Kirkon lähettiläät
Vanhin Jeffrey R. Holland
kahdentoista apostolin koorumista
Me pyydämme teitä kotiopettajia olemaan Jumalan lähettiläitä Hänen lapsilleen, rakastamaan hoiviinne osoitettuja ihmisiä, välittämään heistä ja rukoilemaan heidän puolestaan.
Jokin aika sitten eräs naimaton sisar, jota kutsun Mollyksi, huomasi töistä kotiin tullessaan, että hänen asuntonsa koko pohjakerroksen lattiaa peitti viiden senttimetrin syvyinen kerros vettä. Hän tajusi heti, että hänen naapurinsa, joiden kanssa hänellä oli yhteinen viemäriverkko, olivat varmaankin pesseet hillittömän määrän pyykkiä sekä kylpeneet, koska hän oli saanut osakseen harmaaveden.
Mollyn soitettua erään ystävänsä apuun tuo kaksikko alkoi poistaa vettä ja luututa. Juuri silloin soi ovikello. Hänen ystävänsä huudahti: ”Siellä ovat kotiopettajasi!”
Molly nauroi. ”Nyt kyllä on kuukauden viimeinen päivä”, hän vastasi, ”mutta voin vakuuttaa sinulle, että siellä eivät ole minun kotiopettajani.”
Paljasjaloin, housut märkinä, tukka huiviin kiedottuna ja käsissään hyvin muodikas pari kumikäsineitä Molly suuntasi ovelle. Mutta hänen epätavallinen olemuksensa ei ollut mitään verrattuna siihen näkyyn, joka oli hänen silmiensä edessä. Siellä olivat hänen kotiopettajansa!
”Minut olisi voinut tuupata kumoon viemäripumpulla!”, hän kertoi minulle myöhemmin. ”Se oli kotiopetusihme – sellainen, josta johtavat veljet kertovat yleiskonferenssipuheissa!” Hän jatkoi: ”Mutta juuri kun yritin päättää, annanko heille suukon vai ojennanko mopin, he sanoivat: ’Voi Molly, olemme pahoillamme. Näemme, että olet kiireinen. Emme halua häiritä. Tulemme joskus toiste.’ Ja he olivat poissa.”
”Kuka siellä oli?” hänen ystävänsä huusi pohjakerroksesta.
”Halusin vastata: ’Eivät ainakaan ne kolme nefiläistä’”, Molly myönsi, ”mutta hillitsin itseni ja sanoin hyvin rauhallisesti: ’Siellä olivat kotiopettajani, mutta heistä tuntui, ettei tämä ollut sopiva hetki kertoa sanomaa.’”1
Veljet, tarkastelkaamme lyhyesti pappeusvelvollisuutta, jonka on kuvattu olevan ”kirkon ensimmäinen avun lähde” sen yksittäisille jäsenille ja perheille.2 Kokonaisia metsiä on uhrattu, jotta paperia riittäisi kotiopetuksen organisoimiseen ja sitten sen uudelleenorganisoimiseen. Tuhat kannustuspuhetta on pidetty yrityksissä rohkaista siihen. Mikään freudilainen teoria ei varmaan millään saisi meitä ryömimään niin monissa syyllisyyden pohjamudissa kuin tämä aihe. Silti me yhä kamppailemme saavuttaaksemme pappeuden tekemällä kotiopetuksella edes lähestulkoon hyväksyttävän suoritustason Herran käskyssä ”valvoa aina seurakuntaa”3.
Osa kohtaamaamme haastetta on kirkon jäsenistön muuttuva väestörakenne. Me tiedämme, että kun jäsenistöämme on nyt yli 30 000 seurakunnassa, jotka sijaitsevat noin 188 kansakunnassa ja territoriossa, on paljon haasteellisempaa käydä veljien ja sisarten kodeissa kuin se oli kirkon alkuaikoina, jolloin naapuri opetti naapuria ”kortteliopetukseksi” kutsutussa ohjelmassa.
Lisäksi monissa kirkon yksiköissä on rajallinen määrä pappeudenhaltijoita, jotka voivat olla kotiopettajia, ja näin ne, jotka voivat palvella, ovat huolehtimassa jopa 18:sta tai 20 perheestä – tai useammastakin. Ongelmana voivat olla myös pitkät välimatkat, oman kulkuneuvon tai joukkoliikenteen korkeat kustannukset ja heikko saatavuus sekä paikallisen työpäivän ja työviikon pituus. Kun näihin lisää kulttuurisia tabuja, jotka estävät toisen kodissa käymisen ilman kutsua, ja turvallisuuskysymykset, joita on monilla maailman asuinalueilla – niin alamme nähdä ongelman mutkikkuuden.
