Siin yhtyy totuus, rakkaus
Vanhin Jeffrey R. Holland
kahdentoista apostolin koorumista
Jeesus Kristus kärsi, kuoli ja nousi kuolleista, jotta Hän voisi nostaa meidät iankaikkiseen elämään.
Ilman turvaköysiä, valjaita tai minkäänlaisia kiipeilyvarusteita kaksi veljestä – Jimmy, 14, ja John, 19, (vaikka nämä eivät olekaan heidän oikeat nimensä) – yrittivät kiivetä ylös jyrkkää kanjonin seinämää Snow Canyon State Parkissa Etelä-Utahissa, omalla kotiseudullani. Rankan nousun loppumetreillä he huomasivat, että ulkoneva kallionkieleke esti heidän pääsynsä aivan huipulle asti. He eivät päässeet sen yli, eivätkä he enää voineet perääntyäkään. He olivat jääneet loukkuun. John onnistui vaivoin saamaan tarpeeksi tukevan jalansijan, jotta pystyi työntämään nuoremman veljensä turvaan kielekkeen päälle. Hän ei kuitenkaan mitenkään saanut nostettua itseään ylös. Mitä enemmän hän yritti löytää sormilleen tai jaloilleen paikkaa, josta ponnistaa ylös, sitä enemmän hänen lihaksensa alkoivat kouristella. Hän oli joutumassa paniikkiin ja alkoi pelätä henkensä puolesta.
John ei pystyisi kestämään paljon pidempään, joten hän päätti, että hänen ainut mahdollisuutensa oli hypätä suoraan ylöspäin ja yrittää saada ote yläpuolella olevasta kielekkeestä. Jos se onnistuisi, hän saattaisi melkoisilla käsivoimillaan kiskoa itsensä turvaan.
Hän kertoo omin sanoin:
”Ennen kuin hyppäsin, käskin Jimmyä etsimään tarpeeksi vahvan puunoksan, jonka ojentaisi minulle, vaikka tiesinkin, ettei sillä kallioisella huipulla ollut mitään sen kaltaistakaan. Se oli vain epätoivoinen hämäys. Jos hyppyni epäonnistuisi, olisin ainakin varmistanut, ettei pikkuveljeni joutuisi näkemään minun putoavan kohti kuolemaa.
Annoin hänelle tarpeeksi aikaa päästä kauemmaksi ja lausuin viimeisen rukoukseni – halusin perheeni tietävän, että rakastan heitä, ja Jimmyn pääsevän itsekseen kotiin turvallisesti – ja sitten hyppäsin. Ponnistuksessani oli niin paljon adrenaliinia, että hypätessäni käsivarteni ulottuivat kielekkeen yli melkein kyynärpäihini asti. Mutta kun läjäytin käteni kielekkeen pintaan, tunsin vain sileän kiven päällä olevaa irtohiekkaa. Muistan vieläkin, miltä hiekka tuntui, kun roikuin siinä ilman mitään, mistä pitää kiinni – ei reunaa, ei kohoumaa, ei mitään, mihin olisin voinut tarttua tai mistä olisin saanut otteen. Tunsin sormieni liukuvan hitaasti hiekkaisella pinnalla. Tiesin elämäni päättyvän.
Mutta sitten yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaksi kättä ilmestyi jostakin kallionkielekkeen yläpuolelta ja tarttui ranteisiini sellaisella voimalla ja lujuudella, jota niin pienistä käsistä ei uskoisi löytyvänkään. Uskollinen pikkuveljeni ei ollutkaan lähtenyt etsimään kuvitteellista puunoksaa. Hän oli arvannut tarkalleen, mitä aioin tehdä, eikä ollut liikahtanutkaan paikoiltaan. Hän oli yksinkertaisesti odottanut – hiljaa, miltei hengittämättä – tietäen tarkkaan, että olisin tarpeeksi hölmö yrittääkseni sellaista hyppyä. Kun hyppäsin, hän tarttui minuun, piti minusta kiinni eikä antanut minut pudota. Nuo vahvat veljelliset käsivarret pelastivat henkeni sinä päivänä, jolloin roikuin avuttomana pudotuksen yllä, joka olisi merkinnyt varmaa kuolemaa.”1
Rakkaat veljeni ja sisareni, tänään on pääsiäissunnuntai. Vaikka meidän tulisi muistaa aina (kuten viikoittaisissa sakramenttirukouksissamme lupaamme), niin tämä on kuitenkin pyhin päivä vuodesta muistaa erityisellä tavalla niitä veljellisiä käsiä ja lujia käsivarsia, jotka ovat ojentuneet kuoleman syövereihin pelastamaan meidät, kun putoamme ja lankeamme, pelastamaan meidät murheistamme ja synneistämme. Tämän Johnin ja Jimmyn perheen kertoman tapauksen innoittamana ilmaisen kiitollisuuteni Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksesta ja ylösnousemuksesta ja kiitän niistä tapahtumista Jumalan laatimassa jumalallisessa suunnitelmassa, jotka ovat antaneet aiheen ja merkityksen sanoille ”Oi Jeesuksen laupeus, mi [meitä] varjoaa”2.
