Ole kiltti ja lähetä joku
Wendy Walkowiak, Utah, USA
Vaikean raskauden aikana odottaessani toista lastani jouduin syömään lääkettä, etten saisi keskenmenoa. Lääke lisäsi väsymystäni ja huonovointisuuttani.
Tilannetta pahensi vielä se, että aviomieheni teki 15-tuntista työpäivää yrittäen selviytyä uuden menestyvän yrityksensä hoidosta, olimme juuri muuttaneet uuteen kaupunkiin ja vanhempani asuivat 400 mailin (640 km) päässä. En tuntenut ketään, minun oli pysyttävä makuulla ja hoidettava leikki-ikäistä lasta. Minua pelotti, ja tunsin olevani yksin.
Tässä tilassa käännyin sen ainoan puoleen, johon tiesin voivani luottaa – taivaallisen Isäni. Polvistuin vuoteeni ääreen ja rukoilin: ”Taivaallinen Isä, tiedän, että olen luvannut vuosien ajan, että palaisin takaisin kirkkoon, ja taidan olla nyt valmis. Mutta minulla ei ole rohkeutta tehdä sitä yksin. Voisitko lähettää jonkun kutsumaan minut kirkkoon?”
Seuraavana päivänä soi ovikello. Makasin sotkuisen olohuoneen sohvalla yöpuku päälläni ja pahoinvoivana, joten en noussut avaamaan ovea. Muutamaa minuuttia myöhemmin mieleeni juolahti: mitä jos tuo ovikellon soitto oli vastaus rukouksiini ja joku oli tullut kutsumaan minua kirkkoon?
Menin takaisin makuuhuoneeseen, polvistuin uudelleen ja rukoilin: ”Taivaallinen Isä, olen todella pahoillani, etten avannut ovea. Jos lähetit jonkun puhumaan kanssani, lupaan olla valmis häntä varten huomenna, jos lähetät hänet uudelleen.”
Seuraavana päivänä nousin sängystä, kävin suihkussa, pukeuduin vieraita varten ja vietin päivän siivoamalla talon. Sitten odotin kärsivällisesti, että ovikello soisi uudelleen. Se soi. Kun avasin sen, näin kynnykselläni seisomassa kaksi naista.
”Me olemme kotikäyntiopettajasi”, he sanoivat. ”Tiedätkö, mitä kotikäyntiopetus on?”
”Tiedän kyllä”, vastasin innoissani siitä, että he olivat tulleet takaisin. ”Tulkaa sisään.”
Toinen noista kotikäyntiopettajista oli Alkeisyhdistyksen johtaja, ja hän alkoi piipahdella säännöllisesti varmistamassa, että minulla oli kaikki hyvin. Hän jopa tarjoutui viemään leikki-ikäiseni kirkkoon ja järjestämään kokoaikaisten lähetyssaarnaajien käynnit. Käynnit vahvistivat todistustani ja antoivat minulle rohkeutta palata kirkkoon.
En saata uskoa, että elin niin monta vuotta rukoilematta taivaallista Isää ja saamatta Häneltä turvaa ja ohjausta. On suuri siunaus saada Vapahtajan apua, niin että voin kantaa kuormani Hänen rakkautensa ja armonsa turvin. Olen parempi ihminen Hänen rakkautensa ansiosta, ja tunnen olevani yhä enenevässä määrin sellainen ihminen, jollainen olin, kun kävin nuoruudessani kirkossa.
Taivaallinen Isä on osoittanut minulle, että Hänen kauttaan kaikki on mahdollista. Hän pyytää meiltä ainoastaan, että me uskomme Hänen kykyynsä vastata rukouksiimme.