Täyttäkäämme kotimme valolla ja totuudella
Cheryl A. Esplin
toinen neuvonantaja Alkeisyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa
Kestääksemme maailman paineita meidän ja meidän perheemme on täytyttävä valolla ja evankeliumin totuudella.
Sydämeni täyttyi Hengellä, kun kuuntelin noiden perheiden opettavan pyhää totuutta: ”Perhe on Jumalan.”1 Innoittava musiikki on vain yksi monista tavoista, joilla voimme tuntea Hengen kuiskaavan meille ja täyttävän meidät valolla ja totuudella.
Ajatus valolla ja totuudella täyttymisestä tuli erityisen tärkeäksi minulle erään monien vuosien takaisen kokemuksen ansiosta. Osallistuin kokoukseen, jossa Nuorten Naisten pääneuvottelukunnan jäsenet opettivat, miten luodaan hengellisesti vahva perhe ja koti. Havainnollistaakseen sitä yksi Nuorten Naisten johtaja piteli kädessään kahta limonaditölkkiä. Toisessa kädessä hänellä oli tyhjä tölkki ja toisessa kädessä avaamaton tölkki, joka oli täynnä limonadia. Ensin hän puristi tyhjää tölkkiä. Se alkoi taipua ja sitten rusentui paineen alla. Seuraavaksi hän puristi toisessa kädessään avaamatonta tölkkiä. Se kesti. Se ei taipunut eikä rusentunut niin kuin tyhjä tölkki – koska se oli täynnä.
Vertasimme tätä havaintoesitystä omaan elämäämme, kotiimme ja perheeseemme. Kun olemme täyttyneet Hengellä ja evankeliumin totuudella, meillä on voima kestää maailman ulkopuolisia voimia, jotka ympäröivät meitä ja kohdistuvat meihin. Mutta jos emme ole täyttyneet hengellisesti, meillä ei ole sisäistä voimaa vastustaa ulkopuolisia paineita, ja me voimme rusentua, kun voimat kohdistuvat meihin.
Saatana tietää, että kestääksemme maailman paineita meidän ja meidän perheemme on täytyttävä valolla ja evankeliumin totuudella. Niinpä hän tekee kaiken voitavansa heikentääkseen, vääristääkseen ja hävittääkseen evankeliumin totuuden ja pitääkseen meidät erossa tuosta totuudesta.
Monet meistä on kastettu ja me olemme saaneet Pyhän Hengen lahjan, jonka tehtävänä on ilmoittaa ja opettaa totuus kaikesta.2 Etuoikeudesta tuohon lahjaan seuraa vastuu etsiä totuutta, elää tuntemamme totuuden mukaan sekä kertoa totuudesta muille ja puolustaa sitä.
Yksi paikka, jossa me pyrimme parhaiten täyttymään valolla ja totuudella, on kotimme. Kuulemamme laulun kertosäkeen sanat kertovat perheen tehtävästä: ”Perhe mua muistuttaa, Isä meitä rakastaa.”3 Perhe on Herran työpaja maan päällä auttamassa meitä oppimaan evankeliumia ja elämään sen mukaan. Tullessamme perheeseemme me saamme pyhän velvollisuuden auttaa toinen toisemme hengellisessä vahvistamisessa.
Luja iankaikkinen perhe ja Hengen täyttämä koti eivät ole itsestäänselvyys. Ne vaativat paljon ponnistelua, ne vaativat aikaa, ja ne edellyttävät, että jokainen perheenjäsen tekee osansa. Jokainen koti on erilainen, mutta jokainen koti, jossa edes yksi sen jäsenistä etsii totuutta, voi vaikuttaa.
Meitä neuvotaan jatkuvasti lisäämään hengellistä tietämystämme rukoilemalla sekä tutkimalla ja pohtimalla pyhiä kirjoituksia ja elävien profeettojen sanoja. Yleiskonferenssipuheessaan, joka käsitteli todistuksen saamista valosta ja totuudesta, presidentti Dieter F. Uchtdorf sanoi:
”Ikuinen ja kaikkivaltias Jumala – – puhuu niille, jotka lähestyvät Häntä vilpittömin sydämin ja vakain aikein.
Hän puhuu heille unissa, näyissä, ajatuksissa ja tunteissa.”
Presidentti Uchtdorf jatkoi: ”Jumala välittää teistä. Hän kuuntelee, ja Hän vastaa henkilökohtaisiin kysymyksiinne. Vastaukset rukouksiinne tulevat Hänen omalla tavallaan ja Hänen omana aikanaan, ja siksi teidän tulee oppia kuuntelemaan Hänen ääntään.”4
Eräs lyhyt kertomus sukuhistoriastamme havainnollistaa tätä neuvoa.
Muutamia kuukausia sitten luin isoisäni tädin Elisabeth Staheli Walkerin todistuksen. Elizabeth muutti lapsena perheensä kanssa Sveitsistä Amerikkaan.
Mentyään naimisiin Elizabeth ja hänen miehensä ja lapsensa asuivat Utahissa lähellä Nevadan rajaa, jossa he hoitivat postiasemaa. Heidän kotinsa oli matkustajien pysähdyspaikka. Heidän piti olla kaiken päivää ja yötä valmiita valmistamaan ja tarjoamaan aterioita matkustajille. Se oli raskasta, uuvuttavaa työtä, eikä heillä ollut juuri levähdysaikaa. Mutta se, mikä Elizabethia eniten huoletti, oli niiden ihmisten puheet, joiden kanssa he olivat tekemisissä.
