Neljäs kerros, viimeinen ovi
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Jumala ”palkitsee ne, jotka vilpittömästi etsivät häntä”, joten meidän täytyy jatkaa koputtamista. Sisaret, älkää antako periksi. Etsikää Jumalaa koko sydämestänne.
Rakkaat sisareni, rakkaat ystäväni, kuinka siunattuja me olemmekaan saadessamme kokoontua jälleen tähän maailmanlaajuiseen konferenssiin rakkaan profeettamme, presidentti Thomas S. Monsonin, ohjauksessa ja johdolla. Presidentti, me rakastamme sinua ja me tuemme sinua! Me tiedämme, että sinä rakastat kirkon sisaria.
Osallistun hyvin mielelläni tähän suurenmoiseen yleiskonferenssikokoukseen, joka on omistettu kirkon sisarille.
Sisaret, kun näen teidät, en voi olla ajattelematta niitä naisia, joilla on ollut hyvin suuri vaikutus elämääni: isoäitini ja äitini, jotka ensimmäisinä ottivat vastaan kutsun tulla ja nähdä, mistä kirkossa on kyse.1 Sitten on rakas vaimoni Harriet, johon rakastuin, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Sitten on Harrietin äiti, joka liittyi kirkkoon pian sen jälkeen kun hänen miehensä oli kuollut syöpään. Sitten ovat siskoni, tyttäreni, pojantyttäreni ja tyttäreni pojantytär – kaikilla näillä henkilöillä on ollut jalostava vaikutus minuun. He todellakin tuovat auringonpaisteen elämääni. He innoittavat minua tulemaan paremmaksi mieheksi ja ymmärtäväisemmäksi kirkon johtajaksi. Kuinka erilaista elämäni olisikaan ilman heitä!
Kenties se, mikä tekee minut eniten nöyräksi, on tieto siitä, että sama vaikutus ilmenee miljoonia kertoja kaikkialla kirkossa teidän kaltaistenne uskovien naisten kykyjen, lahjojen, älykkyyden ja todistuksen kautta.
Jotkut teistä eivät ehkä tunne olevansa tällaisen suuren ylistyksen arvoisia. Saatatte ajatella, että olette liian vähäpätöisiä, jotta teillä olisi merkityksellinen vaikutus muihin. Kenties ette edes pidä itseänne ”uskovana naisena”, koska toisinaan kamppailette epäilysten tai pelon kanssa.
Tänään haluan puhua kaikille niille, joista on joskus tuntunut tältä – ja se tarkoittaa luultavasti ajoittain meitä kaikkia. Haluan puhua uskosta – mitä se on, mitä se voi ja ei voi tehdä ja mitä meidän täytyy tehdä aktivoidaksemme uskon voiman elämässämme.
Mitä usko on
Usko on luja vakaumus jostakin, mitä me pidämme totena – niin luja vakaumus, että se saa meidät tekemään asioita, joita me ehkä muutoin emme tekisi. ”Usko on luottamusta siihen, mitä toivomme, ja varmuutta siitä, mitä emme näe.”2
Vaikka uskovista ihmisistä tämä tuntuu järkevältä, niin epäuskoisille se on usein hämmentävää. He pudistavat päätään ja kysyvät: ”Kuinka kukaan voi olla varma siitä, mitä hän ei voi nähdä?” Heille tämä on todiste uskonnon järjenvastaisuudesta.
Heiltä jää ymmärtämättä, että nähdä voi muillakin tavoin kuin silmillämme, tuntea voi muillakin tavoin kuin käsillämme, kuulla voi muillakin tavoin kuin korvillamme.
Tämä muistuttaa hieman erään pienen tytön kokemusta hänen ollessaan kävelemässä isoäitinsä kanssa. Lintujen laulu oli pienestä tytöstä ihastuttavaa, ja hän huomautti jokaisesta äänestä isoäidilleen.
