Pappeus – pyhä lahja
Presidentti Thomas S. Monson
Meille jokaiselle on uskottu yksi kallisarvoisimmista lahjoista, mitä on koskaan ihmiskunnalle suotu.
Yksi elävimmistä muistoistani on se, kun osallistuin pappeuskokoukseen juuri asetettuna diakonina ja lauloin alkulaulua ”Te pojat Jumalan, te saitte pappeuden”1. Tänä iltana kaikille tänne konferenssikeskukseen ja todellakin ympäri maailmaa kokoontuneille myötäilen tuon erityisen laulun henkeä ja sanon teille: ”Te pojat Jumalan, te saitte pappeuden.” Pohtikaamme kutsumustamme, miettikäämme vastuutamme, ottakaamme selville velvollisuutemme ja seuratkaamme Herraamme Jeesusta Kristusta. Vaikka ikämme, tapamme tai kansallisuutemme ovatkin ehkä erilaiset, me olemme yhtä pappeuskutsumuksessamme.
Meille jokaiselle se, että Johannes Kastaja palautti Aaronin pappeuden Oliver Cowderylle ja Joseph Smithille, on mitä merkittävin asia. Samoin se, että Pietari, Jaakob ja Johannes palauttivat Melkisedekin pappeuden Josephille ja Oliverille, on kallisarvoinen tapahtuma.
Suhtautukaamme mitä vakavimmin niihin kutsumuksiin, vastuisiin ja velvollisuuksiin, joita meillä oleva pappeus tuo mukanaan.
Tunsin suurta vastuuta, kun minut kutsuttiin diakonien koorumini sihteeriksi. Valmistin mitä tunnollisimmin pöytäkirjat, joita pidin, sillä halusin tehdä aivan parhaani tuossa kutsumuksessa. Tunsin suurta ylpeyttä työstäni. Kaikkeni tekeminen aivan parhaan kykyni mukaan on ollut tavoitteeni jokaisessa tehtävässä, joka minulla on ikinä ollut.
Toivon, että jokaiselle nuorelle miehelle, joka on asetettu Aaronin pappeuteen, annetaan hengellistä ymmärrystä sen kutsumuksen pyhyydestä, johon hänet on asetettu, sekä tilaisuuksia pitää tuo kutsumus kunniassa. Minä sain sellaisen tilaisuuden diakonina, kun piispakunta pyysi minua viemään sakramentin eräälle vuoteenomana olevalle miehelle, joka asui noin puolentoista kilometrin päässä seurakuntakeskuksestamme. Kun koputin sinä erityisenä sunnuntaiaamuna veli Wrightin oveen ja kuulin hänen heikon äänensä kutsuvan: ”Tule sisään”, astuin paitsi hänen vaatimattomaan mökkiinsä myös huoneeseen, joka oli täynnä Herran Henkeä. Menin veli Wrightin vuoteen vierelle ja nostin varoen leipäpalan hänen huulilleen. Sitten pitelin vesikuppia, jotta hän voisi juoda. Kun lähdin, näin kyyneliä hänen silmissään hänen sanoessaan: ”Jumala siunatkoon sinua, poikani.” Ja Jumala siunasi minua – opin arvostamaan sakramentin pyhiä vertauskuvia ja pappeutta, joka minulla on.
Yksikään diakoni, opettaja tai pappi seurakunnassamme ei koskaan unohda muistorikasta käyntiämme Utahin Clarkstoniin Mormonin kirjan yhden silminnäkijän, Martin Harrisin, haudalle. Kun ympäröimme korkean graniittipilarin, joka on hänen hautakivensä, ja yksi koorumin johtohenkilöistä luki meille Mormonin kirjan alussa olevan Kolmen silminnäkijän todistuksen vaikuttavat sanat, me opimme rakastamaan tuota pyhää aikakirjaa ja siinä olevia totuuksia.
Noiden vuosien aikana tavoitteemme oli tulla sellaisiksi kuin Moosian pojat. Heistä sanottiin:
”He olivat vahvistuneet totuuden tuntemisessa, sillä he olivat miehiä, joilla oli terve ymmärrys, ja he olivat tutkineet tarkoin kirjoituksia tunteakseen Jumalan sanan.
