Kun minusta tuli näkymätön
Olimme juuri saapuneet motellihuoneeseemme, kun puhelin soi. Tiesin, että kuulisimme huonoja uutisia Jodista, yhdeksän kuukauden ikäisestä sisarestani. Hän oli ollut koomassa syntymästään asti ja tarvitsi ympärivuorokautista tarkkailua ja letkuruokintaa. Olimme jättäneet Jodin tilapäisesti hoitokeskukseen, jotta perheemme voisi viettää kipeästi kaivattua lomaa.
Vastasin puhelimeen. Soittaja oli isoisäni. Hänen äänensä oli luja: ”Hae isäsi puhelimeen.”
Heidän keskustelunsa päättyi lyhyeen. Pelkoni osoittautui oikeaksi. Jodi oli kuollut.
Seuraavana päivänä, kun olimme tulleet kotiin, henkäisin helpotuksesta. Koulubussi oli kadun päässä. Ystäväni tulisivat. Viimeinkin minulla olisi joku ikäiseni, jonka kanssa voisin jakaa tuskani.
Mutta kun seisoin ajotiellä odottamassa ystäviäni, tapahtui jotakin omituista. Oli melkein kuin minusta olisi tullut näkymätön. Katselin, kun ystäväni menivät kadun yli toiselle puolelle ja jatkoivat juttelemista toistensa kanssa. He eivät edes katsoneet minuun.
Seuraavana aamuna ystäväni eivät hakeneet minua niin kuin tavallisesti. ”Se on ymmärrettävää”, ajattelin. He varmaankin tiesivät, etten ollut menossa kouluun hautajaisjärjestelyjen takia. Mutta he eivät tulleet seuraavana eivätkä sitä seuraavana eivätkä sitä seuraavana päivänä. Eivätkä he odottaneet minua koulun jälkeenkään.
Sinä aikana perheeni sai paljon tukea Apuyhdistykseltä ja muilta seurakunnan jäseniltä. Kanapadasta ei kuitenkaan ollut suurtakaan lohtua 13-vuotiaalle tuskaisalle sydämelleni. Kun menin taas toimintailtaan, neuvojani piti oppiaiheen elämästä kuoleman jälkeen. Aloin itkeä. Neuvojani laski katseensa ja jatkoi lukemista. Luokkatoverini katsoivat eteensä. Minä nyyhkytin. Kuinka toivoinkaan, että joku olisi itkenyt kanssani tai kietonut kätensä ympärilleni.
Muistellessani noita tapahtumia ymmärrän, etteivät ystäväni olleet julmia tai piittaamattomia. He vain eivät tienneet, kuinka olisivat suhtautuneet tuskaani. He olettivat, että halusin surra rauhassa, ja että koska minulla oli suruaika, en haluaisi tehdä mitään hauskaa.
Toivon, että ystäväni ja neuvojani olisivat tajunneet seuraavat asiat:
Ole ystäväsi tukena. Vie hänelle viesti tai kukka, mutta mikä tärkeintä, vie itsesi. Kiedo kätesi hänen ympärilleen ja anna hänen tietää, että välität. Ja mene kaikin mokomin hautajaisiin.
Ota ystäväsi mukaan asioihin, joita normaalisti teette. Ystäväsi joutuu jo sopeutumaan rakkaan ihmisen menettämiseen. Älä pakota häntä sopeutumaan myös ystävyytesi menettämiseen. Tuttujen asioiden tekemisessä on jotakin lohduttavaa.
Älä tunne tarvetta pitää saarnaa elämästä kuoleman jälkeen. Kun sentyyppinen oppiaihe pidetään, tee kuten Alma neuvoi: Ole halukas ”suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 18:9). Ystäväsi luultavasti jo tietää, että hän tulee näkemään hänelle rakkaan ihmisen jälleen, ja ellei hän tiedä, aihe tulee luontevalla tavalla esiin, kun hän kertoo ajatuksistaan ja huolistaan. Silloin sinun on oikea hetki todistaa pelastussuunnitelmasta.
Vuosi sisareni kuoleman jälkeen kuoli ystäväni äiti. Minä tunsin suunnatonta surua. Ajattelin: ”Seuraavan kerran kun näen hänet, kerron hänelle, kuinka pahoillani olen.” Muistaen sitten oman kokemukseni tiesin, että ystäväni tarvitsi minua juuri silloin. Kun kävelin hänen kotiinsa, tunsin levottomuutta. Mitä jos hän ei halunnut nähdä minua? Ehkäpä hänen perheensä ei halunnut minua sinne. Pitäisikö minun odottaa ja puhua hänen kanssaan myöhemmin? Mutta kun hän avasi oven, näin heti, että hän oli iloinen siitä, että tulin. Hänen isällään ja vanhemmilla sisaruksillaan oli kädet täynnä työtä hautajaisten järjestämisessä. Me lähdimme kävelylle. Minun ei tarvinnut huolehtia siitä, mitä sanoisin. Hän oli äänessä enimmän aikaa.
Kuvitus Carolyn Vibbert