Paluu uskoon
Rosemary M. Wixom
Alkeisyhdistyksen ylijohtaja
Jokainen meistä voi vahvistaa uskoaan Jeesukseen Kristukseen omalla matkallaan ja löytää iloa.
Tänä pääsiäisaamuna, presidentti Monson, me olemme hyvin kiitollisia saadessamme kuulla elävän profeettamme äänen. Me arvostamme sanojasi, kuten neuvojasi ”Löytäkää iloa matkasta”1 ja ”Tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne”2.
Tänä vuonna Alkeisyhdistyksen lapset kertovat siitä ilosta ja valosta, jota heidän uskonsa Jeesukseen Kristukseen tuo, kun he laulavat laulua ”Tiedän, että Vapahtajani rakastaa minua”. He laulavat tätä totuutta: ”Seurata ain Häntä mä tahdon sydämestäni.”3 Alkeisyhdistyksen lasten tavoin jokainen meistä voi vahvistaa uskoaan Jeesukseen Kristukseen omalla matkallaan ja löytää iloa.
Äskettäisessä Apuyhdistyksen sunnuntaikokouksessa kuuntelin, kuinka eräs nuori äiti kertoi kääntymykseen johtaneesta matkastaan. Hän oli kasvanut kirkon piirissä, ja hänen vanhempansa olivat opettaneet hänelle evankeliumia. Hän oli osallistunut Alkeisyhdistykseen, Nuoriin Naisiin ja seminaariin. Hänestä oli ihanaa oppia ja löytää totuuksia. Hänen jatkuvaa etsintäänsä oli saada tietää miksi. Vanhin Russell M. Nelson on sanonut: ”Herra voi opettaa vain tiedonhaluista mieltä.”4 Ja tämä nuori nainen otti vastaan opetusta.
Lukion jälkeen hän opiskeli yliopistossa, hänet sinetöitiin temppelissä lähetystyössä palvelleeseen mieheen, ja heitä siunattiin ihanilla lapsilla.
Edelleen tiedonhaluisena tämä äiti esitti kysymyksiä. Mutta kysymykset vaikeutuivat, ja samoin kävi vastausten. Eikä aina ollut vastauksiakaan – tai ei vastauksia, jotka olisivat tuoneet rauhaa. Ennen pitkää hänen etsiessään vastauksia hänelle heräsi yhä useampia kysymyksiä ja hän alkoi kyseenalaistaa aivan uskonsa perusasioita.
Tänä hämmentävänä aikana jotkut hänen lähipiirissään sanoivat: ”Tukeudu vain minun uskooni.” Mutta hän ajatteli: ”En voi. Et ymmärrä. Sinä et kamppaile näiden asioiden kanssa.” Hän selitti: ”Olin halukas olemaan kohtelias niille, joilla ei ollut epäilyksiä, jos he olisivat kohteliaita minua kohtaan.” Ja monet olivat.
Hän sanoi: ”Vanhempani tunsivat sydämeni ja antoivat minulle tilaa. He päättivät rakastaa minua, kun yritin selvitellä asioita itselleni.” Samoin tämän nuoren äidin piispa tapasi hänet usein ja ilmaisi luottavansa häneen.
Seurakunnan jäsenetkään eivät epäröineet osoittaa rakkautta, ja hän tunsi kuuluvansa joukkoon. Hänen seurakuntansa ei ollut paikka, jossa esitetään täydellistä. Se oli paikka, jossa ravittiin.
”Se oli kiinnostavaa”, hän muistelee. ”Tuona aikana tunsin todellista yhteyttä isovanhempiini, jotka olivat kuolleet. He tukivat minua ja kehottivat minua jatkamaan yrittämistä. Tunsin heidän sanovan: ’Keskity siihen, minkä tiedät.’”
