Tuon evankeliumin valoa kotiini
Jean B. Bingham
ensimmäinen neuvonantaja Alkeisyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa
Me voimme tuoda evankeliumin valoa kotiimme, kouluumme ja työpaikallemme, jos kiinnitämme muissa huomiota myönteisiin asioihin ja tuomme niitä esiin.
Vastauksena sisar Linda K. Burtonin huhtikuun yleiskonferenssissa esittämään kutsuun1 monet teistä ovat olleet mukana huomaavaisissa ja auliissa rakkauden teoissa, jotka ovat keskittyneet pakolaisten tarpeiden täyttämiseen omalla paikkakunnallanne. Nämä teot – yksinkertaisista yksilöllisistä palveluksista koko yhteisön käsittäviin ohjelmiin – ovat syntyneet rakkaudesta. Kun olette antaneet aikaanne, kykyjänne ja voimavarojanne, teidän – ja pakolaisten – sydän on keventynyt. Tämä toivon, uskon ja entistä suuremman rakkauden vahvistuminen antajan ja saajan välillä on väistämätöntä seurausta todellisesta rakkaudesta.
Profeetta Moroni kertoo meille, että rakkaus on välttämätön ominaisuus niissä, jotka tulevat asumaan taivaallisen Isän kanssa selestisessä valtakunnassa. Hän kirjoittaa: ”Ja ellei teillä ole rakkautta, te ette mitenkään voi pelastua Jumalan valtakuntaan.”2
Jeesus Kristus on tietenkin täydellinen esimerkki rakkaudesta. Kuolevaisuutta edeltävässä elämässä Hänen tarjoutumisensa meidän Vapahtajaksemme, Hänen vuorovaikutuksensa läpi Hänen elämänsä kuolevaisuudessa, Hänen ylimaallinen sovituksen lahjansa sekä Hänen jatkuvat pyrkimyksensä tuoda meidät takaisin taivaallisen Isämme luo ovat rakkauden ylimpiä ilmauksia. Hän toimii keskittyen yhteen asiaan: rakkauteen Isäänsä kohtaan, mikä ilmenee Hänen rakkaudessaan meitä jokaista kohtaan. Kun Jeesukselta kysyttiin, mikä käsky on suurin, Hän vastasi:
”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.
Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.
Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”3
Yksi merkittävimmistä tavoista, millä voimme vahvistaa ja osoittaa rakkautta lähimmäistämme kohtaan, on olemalla hyväntahtoisia ajatuksissamme ja sanoissamme. Joitakin vuosia sitten eräs rakas ystävä huomautti: ”Rakkauden merkittävin muoto saattaa olla arvostelemisesta pidättyminen.”4 Se on totta yhä nykyäänkin.
Hiljattain kun kolmivuotias Alyssa katseli elokuvaa sisarustensa kanssa, hän huomautti hämmentyneenä: ”Äiti, tuo kana on kummallinen!”
Äiti katsoi kuvaruutua ja vastasi hymyillen: ”Kulta, se on riikinkukko.”
Tämän tietämättömän kolmivuotiaan tavoin mekin toisinaan katsomme muita ymmärtämättä heitä täysin tai oikein. Me saatamme keskittyä eroavuuksiin ja huomata puutteet lähipiirissämme olevissa, kun taas taivaallinen Isämme näkee lapsensa, jotka on luotu Hänen iankaikkiseksi kuvakseen ja joilla on suurenmoiset ja loistavat mahdollisuudet.
Presidentti James E. Faustin muistetaan sanoneen: ”Mitä vanhemmaksi käyn, sitä vähemmän tunnen tarvetta tuomita.”5 Se muistuttaa minua apostoli Paavalin huomiosta:
”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.
Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.”6
Kun näemme omat epätäydellisyytemme selvemmin, me olemme vähemmän taipuvaisia katselemaan muita ”kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta”. Haluamme hyödyntää evankeliumin valoa nähdäksemme muut siten kuin Vapahtaja näkee – myötätunnon, toivon ja rakkauden valossa. Päivä on tuleva, jolloin saamme täydellisen ymmärryksen muiden sydämestä ja olemme kiitollisia siitä, että meille osoitetaan armoa – samoin kuin me ilmaisemme rakkaudentäyteisiä ajatuksia ja sanoja muille tämän elämän aikana.
Joitakin vuosia sitten menin kanoottiretkelle erään nuorten naisten ryhmän kanssa. Syvän siniset järvet, joita ympäröivät vihreät, sankkametsäiset kukkulat ja kalliojyrkänteet, olivat henkeäsalpaavan kauniita. Vesi kimalteli meloissamme, kun laskimme ne kirkkaaseen veteen, ja aurinko paistoi lämpimästi lipuessamme sulavasti järven yli.