”Kuuletko tuon?” pieni tyttö kysyi yhä uudelleen. Mutta hänen isoäitinsä kuulo oli heikentynyt eikä isoäiti erottanut lintujen ääniä.
Viimein isoäiti kumartui ja sanoi: ”Olen pahoillani, kultaseni. Mummi ei kuule kovinkaan hyvin.”
Harmistuneena pieni tyttö otti isoäidin kasvot käsiensä väliin, katsoi tätä tiiviisti silmiin ja sanoi: ”Mummi, kuuntele tarkemmin!”
Tässä kertomuksessa on opetusta sekä epäuskoiselle että uskovalle. Se, että emme pysty kuulemaan jotakin, ei tarkoita sitä, ettei mitään olisi kuultavissa. Kaksi ihmistä voi kuunnella saman sanoman tai lukea saman pyhien kirjoitusten kohdan, ja toinen voi tuntea Hengen todistuksen, kun taas toinen ei tunne.
Toisaalta kun pyrimme auttamaan rakkaitamme kokemaan Hengen äänen ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumin valtavan, iankaikkisen ja syvällisen kauneuden, niin se, että kehotamme heitä ”kuuntelemaan tarkemmin”, ei ehkä ole hyödyllisin tapa.
Kenties parempi neuvo – kaikille niille, jotka haluavat lisätä uskoa – on kuunnella eri tavalla. Apostoli Paavali kannustaa meitä etsimään ääntä, joka puhuu meidän hengellemme, ei vain korvillemme. Hän opetti: ”Ilman Henkeä ihminen ei ota vastaan asioita, jotka tulevat Jumalan Hengeltä, vaan pitää niitä hulluutena eikä voi niitä ymmärtää, koska ne havaitaan vain Hengen avulla.”3 Tai kenties meidän tulee pohtia Saint-Exupéryn Pikku prinssin sanoja, kun hän sanoi: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”4
Uskon voima ja rajoitukset
Toisinaan ei ole helppoa omaksua uskoa hengellisiin asioihin eläessämme fyysisessä maailmassa. Mutta se on ponnistelujen arvoista, koska uskon voima elämässämme voi olla syvällinen. Pyhissä kirjoituksissa meille opetetaan, että uskon kautta maailmat muovattiin, vedet erotettiin, kuolleita herätettiin sekä jokia ja vuoria siirrettiin pois paikaltaan.5
Jotkut voivat silti kysyä: ”Jos usko on niin voimallista, miksi minä en voi saada vastausta vilpittömään rukoukseen? Meren ei tarvitsisi väistyä tai vuoren siirtyä. Minulle riittäisi, että sairauteni menisi pois tai vanhempani antaisivat anteeksi toisilleen tai iankaikkinen kumppanini ilmestyisi ovelleni kukkakimppu toisessa kädessä ja kihlasormus toisessa. Miksi uskoni ei pysty saamaan aikaan sitä?”
Usko on voimallista, ja usein se saakin aikaan ihmeitä. Mutta riippumatta siitä, kuinka paljon uskoa meillä on, niin kahta asiaa usko ei voi tehdä. Ensinnäkään se ei voi loukata toisen ihmisen tahdonvapautta.
Eräs nainen rukoili vuosia, että hänen harhateille joutunut tyttärensä palaisi Kristuksen laumaan, ja tunsi lannistuvansa siitä, että hänen rukouksiinsa ei mitä ilmeisimmin ollut vastattu. Tämä tuntui erityisen kipeältä silloin, kun hän kuuli kertomuksia muista harhaan kulkeneista lapsista, jotka olivat tehneet parannuksen vääristä valinnoistaan.
Ongelmana ei ollut rukousten puute tai uskon riittämättömyys. Hänen piti vain ymmärtää, että niin tuskallista kuin se voi taivaalliselle Isällemme ollakin, Hän ei pakota ketään valitsemaan vanhurskauden polkua. Jumala ei pakottanut omia lapsiaan seuraamaan Häntä kuolevaisuutta edeltävässä maailmassa. Kuinka paljon vähemmän Hän pakottaa meitä nyt, kun matkaamme läpi tämän elämän kuolevaisuudessa?