Veljet, maailman kaikkein parhaimmissa olosuhteissa ja siellä, missä kotiopetusta voidaan tehdä, kuukausittainen käynti joka kodissa on yhä ihanne, johon kirkko pyrkii. Mutta ymmärtäen, että monissa paikoin maailmaa sellaisen ihanteen saavuttaminen on mahdotonta ja että me saamme nuo veljet tuntemaan itsensä epäonnistuneiksi, kun pyydämme heitä tekemään sellaista, mitä realistisesti ei voi tehdä, ensimmäinen presidenttikunta kirjoitti joulukuussa 2001 kirkon pappeusjohtajille antaen tämän innoitetun, erittäin hyödyllisen neuvon: ”Kirkossa on alueita”, he kirjoittivat, ”missä – – kotiopetus jokaisessa kodissa joka kuukausi ei kenties ole mahdollista aktiivisten pappeusveljien riittämättömän lukumäärän ja erilaisten muiden paikallisten haasteiden vuoksi.” Olemme maininneet muutamia niistä. ”Kun olosuhteet ovat sellaiset”, he jatkavat, ”johtohenkilöiden tulee tehdä parhaansa käyttääkseen olemassa olevia voimavaroja, jotta he voivat valvoa ja vahvistaa jokaista jäsentä.”4
Veljet, jos minä kohtaisin omassa seurakunnassani tällaisia vaikeita olosuhteita, Aaronin pappeuden toverini ja minä käyttäisimme ensimmäisen presidenttikunnan neuvoa (joka on nyt käsikirjaan merkitty menettelytapa) tällä tavoin: Ensiksi, vaikka siihen kuluisi miten monta kuukautta tahansa, me pyrkisimme siihen, että pyhien kirjoitusten toimeksianto ”käydä jokaisen jäsenen kodissa”5 toteutuisi sellaisella luomallamme aikataululla, joka veisi meidät noihin koteihin silloin kun se on mahdollista ja järkevää. Siihen aikatauluun me asettaisimme etusijalle käytettävissämme olevan ajan ja yhteydenottojen määrän mukaisesti ne, jotka tarvitsevat meitä eniten – tutkijat, joita lähetyssaarnaajat opettavat, äskettäin kastetut käännynnäiset, sairaat, yksinäiset, vähemmän aktiiviset, yksinhuoltajaperheet, joissa on yhä lapsia kotona, ja niin edelleen.
Hoitaessamme aikataulumme mukaisesti käyntejä kaikkien ihmisten koteihin, mihin saattaa kulua kuukausia, me ottaisimme yhteyttä luettelossamme oleviin jäseniin ja perheisiin muilla tavoin niiden keinojen avulla, joita Herra on suonut. Tietenkin me kaitsisimme perheitämme kirkossa, ja kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan, puhuisimme keskenämme heidän sielujensa parhaasta6. Lisäksi soittaisimme, lähettäisimme sähköpostia ja tekstiviestejä ja jopa naputtelisimme tervehdyksen käyttäen jotakin monista käytössämme olevista sosiaalisen median muodoista. Auttaaksemme erityistarpeisiin vastaamisessa me saattaisimme lähettää jonkin lainauksen pyhistä kirjoituksista tai rivin yleiskonferenssipuheesta tai Mormonisanoman, joita löytää lds.org-sivuston runsaasta aineistosta. Ensimmäisen presidenttikunnan sanoin me tekisimme parhaamme olosuhteissa, joissa olemme, käytössämme olevin keinoin.
Veljet, vetoomus, jonka esitän tänä iltana, on, että kohottaisitte näkemystänne kotiopetuksesta. Nähkää itsenne uudemmilla, paremmilla tavoilla Herran lähettiläinä Hänen lapsilleen. Se tarkoittaa sitä, että jätätte taaksenne perinteen hätäisestä, Mooseksen lain kaltaisesta kuukauden lopun aikataulusta, jossa kiiruhdatte kertomaan kirkon lehteen kirjoitetun sanoman, jonka perhe on jo lukenut. Sen sijaan toivoisimme, että loisitte aidon, evankeliumipainotteisen jäsenistä huolehtimisen aikakauden, että valvoisitte ja hoivaisitte toisianne myötätuntoisin tavoin vastaten hengellisiin ja ajallisiin tarpeisiin millä tahansa sellaisella keinolla, joka auttaa.
Mitä nyt tulee siihen, mikä ”lasketaan” kotiopetukseksi, niin jokainen hyvä asia, jonka teette, ”lasketaan”, joten raportoikaa ne kaikki! Todellakin raportti, jolla on eniten merkitystä, kertoo siitä, kuinka olette siunanneet taloudenhoitotehtäväänne kuuluvia ja huolehtineet heistä, eikä sillä ole itse asiassa mitään tekemistä yksityiskohtaisen aikataulutuksen tai tietyn sijainnin kanssa. Merkitystä on sillä, että rakastatte piirinne ihmisiä ja että täytätte käskyn ”valvoa aina seurakuntaa”7.