Pian pilvet taivaalla kuitenkin synkkenivät ja alkoi puhaltaa navakka tuuli. Päästäksemme edes jonkin verran eteenpäin meidän täytyi painaa melamme syvälle veteen ja meloa yhtä mittaa, lakkaamatta. Muutaman näännyttävän tunnin uurastuksen jälkeen pääsimme viimein kääntymään isolla järvellä erään niemen taakse ja huomasimme hämmästykseksemme ja iloksemme, että tuuli puhalsi juuri siihen suuntaan, johon olimme menossa.
Hyödynsimme pikaisesti tätä lahjaa. Otimme esiin pienen suojapeitteen, sidoimme kaksi sen kulmista melan kädensijoihin ja toiset kulmat mieheni jalkoihin, jotka hän ojensi levälleen kanootin ulkoreunojen yli. Tuuli puhalsi purjetekeleemme pulleaksi, ja me jatkoimme matkaa!
Kun nuoret naiset muissa kanooteissa näkivät, kuinka vaivattomasti me kuljimme järvellä eteenpäin, he kyhäsivät pikaisesti omat purjeensa. Tunsimme sydämessämme iloa ja huojennusta, kiitollisuutta siitä, että saimme hengähdystauon päivän haasteista.
Kuinka samanlainen kuin se ihana tuuli voikin olla ystävän vilpitön kehu, isän tai äidin iloinen tervehdys, siskon tai veljen hyväksyvä nyökkäys tai työtoverin tai luokkatoverin avulias hymy – kaikki antavat raikasta ”tuulta purjeisiimme”, kun kamppailemme elämän haasteissa! Presidentti Thomas S. Monson esitti sen näin: ”Emme voi ohjata tuulta, mutta voimme säätää purjeita. Jotta kokisimme mahdollisimman paljon onnea, rauhaa ja tyytyväisyyttä, valitkaamme myönteinen asenne.”7
Sanoilla on yllättävä voima – sekä rakentaa että hajottaa. Voimme kaikki luultavasti muistaa kielteisiä sanoja, jotka ovat painaneet mielemme matalaksi, ja muita sanoja, jotka on lausuttu rakkaudella ja jotka ovat kohottaneet mielialaamme. Kun päätämme sanoa muista – ja muille – vain sellaista, mikä on myönteistä, se kohottaa ja vahvistaa ympärillämme olevia ja auttaa muita seuraamaan Vapahtajan tietä.
Kun olin nuori alkeisyhdistysikäinen tyttö, kirjailin uutterasti ristipistoilla yksinkertaista lausumaa, jossa sanottiin: ”Tuon evankeliumin valoa kotiini.” Eräänä arki-iltapäivänä kun me tytöt pistelimme neulojamme edestakaisin läpi kankaan, opettajamme kertoi meille tytöstä, joka asui laakson vieressä olevan kukkulan rinteellä. Aina myöhään iltapäivisin hän huomasi laakson toisella puolella kukkulan rinteellä erään talon, jossa oli loistavat kultaiset ikkunat. Tytön oma koti oli pieni ja jokseenkin huonokuntoinen, ja hän unelmoi asuvansa siinä kauniissa talossa, jossa oli kultaiset ikkunat.
Eräänä päivänä tyttö sai luvan ajaa pyörällään laakson läpi. Hän ajoi innokkaasti, kunnes hän pääsi sen talon luo, jossa kultaiset ikkunat olivat ja jota hän oli ihaillut niin kauan. Mutta kun hän nousi pyöränsä satulasta, hän näki, että talo oli hylätty ja ränsistynyt, pihalla kasvoi valtoimenaan rikkaruohoja ja ikkunat olivat koruttomat ja likaiset. Surullisena tyttö käänsi katseensa kohti kotia. Yllätyksekseen hän näki laakson toisella puolella kukkulan rinteellä talon, jossa oli loistavat kultaiset ikkunat, ja pian hän tajusi, että se oli hänen oma kotinsa!8
Toisinaan tämän nuoren tytön tavoin me vertaamme, mitä muilla ehkä on tai mitä he ehkä ovat, ja tunnemme olevamme heitä vähäisempiä. Me keskitymme Pinterestin tai Instagramin versioihin elämästä tai uppoudumme koulumme tai työpaikkamme kilpailulliseen ilmapiiriin. Kuitenkin kun varaamme hetken siihen, että laskemme jokaisen siunauksemme9, me näemme asiat oikeammasta näkökulmasta ja tunnistamme Jumalan hyvyyden kaikkia lapsiaan kohtaan.
Olimmepa me 8- tai 108-vuotiaita, me voimme tuoda evankeliumin valoa omaan elinpiiriimme, olipa se pilvenpiirtäjä Manhattanilla, paalumaja Malesiassa tai jurtta Mongoliassa. Me voimme päättää etsiä hyvää muista ja meitä ympäröivistä olosuhteista. Nuoret ja eivät-niin-nuoret naiset kaikkialla voivat osoittaa rakkautta, kun he päättävät käyttää sanoja, jotka rakentavat muiden luottamusta ja uskoa.