Jumala kutsuu, taivuttelee. Jumala ojentaa kätensä väsymättä osoittaen rakkautta sekä antaen innoitusta ja rohkaisua. Mutta Jumala ei koskaan pakota – se tekisi tyhjäksi Hänen suuren suunnitelmansa meidän iankaikkiseksi kasvuksemme.
Toinen asia, mitä usko ei voi tehdä, on pakottaa Jumalaa hyväksymään meidän tahtomme. Emme voi pakottaa Jumalaa myöntymään haluihimme – olimmepa mielestämme kuinka oikeassa tahansa tai rukoilimmepa me kuinka vilpittömästi hyvänsä. Pohtikaapa Paavalin kokemusta hänen anoessaan Herralta useita kertoja huojennusta henkilökohtaiseen koetukseensa – jota hän nimitti ”pistäväksi piikiksi ruumiissaan”. Mutta niin ei ollut Jumalan tahto. Viimein Paavali käsitti, että hänen koetuksensa oli siunaus, ja hän kiitti Jumalaa siitä, ettei Hän ollut vastannut Paavalin rukouksiin Paavalin toivomalla tavalla.6
Luottamus ja usko
Ei, uskon tarkoituksena ei ole muuttaa Jumalan tahtoa vaan antaa meille voimaa toimia Jumalan tahdon mukaisesti. Usko on luottamusta – luottamista siihen, että Jumala näkee, mitä me emme näe, ja että Hän tietää, mitä me emme tiedä.7 Luottaminen omaan näkemykseemme ja arviointikykyymme ei aina riitä.
Opin tämän liikennelentäjänä sellaisina päivinä, jolloin minun piti lentää läpi paksun sumun tai pilvien enkä pystynyt näkemään kuin vain muutaman metrin eteenpäin. Minun täytyi luottaa niihin laitteisiin, jotka kertoivat minulle, missä olin ja mitä oli edessäpäin. Minun täytyi kuunnella lennonjohdon ääntä. Minun täytyi seurata sellaisen henkilön opastusta, jolla oli tarkempaa tietoa kuin minulla. Henkilön, jota en nähnyt mutta johon olin oppinut luottamaan. Henkilön, joka näki sen, mitä minä en nähnyt. Minun täytyi luottaa ja toimia sen mukaisesti, jotta saapuisin turvallisesti määränpäähäni.
Usko tarkoittaa sitä, että me paitsi luotamme Jumalan viisauteen me myös luotamme Hänen rakkauteensa. Se merkitsee luottamista siihen, että Jumala rakastaa meitä täydellisesti, että kaikki, mitä Hän tekee – jokainen siunaus, jonka Hän antaa, ja jokainen siunaus, jonka Hän joksikin aikaa pidättää – on meidän iankaikkiseksi onneksemme.8
Kun meillä on tämän kaltainen usko, niin vaikka me emme ehkä ymmärräkään, miksi tiettyjä asioita tapahtuu tai miksi tietyt rukoukset jäävät vaille vastausta, niin me voimme tietää, että lopussa me ymmärrämme kaiken tarkoituksen. ”Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.”9
Kaikki tullaan asettamaan kohdalleen. Kaikki on oleva hyvin.
Voimme olla varmoja, että vastauksia tulee, ja voimme luottaa siihen, että me tulemme olemaan paitsi tyytyväisiä niihin vastauksiin myös häkeltyneitä siitä armosta, laupeudesta, anteliaisuudesta ja rakkaudesta, jota meidän taivaallisella Isällämme on meitä lapsiaan kohtaan.