Mutta ei tässä ole kaikki; he olivat omistautuneet paljolle rukoukselle ja paastolle; sen tähden heillä oli profetian henki ja ilmoituksen henki, ja kun he opettivat, he opettivat Jumalan voimalla ja valtuudella.”2
En keksi arvokkaampaa tavoitetta, joka nuorella miehellä voi olla, kuin että häntä kuvattaisiin samoin kuin Moosian uskollisia ja vanhurskaita poikia.
Kun 18-vuotispäiväni lähestyi ja valmistauduin astumaan asepalvelukseen, joka oli pakollinen nuorille miehille toisen maailmansodan aikana, sain suosituksen Melkisedekin pappeuden saamiseksi, mutta ensin minun piti sopia puhelimitse puhuttelusta vaarnanjohtajani Paul C. Childin kanssa. Hän oli mies, joka rakasti pyhiä kirjoituksia ja ymmärsi niitä, ja hänen tarkoituksenaan oli, että kaikkien muidenkin pitäisi samalla tavoin rakastaa ja ymmärtää niitä. Koska olin kuullut muutamilta ystäviltäni, että hän pitää varsin yksityiskohtaisia ja perusteellisia puhutteluja, halusin tuoda esille mahdollisimman vähän pyhien kirjoitusten tuntemustani. Kun siis soitin hänelle, ehdotin, että tapaisimme seuraavana sunnuntaina ajankohtana, jonka tiesin olevan vain tuntia ennen kuin hänen sakramenttikokouksensa alkaisi.
Hän vastasi: ”Voi veli Monson, silloin meille ei jäisi riittävästi aikaa tutkia pyhiä kirjoituksia.” Sitten hän ehdotti ajankohtaa, joka oli kolme tuntia ennen hänen sakramenttikokoustaan, ja neuvoi minua tuomaan mukanani omat alleviivatut ja rinnakkaisviittein merkityt pyhät kirjoitukseni.
Kun saavuin hänen kotiinsa sinä sunnuntaina, minua tervehdittiin lämpimästi, ja sitten puhuttelu alkoi. Vaarnanjohtaja Child sanoi: ”Veli Monson, sinulla on Aaronin pappeus. Ovatko enkelit koskaan palvelleet sinua?” Vastasin, etteivät olleet. Sitten hän kysyi, tiesinkö, että olin oikeutettu siihen, ja vastasin jälleen, etten ollut tiennyt sitä.
Hän opasti: ”Veli Monson, toista ulkoa Opin ja liittojen luku 13.”
Aloitin: ”Teille, kanssapalvelijoilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen…”
”Pysähdy”, vaarnanjohtaja Child käski. Sitten hän neuvoi tyynellä, hyväntahtoisella äänenpainolla: ”Veli Monson, älä koskaan unohda, että Aaronin pappeuden haltijana sinä olet oikeutettu enkelien palvelukseen.”
Oli melkein kuin siinä huoneessa olisi sinä päivänä ollut enkeli. En ole koskaan unohtanut sitä puhuttelua. Tunnen yhä tuon juhlavan tapaamisen hengen, kun luimme yhdessä Aaronin pappeuden ja Melkisedekin pappeuden vastuista, velvollisuuksista ja siunauksista – siunauksista, joita tulee paitsi meille myös perheellemme ja muille, joita meillä on etuoikeus palvella.
Minut asetettiin vanhimmaksi, ja päivää ennen kuin lähdin aktiivipalvelukseen laivastoon, seurakuntamme piispakunnan jäsen oli yhdessä perheeni ja ystävieni kanssa juna-asemalla jättämässä minulle hyvästejä. Juuri ennen kuin juna lähti, hän pani käteeni pienen kirjasen nimeltä Lähetyssaarnaajan käsikirja. Nauroin ja huomautin, etten ollut lähdössä lähetystyöhön.
Hän vastasi: ”Ota se kuitenkin. Siitä saattaa olla hyötyä.”
