Ystäväni loukkasi minua

Natalija Fjodorovna Frolova, Alankomaat

Seurakunnassani kirkossa Venäjällä minulla oli ystävä, jonka kanssa olin kaikissa kirkon toiminnoissa. Meillä oli paljon yhteistä, minulla oli todella hauskaa hänen kanssaan, ja olin iloinen siitä, että minulla oli niin hyvä ystävä.

Mutta sitten tapahtui jotakin outoa. Ilman mitään selvää syytä hän loukkasi minua pahoin. Hän ei pyytänyt anteeksi, ja niin lakkasin olemasta tekemisissä hänen kanssaan. En edes tervehtinyt häntä sunnuntaisin. Näin jatkui kaksi kuukautta. Se teki kipeää, ja olin onneton, mutta hän ei sanonut mitään.

Sitten sain tietää, että hän oli muuttamassa pois kaupungistamme. Ajattelin, ettei suhteemme saisi jäädä sellaiseksi vaan meidän pitäisi tehdä sovinto. Samoihin aikoihin muistin Mormonin kirjasta yhden kohdan: ”Mene veljesi luo ja tee ensin sovinto veljesi kanssa ja tule sitten minun luokseni täysin vilpittömin sydämin, niin minä otan sinut vastaan” (3. Nefi 12:24).

Minun oli vaikeaa nöyrtyä ja ottaa ensimmäinen askel, mutta rukoilin ja soitin sitten hänelle. En tiennyt, miten hän reagoisi, ja olin valmistautunut pahimpaan. Se, mitä kuulin, oli minulle täysi yllätys.

Hän pyysi vilpittömästi minulta anteeksi, ja saatoin kuulla hänen äänestään, että hän oli kärsinyt paljon tekonsa vuoksi – aivan kuten minäkin. Ennen kaikkea muistan yhden lauseen, jonka hän toisti kolme kertaa: ”Natalija, kiitos, että soitit!”

Olin hyvin onnellinen! Hän muutti pois vähän sen jälkeen, mutta me erosimme parhaina ystävinä.

Se, että opimme rakastamaan toisiamme ja antamaan anteeksi toisillemme, on yksi vaikeimmista tehtävistämme. Anteeksianto – etenkin, kun syy ei ole meissä – vaatii meitä nöyrtymään ja voittamaan ylpeytemme. Opin, että kannattaa ottaa ensimmäinen askel kohti anteeksiantoa ja sovintoa.