Vanhin Jeffrey R. Holland on kertonut eräästä nuoresta miehestä, joka oli kouluvuosinaan ikätoveriensa kiusaamisen kohde. Joitakin vuosia myöhemmin tämä nuori mies muutti paikkakunnalta, meni armeijaan, sai koulutuksen ja hänestä tuli aktiivinen kirkossa. Hänen elämänsä tämä vaihe oli täynnä ihmeellisiä menestyksen kokemuksia.
Useiden vuosien jälkeen hän palasi kotikaupunkiinsa. Ihmiset kuitenkin kieltäytyivät tunnustamasta hänen kasvuaan ja kehitystään. Heille hän oli yhä vain sama vanha ”se-ja-se”, ja sillä tavoin he häntä kohtelivat. Lopulta tämä hyvä mies kalpeni varjoksi aiemmasta menestyneestä itsestään eikä pystynyt käyttämään suurenmoisella tavalla hankkimiaan kykyjä siunatakseen niitä, jotka pilkkasivat häntä ja torjuivat hänet jälleen kerran.10 Millainen menetys sekä hänelle itselleen että asuinyhteisölle!
Apostoli Pietari on opettanut: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ’rakkaus peittää paljotkin synnit’.”11 Pysyminen kestävinä rakkaudessa, mikä tarkoittaa rakastamista ’koko sydämestä’, ilmenee siinä, että unohdamme toisen virheet ja erehdykset emmekä haudo kaunaa tai muistuta itseämme ja muita aiemmista epätäydellisyyksistä.
Velvollisuutenamme ja etuoikeutenamme on hyväksyä jokaisen edistyminen, kun pyrimme tulemaan enemmän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kaltaisiksi. Kuinka sykähdyttävää onkaan nähdä valo jonkun sellaisen silmissä, joka on oppinut ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen sovitusta ja tekee todellisia muutoksia elämässään! Lähetyssaarnaajat, jotka ovat kokeneet tätä iloa nähdessään käännynnäisen astuvan kasteen vesiin ja sitten astuvan sisään temppelin ovista, pääsevät omakohtaisesti näkemään, millainen siunaus on suoda toisille mahdollisuus muuttua – ja kannustaa siihen. Jäsenet, jotka toivottavat tervetulleiksi käännynnäiset, joita olisi voinut pitää epätodennäköisinä tulokkaina valtakuntaan, saavat suurta tyydytystä auttaessaan heitä tuntemaan Herran rakkautta. Jeesuksen Kristuksen evankeliumin suuri kauneus on iankaikkisen edistymisen todellisuus – sen lisäksi että meille suodaan mahdollisuus muuttua paremmiksi, meitä myös kannustetaan ja jopa käsketään jatkamaan pyrkimystä kohti edistymistä ja lopulta täydellisyyttä.
Presidentti Thomas S. Monson on neuvonut: ”Te kaikki kannatte rakkauden viittaa sadoilla pienillä tavoilla. – – Sen sijaan että olisimme tuomitsevia ja arvostelevia toisiamme kohtaan, olkoon meillä Kristuksen puhdasta rakkautta kanssakulkijoitamme kohtaan tällä matkalla elämän halki. Huomatkaamme, että jokainen tekee parhaansa selviytyäkseen eteensä tulevista haasteista, ja pyrkikäämme tekemään meidän parhaamme auttaaksemme.”12
Myönteisin sanoin ilmaistuna rakkaus on kärsivällinen, ystävällinen ja tyytyväinen. Rakkaus asettaa muut etusijalle, on nöyrä, hillitsee itsensä, etsii hyvää muista ja iloitsee, kun joku onnistuu.13
Me sisaret (ja veljet) – sitoudummeko me tekemään työtä kaikki yhdessä, ja eikö ”kätemme, mielemme [olekin] lempeiks luotu ain auttamaan nimessä [Vapahtajan]”?14 Voimmeko me osoittaa rakkautta ja toiveikkuutta sekä etsiä ja hyväksyä muissa sen, mikä on kaunista, ja samalla antaa muiden edistyä ja kannustaa heitä siihen? Voimmeko me riemuita muiden saavutuksista ja samalla jatkaa ponnistelujamme kohti omaa edistymistämme?
Kyllä, me voimme tuoda evankeliumin valoa kotiimme, kouluumme ja työpaikallemme, jos kiinnitämme muissa huomiota myönteisiin asioihin ja tuomme niitä esiin sekä annamme vähemmän täydellisten asioiden vaipua unohduksiin. Miten suuri kiitollisuus täyttääkään sydämeni, kun ajattelen parannusta, jonka meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus on tehnyt mahdolliseksi meille kaikille, jotka olemme väistämättä tehneet syntiä tässä epätäydellisessä ja toisinaan vaikeassa maailmassa!
Lausun todistukseni siitä, että kun seuraamme Hänen täydellistä esimerkkiään, me voimme saada rakkauden lahjan, joka tuo meille suurta iloa tässä elämässä ja luvatun iankaikkisen elämän siunauksen taivaallisen Isämme luona. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.