Hän ei suostunut antamaan periksi kohdallani
Kun liityin kirkkoon vuonna 1990, ystävystyin hienojen perheiden kanssa, sain tehtävän kirkossa ja tunsin, että kuuluin joukkoon. Mutta vuotta myöhemmin, muutettuani uuteen seurakuntaan, aloin ajautua pois. Lakkasin käymästä kokouksissa ja aloin seurustella miehen kanssa, joka ei ollut kirkon jäsen.
Uskoin yhä, että kirkko on totta. En vain uskonut, että olisin sinne enää riittävän hyvä. Sitten Kathysta tuli kotikäyntiopettajani.
Muutaman ensimmäisen kuukauden aikana Kathy soitti joka kuukausi ja yritti sopia tapaamisen. Koska välttelin aina hänen käyntejään, hän alkoi sen sijaan postittaa minulle kotikäyntiopetussanoman. Joka kuukausi sanoma tuli täsmällisesti perille. Näin jatkui neljän vuoden ajan, jopa senkin jälkeen kun menin naimisiin poikaystäväni kanssa ja me saimme kaksi lasta.
Joinakin kuukausina heitin sanoman pois lukematta sitä. Toisina kuukausina luin sen ja heitin sen sitten pois. Kun avioliittoni epäonnistui, huomasin jääneeni yksin kasvattamaan leikki-ikäistä ja sylivauvaa. Tarvitsin äkkiä vastauksia. Kun kuukausittainen kotikäyntiopetussanoma tuli jälleen, päätin lähteä kirkkoon ensimmäisen kerran aikoihin.
Tunsin oloni hyvin omituiseksi, aivan kuin kaikki syntini olisi kirjoitettu kasvoilleni. Eräs sisar, jonka olin tuntenut nuorten naimattomien aikuisten ohjelmassa, toivotti minut tervetulleeksi, ja istuuduimme vierekkäin. Äkkiä paikalle tuli Kathy. Käänsin katseeni, koska minua nolotti se, etten ollut vastannut yhteenkään noista ystävällisistä viesteistä. Hän hymyili minulle, jutteli hetken vierustoverini kanssa ja istuutui sitten miehensä viereen.
Kun tulin seuraavana päivänä töistä kotiin, puhelinvastaajassa oli viesti Kathylta. En voinut soittaa hänelle takaisin. Tiesin heti, että hän halusi kertoa minulle, etten saanut tulla enää kirkkoon, että syntini olivat olleet liian suuria. Minusta tuntui pahalta, että Kathyn piti välittää tuo viesti minulle, mutta tiesin, että se oli totta. Minulla ei ollut paikkaa vanhurskaiden joukossa. En voinut soittaa hänelle takaisin, mutta hän soitti minulle taas seuraavana iltana.
”Haluan pyytää anteeksi”, hän sanoi.
Miksi ihmeessä Kathy tunsi tarvetta pyytää anteeksi minulta?
”En tunnistanut sinua, kun näin sinut kirkossa sunnuntaina”, hän sanoi. ”Kysyin sakramenttikokouksen jälkeen sisarelta, jonka vieressä istuit, kuka olet. Siinä vaiheessa olit jo lähtenyt. Oli niin hienoa nähdä sinut.”
Olin aivan ällistynyt.
”Toivottavasti voimme istua yhdessä seuraavan kerran kun tulet kirkkoon”, Kathy lisäsi.
”Se olisi mukavaa”, sanoin äkillisen tunnekuohun vallassa.
Istuimme tosiaan vierekkäin seuraavana sunnuntaina – ja monena sunnuntaina sen jälkeen. Hän innoitti minua olemaan parempi äiti, parempi kirkon jäsen ja parempi kotikäyntiopettaja. Hän kuunteli aina kärsivällisesti ja arvostelematta, aivan kuten ajattelin Vapahtajankin varmaan tekevän.
Kathy istui vieressäni sinä päivänä, kun sain endaumenttini, ja sinä päivänä, kun solmin avioliiton temppelissä uuden aviomieheni kanssa. Hän pysyi kotikäyntiopettajanani siihen asti kun muutimme muualle. Hänen palvelemisensa siunasi perhettäni tavoilla, joita hän ei varmaan olisi koskaan voinut kuvitella – kaikki vain siksi, ettei hän suostunut antamaan periksi kohdallani.