Kasvavassa määrin maallisessa yhteiskunnassamme on yhtä epätavallista kuin epämuodikastakin puhua Aadamista ja Eevasta tai Eedenin puutarhasta tai heidän ”onnekkaasta lankeamisestaan” kuolevaisuuteen. Joka tapauksessa yksinkertainen totuus on, että me emme voi täysin ymmärtää Kristuksen sovitusta ja ylösnousemusta emmekä voi tarpeeksi arvostaa Hänen syntymänsä tai Hänen kuolemansa ainutlaatuista tarkoitusta – toisin sanoen joulua tai pääsiäistä ei voi täysin viettää – ilman ymmärrystä siitä, että Aadam ja Eeva ovat todella olleet olemassa ja että he lankesivat todellisessa Eedenin puutarhassa ja saivat osakseen kaikki lankeemuksen mukanaan tuomat seuraukset.
En tiedä yksityiskohtia sitä edeltäneistä tapahtumista tällä planeetalla, mutta tiedän, että nämä kaksi luotiin Jumalan käsien alaisuudessa, että he asuivat jonkin aikaa keskenään paratiisillisessa ympäristössä, jossa ei ollut ihmisen kokemaa kuolemaa eikä tulevaa perhettä. Tiedän myös, että valinnoillaan he rikkoivat Jumalan käskyä, mikä johti siihen, että heidän täytyi lähteä puutarhaympäristöstä, mutta se myös antoi heille mahdollisuuden saada lapsia ennen kuin heillä olisi edessään fyysinen kuolema.3 Heidän rikkomuksellaan oli myös hengellisiä seurauksia, jotka lisäsivät heidän olosuhteidensa murheita ja monimutkaisuuksia, kun heidät erotettiin Jumalan edestä ikuisesti. Koska me sitten synnyimme tähän langenneeseen maailmaan ja koska mekin rikkoisimme Jumalan lakeja, meillekin määrättiin samat rangaistukset, jotka Aadam ja Eeva saivat.
Mikä ahdinko! Koko ihmissuku vapaassa pudotuksessa – jokainen mies, nainen ja lapsi fyysisesti putoamassa kohti pysyvää kuolemaa, hengellisesti syöksymässä kohti iankaikkista piinaa. Sekö olisi elämän tarkoitus? Sekö olisi ihmisenä olon loppunäytös? Olemmeko me kaikki vain roikkumassa kylmän kanjonin seinämällä jossakin välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa, jokainen meistä etsimässä jalansijaa, jokainen meistä yrittämässä löytää jotakin, mihin tarttua – tuntien vain hiekan liukuvan sormiemme alla, eikä olisi mitään, mikä pelastaisi meidät, ei mitään, mistä pitäisimme kiinni, saati mitään pitelemässä meistä kiinni? Onko meidän ainoa tarkoituksemme elämässä vain olemassaolon harjoitus – että yksinkertaisesti hyppäisimme niin korkealle kuin pystymme, sinnittelisimme meille määrätyt seitsemisenkymmentä vuotta ja sen jälkeen otteemme irtoaisi ja putoaisimme ja jatkaisimme putoamista ikuisesti?