Elizabeth sanoi, että siihen saakka hän oli aina pitänyt itsestään selvänä, että Mormonin kirja on totta, että profeetta Joseph Smith oli saanut Jumalalta valtuuden tehdä sen, mitä hän teki, ja että profeetan sanoma oli elämän ja pelastuksen suunnitelma. Mutta se elämä, jota hän näki, oli kaikkea muuta kuin omiaan vahvistamaan tuota uskonkäsitystä.
Jotkut heidän luokseen pysähtyneistä matkustajista olivat lukeneita, sivistyneitä, älykkäitä miehiä, ja hänen pöytänsä ääressä puhuttiin aina, että Joseph Smith oli ”ovela huijari”, joka oli kirjoittanut itse Mormonin kirjan ja sitten levittänyt sitä rikastuakseen. He toimivat aivan kuin olisi ollut naurettavaa ajatella mitään muuta ja väittivät, ”että mormonismi oli puppua”.
Kaikki tämä puhe sai Elizabethin tuntemaan, että hän oli erillään ja yksin. Ei ollut ketään, jolle puhua, ei edes aikaa rukoilla – vaikka hän rukoilikin työtä tehdessään. Hän oli liian peloissaan sanoakseen mitään niille, jotka pilkkasivat hänen uskontoaan. Hän sanoi, että hänen oli pakko olettaa heidän puhuvan totta, ja hänestä tuntui, ettei hän olisi pystynyt puolustamaan uskoaan, vaikka olisi yrittänytkin.
Myöhemmin Elizabeth ja hänen perheensä muuttivat muualle. Elizabeth sanoi, että hänellä oli enemmän aikaa ajatella, eikä hän ollut koko ajan niin hämmentynyt. Hän meni usein alas kellariin ja rukoili taivaallista Isää siitä, mikä häntä huolestutti – kertomuksista, joita nuo näennäisen älykkäät miehet olivat kertoneet siitä, että evankeliumi on puppua, ja Joseph Smithistä ja Mormonin kirjasta.
Eräänä yönä Elizabeth näki unen. Hän kertoi: ”Oli kuin olisin seissyt kapean vankkuritien varressa. Tie seuraili matalan, kumpuilevan kukkulan juurta, ja puolivälissä kukkulaa näin miehen, joka katseli alas ja puhui tai näytti puhuvan polvillaan olevalle nuorelle miehelle, joka kumartui maassa olevan aukon ylle. Nuorukaisen kädet olivat ojentuneet, ja näytti siltä kuin hän olisi ollut ottamassa jotakin aukosta. Näin kivikannen, joka näytti siltä, että se oli otettu aukon päältä, jonka ylle poika oli kumartunut. Tiellä oli monia ihmisiä, mutta kukaan heistä ei tuntunut olevan lainkaan kiinnostunut kahdesta kukkulan rinteellä olevasta miehestä. Unen myötä tapahtui jotakin, mikä vaikutti minuun niin oudosti, että heräsin heti. – – En voinut kertoa unestani kenellekään, mutta tunsin olevani varma, että se tarkoitti sitä, kun enkeli Moroni opetti Joseph-poikaa silloin kun Joseph sai levyt.”
Keväällä 1893 Elizabeth lähti Salt Lake Cityyn temppelin vihkiäisiin. Hän kuvaili kokemustaan: ”Siellä näin saman kuvan, [jonka] olin nähnyt unessani. Se taisi olla värillinen lasi-ikkuna. Olen varma, että jos näkisin varsinaisen Kumorankukkulan, se ei näyttäisi yhtään todellisemmalta. Olen varma, että minulle näytettiin unessa kuva siitä, kun enkeli Moroni antoi Joseph Smithille [kulta]levyt.”
Monia vuosia tämän unen näkemisen jälkeen ja muutamia kuukausia ennen kuolemaansa lähes 88-vuotiaana Elisabeth sai voimakkaan vaikutelman. Hän sanoi: ”Mieleeni tuli ajatus yhtä kirkkaana – – kuin jos joku olisi sanonut sen minulle – –: ’Älä hautaa todistustasi maahan.’”5
Sukupolvia myöhemmin Elizabethin jälkeläiset saavat edelleen voimaa hänen todistuksestaan. Elizabethin tavoin me elämme maailmassa, jossa monet epäilijät ja arvostelijat pilkkaavat ja vastustavat totuuksia, jotka ovat meille kalliita. Saatamme kuulla hämmentäviä kertomuksia ja ristiriitaisia viestejä. Meidänkin on Elizabethin tavoin tehtävä parhaamme pitääksemme kiinni siitä valosta ja totuudesta, joka meillä tällä hetkellä on, etenkin vaikeissa olosuhteissa. Vastaukset rukouksiimme eivät ehkä tule dramaattisesti, mutta meidän täytyy etsiä hiljaisia hetkiä tavoitella enemmän valoa ja totuutta. Ja kun me saamme sitä, velvollisuutemme on elää sen mukaan, kertoa siitä ja puolustaa sitä.
Jätän teille todistukseni, että tiedän, että kun täytämme sydämemme ja kotimme Vapahtajan valolla ja totuudella, me saamme sisäistä voimaa kestää kaikissa tilanteissa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.