Toivoa evankeliumin toimituksista
Vaimoni vakuutti minulle puhelimessa, että hän voi paremmin ja että kaikki järjestyisi. Kolme päivää myöhemmin kaikki muuttui.
Olen syntynyt ja kasvanut Filippiineillä, jossa tapasin vaimoni Moninan ja solmimme avioliiton. Siellä syntyi myös poikamme Mark. 1990-luvun puolivälissä perheemme muutti Saipaniin, joka on pieni saari Tyynellämerellä. Siellä olimme aktiivisia jäseniä eräässä toisessa kirkossa. Näin silloin tällöin nuoria miehiä, jotka kulkivat pareittain eri puolilla saarta siististi valkoisiin paitoihin ja solmioihin pukeutuneina. Tiesin, että he olivat myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajia, mutta minulla ei ollut suunnitelmia liittyä mihinkään toiseen kirkkoon. Kun näin heidän tulevan vastaan, tapanani oli sananmukaisesti kääntyä ja juosta vastakkaiseen suuntaan.
Asenteeni lähetyssaarnaajia kohtaan muuttui, kun kaksi ystävääni, Mel ja Soledad Espinosa, kastettiin kirkon jäseniksi. He kannustivat perhettämme tapaamaan lähetyssaarnaajat, ja lähinnä uteliaisuudesta suostuimme tekemään niin. Ensimmäinen tapaamisemme oli elokuussa 2007, ja kun lähetyssaarnaajat kertoivat sanomastaan, tunsin jotakin voimallista. Sydämeni sykki nopeammin ja tunsin kihelmöintiä kaikkialla koko kehossani. Sain kuulla myöhemmin, että koko perheeni oli tuntenut innoitusta ja mielenylennystä. Seuraavina kuukausina tunteemme voimistuivat saadessamme enemmän tietoa Jeesuksen Kristuksen evankeliumista.
Siinä vaiheessa kun aloitimme tapaamiset lähetyssaarnaajien kanssa, Moninan voimat alkoivat hiipua, ja kaikkialle hänen kehoonsa ilmaantui omituisia kyhmyjä. Hänen niveltulehduksensa paheni ennen näkemättömällä tavalla. Haimme lääkärin apua, mutta mitkään testit eivät antaneet meille mitään vastauksia. Kun kuukaudet kuluivat, Moninan terveys heikkeni siihen pisteeseen, että hän tarvitsi lisää lääkärinhoitoa. Joulukuussa Monina lensi Filippiineille tapaamaan siellä olevia lääkäreitä. Minä jäin Saipaniin, jotta voisin jatkaa työntekoa ja huolehtia teini-ikäisestä pojastamme.
Ennen lähtöään Monina kertoi minulle, että kun hän palaisi Saipaniin, hän haluaisi mennä kasteelle. Hän pyysi myös, että jatkaisin tapaamisia lähetyssaarnaajien kanssa, vaikka hän jäisikin paitsi joitakin oppiaiheita. Lupasin hänelle, että Mark ja minä tekisimme niin.
Moninan ollessa Filippiineillä keskustelimme säännöllisesti, niin että sain kuulla hänen käynneistään lääkärissä ja hän sai kuulla, mitä me opimme evankeliumista. Vaimoni kertoi minulle tuntevansa päivä päivältä vähemmän kipuja, ja olin iloinen siitä, että lääkärinhoito tehosi. Tammikuun 2008 alkupuolella ostin lentolipun, jotta voisin käydä hänen luonaan, mutta hän oli varma siitä, että hän palaisi pian Saipaniin ja ettei ollut tarvetta tuhlata rahaa matkaan. Hän sanoi, että hän rakasti poikaamme ja minua ja kaipasi meitä, mutta vakuutti minulle, että kaikki järjestyisi.
Kolme päivää myöhemmin hän yllättäen kuoli. Syynä oli diagnosoimaton leukemia. Mark ja minä olimme järkyttyneitä – ja lohduttomia. Matkustimme heti Filippiineille hautajaisiin ja palasimme sitten Saipaniin. Se oli elämämme vaikeinta aikaa.
Tuntemani murhe oli niin syvää, että minun oli vaikea päästä joka aamu ylös vuoteesta. Eräänä erityisen vaikeana päivänä Mark muistutti minua jostakin, mitä lähetyssaarnaajat olivat opettaneet perheellemme. Hän sanoi: ”Isä, älä itke niin paljon. Äiti on Jumalan luona. Hän on henkimaailmassa.” Millaista kiitollisuutta tunsinkaan siitä, että oikeudenmukainen Jumala oli varannut Moninalle keinon jatkaa evankeliumin oppimista, että jokaisella joskus eläneellä on mahdollisuus joko ottaa vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi tai hylätä se – joko tässä elämässä tai seuraavassa.