Siitä oli. Tarvitsin tukevan nelikulmaisen esineen merimiessäkkini pohjalle, jotta vaatteeni pysyisivät paremmin ojennuksessa eivätkä näin rypistyisi niin helposti. Lähetyssaarnaajan käsikirja oli juuri sitä, mitä tarvitsin, ja se palveli hyvin merimiessäkissäni 12 viikkoa.
Joululomallemme lähtöä edeltäneenä iltana ajatuksemme olivat kotona. Parakeissa oli hiljaista, mutta sitten hiljaisuuden rikkoi kaverini viereisessä punkassa – Leland Merrill -niminen mormonipoika – joka alkoi voihkia tuskissaan. Kysyin syytä siihen, ja hän sanoi, että hän tunsi itsensä todella sairaaksi. Hän ei halunnut mennä tukikohdan sairastuvalle, sillä hän tiesi, että jos hän tekisi niin, häntä ei päästettäisi seuraavana päivänä kotiin.
Hänen tilansa näytti huonontuvan tuntien edetessä. Viimein, koska hän tiesi, että olin vanhin, hän pyysi minua antamaan hänelle pappeuden siunauksen.
En ollut koskaan aiemmin antanut pappeuden siunausta, en ollut koskaan saanut siunausta enkä ollut koskaan nähnyt annettavan siunausta. Kun rukoilin mielessäni apua, muistin merimiessäkkini pohjalla olevan Lähetyssaarnaajan käsikirjan. Tyhjensin säkin nopeasti ja vein kirjan yövalon ääreen. Siitä luin, kuinka sairaita siunataan. Monien uteliaiden merimiesten katsellessa annoin siunauksen. Ennen kuin sain kaiken pakatuksi takaisin säkkiini, Leland Merrill nukkui kuin lapsi. Hän heräsi seuraavana aamuna tuntien olonsa täysin terveeksi. Kiitollisuus, jota kumpikin meistä tunsi pappeuden voimasta, oli suunnaton.
Vuodet ovat tuoneet minulle enemmän tilaisuuksia antaa siunauksia niitä tarvitseville kuin pystyn millään laskemaan. Jokainen tilaisuus on herättänyt minussa syvän kiitollisuuden siitä, että Jumala on uskonut minulle tämän pyhän lahjan. Minä kunnioitan pappeutta. Olen nähnyt sen voiman yhä uudelleen. Olen nähnyt sen vahvuuden. Olen ihaillut sen aikaansaamia ihmeitä.
Veljet, meille jokaiselle on uskottu yksi kallisarvoisimmista lahjoista, mitä on koskaan ihmiskunnalle suotu. Kun kunnioitamme pappeuttamme ja elämme elämäämme niin, että olemme kaikkina aikoina kelvollisia, kauttamme virtaa pappeuden siunauksia. Rakastan sanoja, jotka ovat Opin ja liittojen luvun 121 jakeessa 45. Siinä kerrotaan, mitä meidän on tehtävä ollaksemme kelvollisia: ”Sisimpäsi olkoon täynnä rakkautta kaikkia ihmisiä ja uskon huonekuntaa kohtaan, ja hyve kaunistakoon ajatuksiasi lakkaamatta; silloin sinun luottamuksesi vahvistuu Jumalan edessä ja pappeuden oppi laskeutuu sieluusi kuin kaste taivaasta.”
Jumalan pappeuden haltijoina me olemme mukana Herran Jeesuksen Kristuksen työssä. Olemme vastanneet Hänen kutsuunsa ja olemme Hänen asiallaan. Oppikaamme Hänestä. Seuratkaamme Hänen jalanjäljissään. Eläkäämme Hänen opetustensa mukaan. Kun niin teemme, me olemme valmiita mihin tahansa palvelutyöhön, johon Hän meidät kutsuu. Tämä on Hänen työtään. Tämä on Hänen kirkkonsa. Hän on todellakin johtajamme, kirkkauden Kuningas, itse Jumalan Poika. Todistan, että Hän elää, ja lausun tämän todistuksen Hänen pyhässä nimessään, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.