Huomattavasta tukijoukostaan huolimatta hänestä tuli vähemmän aktiivinen. Hän sanoi: ”En erkaantunut kirkosta huonon käytöksen, hengellisen välinpitämättömyyden tai sen vuoksi, että kaipasin tekosyytä olla noudattamatta käskyjä tai etsin helppoa ratkaisua. Minusta tuntui, että tarvitsin vastauksen kysymykseen ’Mitä minä todella uskon?’”
Noihin aikoihin hän luki kirjan, jossa oli kirjoituksia äiti Teresalta. Tällä oli ollut samankaltaisia tuntemuksia. Eräässä vuoden 1953 kirjeessä äiti Teresa kirjoitti: ”Rukoilkaa erityisesti minun puolestani, että en pilaisi Hänen työtään ja että Herramme näyttäytyisi – sillä sisälläni on niin kauhea pimeys aivan kuin kaikki olisi kuollutta. Tällaista on ollut enemmän tai vähemmän siitä lähtien, kun aloitin ’työn’. Pyytäkää Herraamme antamaan minulle rohkeutta.”
Arkkipiispa Périer vastasi: ”Jumala johdattaa sinua, rakas Äiti. Et ole niin suuressa pimeydessä kuin luulet. Polku, jota seurata, ei ehkä aina ole heti selkeä. Rukoile valoa. Älä tee päätöksiä liian hätäisesti. Kuuntele, mitä muilla on sanottavaa. Pohdi heidän syitään. Löydät aina jotakin avuksesi. – – Kun usko, rukous ja järki johdattavat sinua ja aikeesi on oikea, sinulla on riittävästi.”5
Ystäväni ajatteli, että jos äiti Teresa pystyi elämään uskontonsa mukaan ilman kaikkia vastauksia ja ilman selkeyden tunnetta kaikesta, niin ehkäpä hänkin pystyisi. Hän voisi ottaa yhden yksinkertaisen askeleen eteenpäin uskossa – ja sitten toisen. Hän voisi keskittyä niihin totuuksiin, jotka hän uskoi, ja antaa noiden totuuksien täyttää mielensä ja sydämensä.
Kokemaansa miettiessään hän sanoi: ”Todistuksestani oli tullut kuin tuhkakasa. Kaikki oli palanut loppuun. Jäljellä oli enää Jeesus Kristus.” Hän jatkoi: ”Mutta Kristus ei jätä sinua, kun sinulla on kysymyksiä. Kun yrittää pitää käskyt, ovi on apposen auki. Rukouksesta ja pyhien kirjoitusten tutkimisesta tuli uskomattoman tärkeää.”
Hänen ensimmäinen askeleensa uskonsa rakentamiseksi uudelleen oli aloittaa evankeliumin perustotuuksista. Hän osti Alkeisyhdistyksen laulukirjan ja alkoi lukea laulujen sanoja. Ne olivat hänelle aarteita. Hän rukoili uskoa nostamaan pois tuntemansa painostavuuden.
Hän oppi, että kun hänen eteensä tuli lausunto, joka sai hänet epäilemään, hän ”voisi pysähtyä, katsoa kokonaiskuvaa ja tehdä evankeliumista henkilökohtaisen”. Hän sanoi: ”Kysyin: ’Onko tämä oikea tie minulle ja perheelleni?’ Joskus kysyin itseltäni: ’Mitä haluan lapsilleni?’ Ymmärsin, että haluan heidän solmivan temppeliavioliiton. Sillä hetkellä usko palasi sydämeeni.”
Vanhin Jeffrey R. Holland on sanonut: ”Nöyryys, usko ja Pyhän Hengen vaikutus [ovat] aina mukana jokaisessa totuudenetsinnässä.”6
Vaikka tällä sisarella oli kysymyksiä siitä, kuinka Mormonin kirja sai alkunsa, hän ei voinut kieltää totuuksia, jotka hän tunsi Mormonin kirjasta. Hän oli keskittynyt tutkimaan Uutta testamenttia ymmärtääkseen paremmin Vapahtajaa. ”Mutta viimein”, hän sanoi, ”huomasin palaavani Mormonin kirjaan, koska rakastin sitä, mitä tunsin lukiessani Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovituksestaan.”