Kun edelleen opin lisää Jeesuksen Kristuksen opetuksia, oivalsin, että taivaallinen Isä on antanut paljon enemmänkin: Hän on tehnyt mahdolliseksi myös sen, että Monina voi saada välttämättömät toimitukset kuten kasteen. Ennen kuin vaimoni lähti Filippiineille, olimme alkaneet puhua hänen kanssaan kasteesta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Vaikka hän ei kyennyt saamaan kastetta tässä elämässä, taivaallinen Isä ei ole jättänyt meitä vaille toivoa.
Seuraavina kuukausina meillä oli Markin kanssa monia koettelemuksia. Palattuani Filippiineille vaimoni hautajaisiin menetin työpaikkani. Myin automme maksaakseni Moninan sairaalakuluja. Lisäksi Markin ja minun piti totutella elämään ilman Moninaa. Vastoinkäymisistä huolimatta Mark ja minä saimme toivoa juuri löytämästämme uskosta, ja meidät kastettiin huhtikuussa 2008. Seuraavina kuukausina löysin uuden työpaikan ja sain maksettua sairaalalaskut. Asetimme Markin kanssa tavoitteen osallistua seurakuntamme matkaan Manilan temppeliin Filippiineille, jotta meidät voitaisiin sinetöidä yhteen perheenä.
Säästettyämme kaikki ylimääräiset tulomme ja valmistauduttuamme hengellisesti Mark ja minä matkustimme seurakuntamme kanssa temppeliin toukokuussa 2009. Kun valmistauduimme matkaan, koimme omakohtaisesti vastustajan tuhoisan käden sekä taivaallisen Isämme vahvistavan ja kohottavan rakkauden. Päivää ennen kuin meidän oli määrä lähteä temppeliin, sairastuin hyvin vakavasti. Muutamilla jäsenillä oli odottamattomia siirtolaisuusongelmia, kun taas toisilla oli vaikeuksia saada passi. Ystävämme Espinosat, jotka olivat tutustuttaneet perheeni evankeliumiin, menettivät työnsä viikkoa ennen kuin meidän oli määrä lähteä temppeliin. Mikä vielä pahempaa, seurakuntamme johtokunnan jäsen, jonka oli tarkoitus mennä temppeliin ensimmäistä kertaa, menetti isänsä tämän sairastuttua äkillisesti kolme päivää ennen matkaamme. Mutta lopulta Herra vahvisti meitä jokaista ja teki mahdolliseksi sen, että 42 seurakuntamme jäsentä pääsi temppeliin. Kuusitoista meistä meni sinne ensimmäistä kertaa.
Vuoden 2009 toukokuun 13. on päivä, jota en koskaan unohda. Kun saavuin temppeliin, vaimoni kuoleman aiheuttama taakka ja tuska kaikkosivat välittömästi. Vaikka temppelissä minua alkuun jännitti, koska en tiennyt täsmälleen, mitä tehdä tai minne mennä, minuun teki vaikutuksen se tyyni, rauhallinen henki, jota tunsin heti astuttuani sisään. Se oli hyvin erilaista kuin vilkkaiden katujen tunnelma heti temppelin ovien ulkopuolella.
Päivän edetessä temppelikokemukseni muodostui entistä merkityksellisemmäksi ja voimallisemmaksi. Aamulla seurakuntamme osallistui kasteisiin kuolleiden puolesta. Katsellessani huomasin ajattelevani vaimoani, joka oli ilmaissut puolitoista vuotta aiemmin halunsa mennä kasteelle. Sitten näin omin silmin, kuinka tuo toive toteutui, kun eräs ystävä kastettiin Moninan hyväksi ja puolesta.
Merkittävin osa matkaani seurasi kuitenkin myöhemmin sinä iltapäivänä, kun astuin sinetöimishuoneeseen. Olimme solmineet vaimoni kanssa avioliiton vuosia aikaisemmin, mutta meitä ei ollut vihitty temppelissä taivaallisen Isän pappeuden valtuudella. Kun vaimoni kuoli, luulin menettäneeni hänet ainiaaksi. Mutta kun keskustelin lähetyssaarnaajien kanssa, opin, että temppelissä perhe voidaan sinetöidä yhteen iankaikkisuudeksi.
Kävellessäni Manilan temppelissä sinetöimishuoneeseen liikutuin syvästi. Kasteestani asti olin tiennyt, että evankeliumin siunaukset ovat todellisia, mutta sillä hetkellä minä koin todella niiden arvon. Kun Mark ja minä polvistuimme alttarin ääreen sinetöitäväksi perheenä, tunsin vaimoni läsnäolon. Kuulin hänen äänensä, ja oli kuin olisin pidellyt häntä kädestä. Tunsin Moninan läsnäolon kaikin sydämeni tuntein. Tiesin silloin, että me olimme iankaikkinen perhe.
Kuvitus Bjorn Thorkelson
Lähetystyöoppiaiheet auttoivat perhettämme kokemaan mielenylennystä ja innoitusta. Vähänpä tiesimme, kuinka paljon tarvitsisimme tuota lohtua tulevina kuukausina.
Temppelissä poikani kanssa saimme takaisin sen, minkä luulin meidän menettäneen ainiaaksi.