensa lähestyvän yössä, varoitti muita, ja me kaikki juoksimme pusikkoon siepaten mukaamme sen mitä voimme.
Noin seitsemän vuoden kuluttua sodan alkamisesta kapinalliset tulivat kaupunkiimme. Koko perheeni juoksi pakoon, mutta vanhempani, jotka olivat vain muutaman askeleen takanani, ammuttiin kuoliaiksi. Minusta oli todella murheellista menettää heidät, mutta minun oli jatkettava pakoa.
Veljeni, sisareni ja minä muutimme turvallisempaan paikkaan, ja hetken aikaa kaikki oli hyvin, mutta lopulta kapinalliset tulivat siihenkin kaupunkiin. Tällä kertaa meillä ei ollut aikaa paeta. Veljeni otettiin kiinni ja myöhemmin surmattiin. Sisareni ja minut pantiin ulkona riviin kaikkien muiden naisten kanssa. Kapinallissotilaat katkaisivat raajoja kaikilta rivissä olevilta naisilta. Jokainen meistä oli hyvin peloissaan. Kaikki itkivät ja rukoilivat – jopa ihmiset, jotka eivät olleet koskaan aikaisemmin uskoneet Jumalaan. Minä en ollut tuolloin kirkon jäsen, mutta uskoin Jumalaan ja rukoilin, että Hänen tahtonsa tapahtuisi, ja toivoin, että Hän löytäisi keinon pelastaa minut.
Rakkaalta sisareltani, joka oli muutaman ihmisen päässä edelläni rivissä, katkaistiin molemmat jalat. Kun kapinalliset sitten etenivät edessäni olevan naisen kohdalle, armeijamme teki rynnäkön ja kapinalliset lähtivät pakoon. Tiedän, etten ollut yhtään parempi kuin edessäni tai takanani olevat ihmiset, mutta kiitin Jumalaa, että minut oli säästetty, ja rukoilin, että voisin ymmärtää, mikä suunnitelma Hänellä oli varalleni.
Muutin erääseen kylään asumaan erään ystävän kanssa. Kun kerroin tarinani ystävälleni ja joillekuille hänen naapureistaan, yksi naapureista sanoi: ”Mariama, meillä ei ole sinulle tarjottavana mitään muuta kuin kutsu huomiseksi kirkkoon. Sieltä me löydämme turvan. Sieltä me löydämme toivon.” Rakastin jo Jumalaa ja tarvitsin lohtua elämääni, joten päätin lähteä.
Ensimmäinen sunnuntaini siinä myöhempien aikojen pyhien seurakunnassa on päivä, jota en koskaan unohda. Sain kuulla toivosta. Niistä ihmisistä vain näki, että heissä oli toivoa, ja he vetivät minua puoleensa. Sain Mormonin kirjan ja aloin heti lukea sitä. Muistan kuulleeni kirkossa, että perheet voisivat olla yhdessä jälleen kuoleman jälkeen, ja lukeneeni sitten Alman kirjan lukua 11, jossa Alma opettaa, että ruumiimme tehdään jälleen täydelliseksi ylösnousemuksessa. Tunsin Hengen hyvin voimakkaasti ajatellessani perhettäni. Tiesin, että kirkko on tosi ja että me voisimme olla yhdessä ikuisesti – jokainen meistä terveenä ja kokonaisena.
Sierra Leonessa ei tuolloin ollut lähetyssaarnaajia, joten seurakunnanjohtajani opetti minulle oppiaiheet, ja pian sen jälkeen minut kastettiin ja konfirmoitiin. Meitä siunattiin kaupungissamme, koska kirkko lähetti ruokaa ja humanitaarisia avustuspakkauksia kirkon jäsenille ja muille. Ruoka piti meidät kaikki hengissä. Kaikki olivat hyvin kiitollisia jopa saadessaan pienen pussin riisiä tai papuja. Minä sain huovan ja hygieniapakkauksen, jossa oli hammasharja, hammastahnaa, shampoota, saippua, kampa ja pesulappu.
Pian sen jälkeen kapinalliset iskivät jälleen. He polttivat maan tasalle talon, jossa asuin, ja kun juoksin liekkejä pakoon, ehdin pelastaa vain kaksi asiaa – pyhät kirjoitukseni ja hygieniapakkaukseni. Meidän oli elettävä pakosalla jonkin aikaa sen jälkeen, ja käytin hygieniapakkausta auttaakseni ympärilläni olevia. Puristin nokareen hammastahnaa jokaiselle, tai menimme joelle ja panin varoen saippuan kiertämään vuoron perään henkilöltä toiselle. Pakkaus oli meille hyvin arvokas. Huopakin oli korvaamaton. Se suojasi meitä monta päivää, kunnes kiedoin siihen vanhan naisen, joka oli kuollut ja jolla ei ollut mitään, missä hänet olisi voinut haudata.
Lopulta palasin takaisin kaupunkiini ja seurakuntaani. Silloin päätin, että haluan palvella lähetystyössä. Se oli minulle vaikea päätös, koska minulla ei ollut mitään ja jättäisin taakseni ihmiset, joita rakastin. Kun yritin tehdä päätöstä, luin kohdat OL 84:81 ja 88, joissa sanotaan: ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, mitä syötte tai mitä juotte tai millä vaatetatte itsenne – – sillä minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” Tiesin, että Herra pitäisi minusta huolen, joten lähetin lähetystyöhakemukseni, ja minut kutsuttiin Temppeliaukion lähetyskentälle Salt Lake Cityyn Utahiin.
Saavuin Utahiin käytännöllisesti katsoen tyhjin käsin, mutta halusin tuoda mukanani hygieniapakkaukseni, koska se merkitsi minulle niin paljon. Eräänä päivänä toverini ja minä olimme kiertokäynnillä humanitaarisessa keskuksessa Salt Lake Cityssä, ja tunnistin huovan, johon oli kirjottu Apuyhdistyksen logo aivan kuten siinä huovassa, joka minulla oli ollut Sierra Leonessa. Katselin ympärilleni ja näin samanlaisia hygieniapakkauksia ja tuttuja papu- ja riisipusseja ja aloin itkeä.
”Täältä ne siis tulivat!” ajattelin itsekseni. Kyyneleet virtasivat poskilleni, kun muistin, mitä nämä pakkaukset, joita oli kasoittain humanitaarisessa keskuksessa, olivat merkinneet ystävilleni ja minulle Sierra Leonessa. Olin niin kiitollinen Herralle, että hän säästi minut, toi evankeliumin elämääni ja antoi minun palvella lähetystyössä. Tiesin, että Hänen enkelinsä olivat todellakin olleet ympärilläni rohkaisemassa minua.