Hän sanoi lopuksi: ”Täytyy saada omia hengellisiä kokemuksia tuossa kirjassa olevista totuuksista”, ja hän sai niitä. Hän selitti: ”Luin Moosian kirjaa ja tunsin saavani koko ajan johdatusta: ’Uskokaa Jumalaan; uskokaa, että hän on ja että hän on luonut kaiken – –; uskokaa, että hänellä on kaikki viisaus ja kaikki valta sekä taivaassa että maan päällä; uskokaa, että ihminen ei käsitä kaikkea, minkä Herra voi käsittää.’7”
Noihin aikoihin hänet kutsuttiin palvelemaan Alkeisyhdistyksen säestäjänä. ”Se oli turvallista”, hän sanoi. ”Halusin, että lapseni ovat Alkeisyhdistyksessä, ja nyt voisin olla heidän kanssaan. Enkä ollut vielä valmis opettamaan.” Kun hän palveli, hän sai jatkuvasti tuntea lähellään olevien kutsuvan häntä: ”Tule, me haluamme sinut joukkoomme, olitpa missä vaiheessa hyvänsä, ja me kohtaamme siinä. Anna meille, mikä antisi sitten onkin.”
Soittaessaan Alkeisyhdistyksen lauluja hän ajatteli usein itsekseen: ”Tässä on totuuksia, joita rakastan. Voin yhä lausua todistukseni. Sanon vain ne asiat, jotka tiedän ja joihin luotan. Se ei ehkä ole tiedon täydellistä antia, mutta se on minun antini. Se, mihin keskityn, vahvistuu sisälläni. On ihanaa päästä takaisin evankeliumin ytimeen ja tuntea selkeyttä.”
Kun sinä sunnuntaiaamuna kuuntelin tämän nuoren sisaren kertovan matkastaan, mieleeni muistui, että meidän kaikkien on rakennettava perustuksemme ”meidän Lunastajamme kalliolle”8. Mieleeni muistui myös vanhin Jeffrey R. Hollandin neuvo: ”Pitäkää lujasti kiinni siitä, mitä te jo tiedätte, ja pysykää vahvoina, kunnes saatte lisää tietoa.”9
Tämän sisaren oppiaiheen aikana opin ymmärtämään palavammin, että vastauksia vilpittömiin kysymyksiimme löytyy, kun etsimme vakaasti ja kun elämme käskyjen mukaan. Muistin, että uskomme voi ulottua nykyisen järkemme rajoituksia edemmäs.
Ja voi kuinka haluankaan olla sellaisten kaltainen, jotka olivat tämän nuoren äidin lähellä rakastaen ja tukien häntä. Kuten presidentti Dieter F. Uchtdorf on sanonut: ”Me olemme kaikki vaeltajia, jotka etsivät Jumalan valoa matkatessaan opetuslapseuden polkua. Me emme tuomitse toisia sen mukaan, kuinka paljon valoa heillä kenties on tai ei ole; me ennemminkin vaalimme ja edistämme kaikkea valoa, kunnes se kasvaa kirkkaaksi, loistavaksi ja todeksi.”10
Kun Alkeisyhdistyksen lapset laulavat laulua ”Lapsen rukous”, he kysyvät: ”Oletko siellä, Isä taivahan? Kuuletko rukoukset joka lapsen?”11
Mekin saatamme miettiä: ”Onko taivaallinen Isä todella siellä?”, ja voimme riemuita – kuten ystäväni – kun vastaukset tulevat hiljaisina, yksinkertaisina vakuutuksina. Todistan, että nuo yksinkertaiset vakuutukset tulevat silloin kun Hänen tahdostaan tulee meidän tahtomme. Todistan, että totuus on maan päällä tänä aikana ja Hänen evankeliuminsa on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.