Tuhlaajan lämmin vastaanotto
Brigham Youngin yliopiston hartaustilaisuudessa 9. helmikuuta 2010 pidetystä puheesta. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Vertaus tuhlaajapojasta tuo erittäin selkeästi esiin laajan kirjon inhimillisiä luonteenpiirteitä. Ensinnäkin on itsekeskeinen tuhlaajapoika, joka ei ole kiinnostunut kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestään. Mutta elettyään riehakkaasti hän huomasikin, että ”jumalattomuus ei ole koskaan ollut onnea” (Alma 41:10), ja ”meni itseensä” (Luuk. 15:17). Hän tajusi viimein, kenen poika hän oli, ja kaipasi päästä taas yhteen isänsä kanssa.
Hänen röyhkeä, itsekäs luonteensa väistyi nöyryyden ja särkyneen sydämen ja murtuneen mielen tieltä, kun hän tunnusti isälleen: ”Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.” (Luuk. 15:21.) Mennyttä oli murrosiän kapina, lapsellinen itsekkyys ja herkeämätön mielihyvän tavoittelu, ja niiden tilalla oli aluillaan oleva halu tehdä hyvää alati. Jos olemme täysin rehellisiä itsellemme, me jokainen tunnustamme, että meissä kussakin on tai on ollut vähäsen tuhlaajapoikaa.
Ja sitten on isä. Jotkut voivat arvostella häntä siitä, että hän oli liian avokätinen suostuessaan nuoremman poikansa pyyntöön antaa tälle tämän osuus omaisuudestaan (ks. Luuk. 15:12). Vertauksen isä ymmärsi epäilemättä oikein hyvin tahdonvapauden ja valinnanvapauden jumalallisen periaatteen, josta taivaassa käydyssä kuolevaisuutta edeltävässä sodassa oli ollut kyse. Hän ei halunnut pakottaa poikaansa olemaan kuuliainen.
Mutta tämä rakastava isä ei koskaan antanut periksi kurittoman poikansa kohdalla, ja isän hellittämätön valppaus tulee esiin koskettavissa sanoissa: ”Kun poika vielä oli kaukana, isä – – heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” (Luuk. 15:20.) Sen lisäksi että isä näytti avoimesti kiintymyksensä poikaansa kohtaan, hän pyysi palvelijoitaan hakemaan tälle vaatteet, kengät jalkaan ja sormuksen sormeen ja neuvoi heitä teurastamaan syöttövasikan julistaen iloisesti: ”Hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt” (Luuk. 15:24).
Vuosien ajan tämä isä oli kehittänyt sellaista myötätuntoista, anteeksiantavaista, rakastavaista luonteenlaatua, ettei hän voinut tehdä muuta kuin rakastaa ja antaa anteeksi. Tämä on meidän kaikkien lempivertaus koko maailmassa, koska se antaa meille jokaiselle toivoa, että rakastava taivaallinen Isä ikään kuin seisoo tiellä innokkaasti odottamassa jokaisen tuhlaajalapsensa saapumista takaisin kotiin.
Ja nyt vanhempaan, kuuliaiseen poikaan, joka esitti anteeksiantavaiselle isälleen tämän vastalauseen: ”Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa.
Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!” (Luuk. 15:29–30.)
Aivan kuten meissä jokaisessa saattaa olla hiukan tuhlaajapoikaa, voi olla myös niin, että meitä jokaista tahraavat myös vanhemman pojan ominaisuudet. Apostoli Paavali kuvaili, että Hengen hedelmää ovat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal. 5:22–23). Ehkä olikin niin, että vanhempi poika oli tosiaan ollut kuuliainen isälleen, mutta tuon kuuliaisen pinnan alla kuohui peitelty omahyväisyys ja luonteenlaatu, joka oli tuomitseva, ahne ja täysin vailla myötätuntoa. Hänen elämänsä ei heijastanut Hengen hedelmää, sillä hän ei ollut levollinen vaan pikemminkin erittäin huolestunut siitä, mitä hän piti törkeän epäoikeudenmukaisena kohteluna.