Vastaus noihin kysymyksiin on yksiselitteisesti ja iankaikkisesti ei! Todistan muinaisten ja meidän aikamme profeettojen tavoin, että ”kaikki on tapahtunut hänen viisautensa mukaan, joka tietää kaiken”4. Niinpä siitä hetkestä alkaen, jolloin nuo ensimmäiset vanhemmat astuivat ulos Eedenin puutarhasta, Jumala ja meidän kaikkien Isä, joka oli ennakoinut Aadamin ja Eevan valinnan, lähetti taivaan enkelit julistamaan heille – ja aikojen saatossa meille – että koko tämä tapahtuma oli suunniteltu meidän iankaikkiseksi onneksemme. Se oli osa Hänen jumalallista suunnitelmaansa, joka tarjosi Vapahtajan, itse Jumalan Pojan – toisen ”Aadamin”, kuten apostoli Paavali Häntä kutsuisi5 – joka tulisi ajan keskipäivänä sovittamaan ensimmäisen Aadamin rikkomuksen. Tuo sovitus saavuttaisi täydellisen voiton fyysisestä kuolemasta ja takaisi ehdottoman ylösnousemuksen jokaiselle ihmiselle, joka on syntynyt tai tulisi koskaan syntymään tähän maailmaan. Armeliaasti se tarjoaisi myös anteeksiannon henkilökohtaisista synneistä kaikille Aadamista maailman loppuun asti, ehtonaan parannus ja kuuliaisuus jumalallisille käskyille.
Yhtenä Hänen asetetuista todistajistaan julistan tänä pääsiäisaamuna, että Jeesus Nasaretilainen oli ja on tuo maailman Vapahtaja, ”viimeinen Aadam”6, uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä, iankaikkisen elämän Alfa ja Oomega. Paavali julisti: ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”7 Ja profeetta ja patriarkka Lehi sanoi: ”Aadam lankesi, jotta ihmisiä voisi olla. – – Ja Messias tulee ajan täyttyessä lunastaakseen ihmislapset lankeemuksesta.”8 Kaikkein perusteellisimmin Mormonin kirjan profeetta Jaakob opetti kaksipäiväisessä saarnassaan Jeesuksen Kristuksen sovituksesta, että ”ylösnousemuksen on tultava – – lankeemuksen tähden”9.
Niinpä tänä päivänä juhlistamme lahjaksi saamaamme voittoa jokaisesta milloinkaan kokemastamme lankeemuksesta, jokaisesta milloinkaan tuntemastamme murheesta, jokaisesta milloinkaan kärsimästämme lannistumisesta, jokaisesta milloinkaan kohtaamastamme pelosta – puhumattakaan siitä, että nousemme ylös kuolleista ja saamme anteeksiannon synneistämme. Tuo voitto on saatavillamme niiden tapahtumien ansiosta, jotka nähtiin eräänä juuri tällaisena viikonloppuna Jerusalemissa lähes kaksituhatta vuotta sitten.
Se kaikki alkoi Getsemanen puutarhan hengellisenä piinana, jatkui ristiinnaulitsemiseen Golgatan ristillä ja päättyi lahjoitetussa haudassa kauniina sunnuntaiaamuna – synnitön, puhdas ja pyhä mies, itse Jumalan Poika, teki sen, mitä kukaan muu kuollut ihminen ei ollut koskaan tehnyt eikä koskaan voisi tehdä. Hän nousi kuolleista omasta voimastaan, eikä Hänen ruumistaan ja Henkeään koskaan enää erotettaisi toisistaan. Omasta vapaasta tahdostaan Hän riisui käärinliinansa, joihin Hänet oli kiedottu, kääri kasvoilleen asetetun hikiliinan ja asetti sen huolellisesti erilleen10, kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan.
Tuo ensimmäisen pääsiäisen sovituksen ja ylösnousemuksen jakso muodostaa kaikkein tärkeimmän hetken, kaikkein jaloimman lahjan, kaikkein tuskallisimman piinan ja kaikkein merkittävimmän ilmaisun puhtaasta rakkaudesta, mitä tämän maailman historiassa on koskaan osoitettu. Jeesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen Poika, kärsi, kuoli ja nousi kuolleista, jotta Hän voisi, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tarttua meihin, kun lankeamme, pitää meistä kiinni väkevyydellään ja kuuliaisuudestamme Hänen käskyilleen nostaa meidät iankaikkiseen elämään.
Tänä pääsiäisenä kiitän Jeesusta ja Isää, joka Hänet meille antoi, että Hän seisoo yhä voittajana kuoleman edessä, vaikkakin haavoitetuin jaloin. Tänä pääsiäisenä kiitän Jeesusta ja Isää, joka Hänet meille antoi, että Hän antaa yhä loputtoman armonsa, vaikkakin lävistetyin kämmenin ja arpisin rantein. Tänä pääsiäisenä kiitän Jeesusta ja Isää, joka Hänet meille antoi, että voimme laulaa hien tahriman puutarhan, nauloilla isketyn ristin ja loistavan tyhjän haudan edessä:
Ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.