Viime vuonna, 30. toukokuuta, ystäväni Troy Russell ajoi avopakettiautonsa hitaasti ulos autotallistaan lähtiessään lahjoittamaan tavaraa paikalliseen Deseret Industries -myymälään. Hän tunsi takarenkaansa kierähtävän töyssyn yli. Hän luuli jonkin tavaran pudonneen lavalta, joten hän nousi autosta ja huomasi samassa rakkaan 9-vuotiaan poikansa Austenin makaavan maassa kasvot vasten asfalttia. Tässä tapauksessa huudoista, pappeuden siunauksesta, ensiapuryhmästä, sairaalan henkilökunnasta ei ollut mitään hyötyä. Austen oli poissa.
Troy ei pystynyt nukkumaan eikä saamaan rauhaa. Hän oli lohduton. Hän sanoi, että se oli enemmän kuin hän saattoi kestää ja ettei hän kerta kaikkiaan pystyisi enää elämään. Mutta tuohon murheen kuiluun ilmaantui kolme lunastavaa voimaa.
Ensimmäinen oli taivaallisen Isämme rakkaus ja rauhoittava henki, läsnäolo, joka välittyi Pyhän Hengen avulla ja joka lohdutti Troyta, opetti häntä, rakasti häntä ja kuiskasi, että Jumala tietää kaiken hienon ja täydellisen Pojan menettämisestä. Toinen oli Troyn vaimo Deedra. Deedra piteli Troyta sylissään ja rakasti häntä ja muistutti hänelle, että hänkin oli menettänyt saman pojan eikä aikonut menettää vielä aviomiestäänkin. Kolmas tässä kertomuksessa on John Manning, poikkeuksellisen loistava kotiopettaja.
En rehellisesti sanottuna tiedä, millaisella aikataululla John ja hänen nuori toverinsa kävivät Russellien luona tai minkä sanoman he sinne mennessään antoivat tai kuinka he raportoivat kokemuksesta. Sen sijaan tiedän, että viime keväänä veli Manning kumartui nostamaan Troy Russellin ylös tuosta ajotien tragediasta aivan kuin olisi ollut itse nostamassa pientä Austenia. Juuri siten kuin kotiopettajan tai vartijan tai veljen evankeliumissa pitäisikin tehdä, John yksinkertaisesti otti vastuulleen pappeuden huolenpidon ja hoivan Troy Russellista. Hän aloitti sanomalla: ”Troy, Austen haluaa sinut takaisin jaloillesi – myös koripallokentälle – joten olen täällä joka aamu klo 5.15. Ole valmiina, koska en halua, että joudun tulemaan sisälle kiskomaan sinut ylös – ja tiedän, ettei Deedrakaan halua minun tekevän sitä.”
”Minä en halunnut lähteä”, Troy kertoi minulle myöhemmin, ”koska olin aina ottanut Austenin mukaani noina aamuina ja tiesin, että muistot olisivat liian tuskallisia. Mutta John oli ehdoton, joten minä lähdin. Siitä ensimmäisestä päivästä alkaen me puhuimme – tai pikemminkin minä puhuin ja John kuunteli. Puhuin koko ajomatkan kirkolle ja sitten koko ajomatkan kotiin. Joskus puhuin, kun olimme parkissa ajotiellä ja katselimme auringon nousua Las Vegasin ylle. Alkuun se oli vaikeaa, mutta ajan myötä ymmärsin, että olin löytänyt voimani hyvin hitaan 188-senttisen kirkon palloilijan muodossa, jonka hyppyheitto oli kerrassaan säälittävä, joka rakasti minua ja kuunteli minua, kunnes aurinko taas viimein nousi elämässäni.”8
Pyhän pappeuden veljeni, kun puhumme kotiopetuksesta tai valvovasta huolenpidosta tai henkilökohtaisesta pappeuden palvelutyöstä – kutsukaa sitä miksi haluatte – tämä on sitä, mistä me puhumme. Me pyydämme teitä kotiopettajia olemaan Jumalan lähettiläitä Hänen lapsilleen, rakastamaan hoiviinne osoitettuja ihmisiä, välittämään heistä ja rukoilemaan heidän puolestaan, kuten me rakastamme teitä ja välitämme teistä ja rukoilemme puolestanne. Rukoilen, että olisitte valppaita huolehtiessanne Jumalan laumasta olosuhteidenne mukaisella tavalla. Meidän kaikkien hyvän Paimenen, jonka todistaja olen, eli Herran Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen.