Mikään ei tuota suurempaa iloa kuin että tietää heidän tietävän

Vanhin K. Brett Nattress

seitsemänkymmenen koorumista

En tiedä, voisiko mikään tässä maailmassa tuottaa enemmän onnea ja iloa kuin tietää lastemme tuntevan Vapahtajan.

Veljet ja sisaret, olen hiljattain pohdiskellut tätä kysymystä: ”Jos kaiken, mitä lapsenne tietävät evankeliumista, he saisivat teiltä – olisitte heidän ainoa lähteensä – niin kuinka paljon he tietäisivät?” Tämä kysymys koskee kaikkia niitä, jotka rakastavat ja opastavat lapsia sekä vaikuttavat heihin.

Onko mitään suurempaa lahjaa, jonka voimme antaa lapsillemme, kuin syvälle heidän sydämeensä painunut muistikuva siitä, että me tiedämme Lunastajamme elävän? Tietävätkö he, että me tiedämme? Ja mikä tärkeämpää, ovatko he tulleet tietämään omakohtaisesti, että Hän elää?

Kun olin pieni, olin äidilleni lapsista hankalin kasvattaa. Minulla oli ylen määrin energiaa. Äiti on kertonut minulle, että hänen suurin pelkonsa oli se, etten eläisi aikuiseksi asti. Olin kerta kaikkiaan liian vilkas.

Muistan, kuinka pienenä poikana istuin eräässä tietyssä sakramenttikokouksessa perheemme kanssa. Äitini oli juuri saanut uudet pyhät kirjoitukset. Tässä uudessa laitoksessa oli kaikki pyhät kirjat sidottuina yhteen, ja kirjan keskikohdassa oli viivallista paperia muistiinpanoja varten.

Kokouksen aikana kysyin äidiltä, voisinko pidellä hänen pyhiä kirjoituksiaan. Äiti, joka toivoi kannustavansa minua olemaan kunnioittavampi, ojensi kirjansa minulle. Kun tutkin hänen pyhiä kirjoituksiaan huolellisesti, huomasin, että hän oli kirjoittanut muistiinpano-osioon henkilökohtaisen tavoitteen. Hänen tavoitteensa taustaksi minun on kerrottava teille, että olen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin ja etunimeni on Brett. Äiti oli kirjoittanut punaisella kynällä vain yhden tavoitteen: ”Kärsivällisyyttä Brettin kanssa!”

Lisätodisteena, jotta voisitte paremmin ymmärtää sitä haastetta, joka vanhemmillani oli perheemme kasvattamisessa, saanen kertoa teille perheemme pyhien kirjoitusten lukutuokioista. Joka aamu aamupalan aikana äiti luki meille Mormonin kirjaa. Tänä aikana isoveljeni Dave ja minä istuimme aina hiljaa mutta epäkunnioittavina. Ollakseni täysin rehellinen, me emme kuunnelleet. Luimme muropakettien tekstejä.

Viimein eräänä aamuna päätin puhua asian selväksi äidin kanssa. Huudahdin: ”Äiti, miksi teet tätä meille? Miksi luet Mormonin kirjaa joka aamu?” Sitten sanoin jotakin, mikä minua nolottaa myöntää. Itse asiassa en jaksa uskoa, että oikeasti sanoin niin. Sanoin hänelle: ”Äiti, minä en kuuntele!”

Hänen lempeä vastauksensa oli ratkaiseva hetki elämässäni. Hän sanoi: ”Poikani, olin eräässä kokouksessa, jossa presidentti Marion G. Romney opetti, mitä siunauksia saamme pyhien kirjoitusten lukemisesta. Tässä kokouksessa minulle luvattiin, että jos lukisin Mormonin kirjaa lapsilleni joka päivä, en menettäisi heitä.” Sitten hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi ehdottoman määrätietoisesti: ”Enkä minä aio menettää sinua!”

Hänen sanansa lävistivät sydämeni. Epätäydellisyyksistäni huolimatta minä olin pelastamisen arvoinen! Hän opetti minulle sen iankaikkisen totuuden, että olen rakastavan taivaallisen Isän poika. Opin, että olosuhteista riippumatta olin pelastamisen arvoinen. Se oli täydellinen hetki epätäydelliselle pienelle pojalle.

Olen iankaikkisesti kiitollinen enkelimäiselle äidilleni ja kaikille enkeleille, jotka rakastavat lapsia täydellisesti näiden epätäydellisyyksistä huolimatta. Uskon lujasti, että kaikki sisaret – nimitän heitä ”enkeleiksi” – ovat äitejä Siionissa, olivatpa he naimisissa tai eivät ja saivatpa he lapsia tämän maanpäällisen kokemuksen aikana tai eivät.

Vuosia sitten ensimmäinen presidenttikunta julisti: ”Äitiys on lähellä jumaluutta. Se on korkein ja pyhin palvelutehtävä, mitä ihmisille suodaan. Se asettaa sen, joka kunnioittaa sen pyhää kutsumusta ja palvelusta, enkeleistä seuraavaksi.”¹

Olen kiitollinen kaikkialla kirkossa olevista enkeleistä, jotka rohkeasti ja rakastaen julistavat iankaikkista totuutta taivaallisen Isän lapsille.

Olen kiitollinen Mormonin kirjan lahjasta. Minä tiedän, että se on totta. Se sisältää Jeesuksen Kristuksen evankeliumin täyteyden. En tiedä ketään, joka lukee Mormonin kirjaa uutterasti joka päivä puhtain aikein ja uskoo Kristukseen ja joka olisi menettänyt todistuksensa ja luopunut pois. Moronin profeetallinen lupaus pitää sisällään keinon tietää totuus kaikesta – myös saada kyvyn erottaa vastustajan petokset ja välttää niitä. (Ks. Moroni 10:4–5.)

Olen myös kiitollinen rakastavasta taivaallisesta Isästä ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. Vapahtaja antoi täydellisen esimerkin siitä, kuinka elää epätäydellisessä ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19). Hänen rakkautensa meitä kohtaan on mittaamaton. Hän on meidän uskollisin ystävämme. Hän kärsi teidän puolestanne ja myös minun puolestani ”niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin” (Luuk. 22:44). Hän antoi anteeksi sellaista, mikä tuntuu anteeksiantamattomalta. Hän rakasti niitä, joita on vaikea rakastaa. Hän teki sen, mihin yksikään kuolevainen ei pystyisi: Hän suoritti sovituksen voittaakseen koko ihmiskunnan rikkomukset, kivut ja sairaudet.

Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta me voimme elää luottaen lupaukseen, että olivatpa kamppailumme mitä tahansa, meillä voi aina olla toivo Hänessä, ”joka on voimallinen pelastamaan” (2. Nefi 31:19). Hänen sovituksensa ansiosta me voimme saada ilon, rauhan, onnen ja iankaikkisen elämän.

Presidentti Boyd K. Packer on sanonut: ”Lukuun ottamatta niitä sangen harvoja, jotka joutuvat kadotukseen, ei ole tapaa, ei riippuvuutta, ei kapinaa, ei rikkomusta, ei luopumusta, ei rikosta, jota ei koskisi lupaus täydellisestä anteeksiannosta. Se on Kristuksen sovituksen lupaus.”²

Yksi ihmiskunnan historian uskomattomimmista tapahtumista on se, kun Vapahtaja kävi Amerikan muinaisten asukkaiden luona ja palveli heitä. Kuvitelkaa mielessänne, miltä olisi mahtanut tuntua olla siellä. Kun olen pohdiskellut Hänen rakastavaa ja lempeää huolenpitoaan sitä pyhien joukkoa kohtaan, joka oli koolla temppelin luona, olen ajatellut yksittäisiä lapsia, joita rakastan enemmän kuin itse elämää. Olen yrittänyt kuvitella mielessäni, miltä minusta mahtaisi tuntua katsoa pienokaisiamme, nähdä itse, kuinka Vapahtaja kutsuu jokaista lasta tulemaan luokseen, nähdä omin silmin Vapahtajan ojennetut kädet, seisoa vieressä jokaisen lapsen yksitellen tunnustellessa hellästi jälkiä Hänen käsissään ja jaloissaan sekä sitten nähdä jokaisen heistä nousevan todistamaan siitä, että Hän elää! (Ks. 3. Nefi 11:14–17; ks. myös 17:21; 18:25.) Nähdä lastemme kääntyvän sanomaan: ”Äiti, isä, se on Hän!”

En tiedä, voisiko mikään tässä maailmassa tuottaa enemmän onnea ja iloa kuin tietää lastemme tuntevan Vapahtajan, tietää heidän tietävän, ”mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa”. Siitä syystä me kirkon jäsenet ”saarnaamme Kristuksesta” ja me todistamme Kristuksesta (2. Nefi 25:26).

Siitä syystä me rukoilemme lastemme kanssa joka päivä.
Siitä syystä me luemme heidän kanssaan pyhiä kirjoituksia joka päivä.
Siitä syystä me opetamme heitä palvelemaan muita, jotta he voivat päästä osallisiksi itsensä löytämisen siunauksista, kun he kadottavat itsensä muita palvellessaan (ks. Mark. 8:35; Moosia 2:17).

Kun omistaudumme noudattamaan näitä opetuslapseuden yksinkertaisia malleja, me annamme lapsillemme mahdollisuuksia saada Vapahtajan rakkautta sekä jumalallista ohjausta ja suojelusta heidän kohdatessaan vastustajan ankaria tuulia.

Evankeliumissa todellakin on kyse yksilöstä. Siinä on kyse yhdestä kadonneesta lampaasta (ks. Luuk. 15:3–7), siinä on kyse yhdestä samarialaisesta naisesta kaivolla (ks. Joh. 4:5–30), siinä on kyse yhdestä tuhlaajapojasta (ks. Luuk. 15:11–32).

Ja siinä on kyse yhdestä pienestä pojasta, joka saattaa väittää, ettei hän kuuntele.

Siinä on kyse siitä, että jokaisesta meistä – niin epätäydellisiä kuin me saatamme ollakin – tulee yhtä Vapahtajan kanssa, kuten Hän on yhtä Isänsä kanssa (ks. Joh. 17:21).

Todistan, että meillä on rakastava taivaallinen Isä, joka tuntee meidät nimeltä! Todistan, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan elävä Poika. Hän on Ainosyntyinen ja meidän puolustajamme Isän luona. Lisäksi todistan, että pelastus tulee Hänen nimessään ja nimensä kautta – eikä millään muulla tavalla.

Rukoukseni on, että omistamme sydämemme ja kätemme auttamaan kaikkia taivaallisen Isän lapsia tuntemaan Hänet ja tuntemaan Hänen rakkautensa. Kun niin teemme, Hän lupaa meille iankaikkisen ilon sekä onnen tässä maailmassa ja tulevassa maailmassa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.