Jatkakaa vain koputtamista
Siihen asti me kuljemme sen uskon turvin, jota meillä on10, pyrkien aina vahvistamaan uskoamme. Toisinaan tämä ei ole mikään helppo pyrkimys. Ne, jotka ovat kärsimättömiä, jotka eivät sitoudu tai ovat välinpitämättömiä, saattavat pitää uskoa vaikeasti tavoitettavana. Ne, jotka lannistuvat tai hämmentyvät helposti, saattavat tuskin kokea sitä. Usko tulee niille, jotka ovat nöyriä, uutteria, kestäviä.
Se tulee niille, jotka maksavat uskollisuuden hinnan.
Tätä totuutta havainnollistaa kahden nuoren lähetyssaarnaajan kokemus heidän palvellessaan Euroopassa – alueella, jossa oli hyvin vähän käännynnäiskasteita. Luulen, että heidän olisi ollut ymmärrettävää ajatella, ettei heidän tekemisillään olisi kovinkaan paljon vaikutusta.
Mutta näillä kahdella lähetyssaarnaajalla oli uskoa, ja he olivat sitoutuneita. Heidän asenteenaan oli, että mikäli kukaan ei kuuntelisi heidän sanomaansa, se ei johtuisi siitä, etteivät he olisi yrittäneet parastaan.
Eräänä päivänä he saivat tunteen, että heidän piti yrittää tavata erään hyvin hoidetun nelikerroksisen kerrostalon asukkaita. He aloittivat ensimmäisestä kerroksesta, koputtivat joka oveen ja esittivät pelastavan sanomansa Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen kirkkonsa palautuksesta.
Kukaan ensimmäisessä kerroksessa ei halunnut kuunnella heitä.
Kuinka helppoa olisikaan ollut sanoa: ”Me olemme yrittäneet. Lopetetaan tähän. Mennään kokeilemaan jotakin toista taloa.”
Mutta näillä kahdella lähetyssaarnaajalla oli uskoa ja he olivat halukkaita tekemään työtä, ja niinpä he koputtivat toisen kerroksen joka oveen.
Sielläkään kukaan ei halunnut kuunnella.
Kolmannessa kerroksessa tilanne oli sama. Ja niin oli neljännessäkin – paitsi kunnes he koputtivat neljännen kerroksen viimeiseen oveen.
Kun se ovi avattiin, nuori tyttö hymyili heille ja pyysi heitä odottamaan, kun hän puhuisi äitinsä kanssa.
Tytön äiti oli vasta 36-vuotias, oli hiljattain menettänyt aviomiehensä eikä ollut mitenkään kiinnostunut puhumaan mormonilähetyssaarnaajien kanssa. Niinpä hän käski tytärtään lähettämään lähetyssaarnaajat pois.
Mutta tytär aneli äidiltä. Nämä nuoret miehet ovat niin mukavia, tytär sanoi. Ja siihen menisi vain muutama minuutti.
Niinpä, vastahakoisesti, äiti suostui. Lähetyssaarnaajat esittivät sanomansa ja ojensivat äidille luettavaksi kirjan – Mormonin kirjan.
Kun he olivat lähteneet, äiti päätti, että hän lukisi ainakin muutamia sivuja.
Hän luki koko kirjan muutamassa päivässä.
Pian sen jälkeen tämä suurenmoinen yksinhuoltajaperhe astui kasteen vesiin.
Kun tämä pieni perhe tuli paikallisen seurakuntansa kokouksiin Frankfurtissa Saksassa, eräs nuori diakoni huomasi toisen tyttären kauneuden ja ajatteli mielessään: ”Nämä lähetyssaarnaajat tekevät suurenmoista työtä!”
Sen nuoren diakonin nimi oli Dieter Uchtdorf. Ja sillä ihastuttavalla nuorella naisella – sillä, joka oli anellut äitiään kuuntelemaan lähetyssaarnaajia – on kaunis nimi Harriet. Kun hän on mukana matkoillani, niin kaikki, jotka tapaavat hänet, rakastavat häntä. Hän on siunannut monien ihmisten elämää rakkaudellaan evankeliumia kohtaan ja säteilevällä persoonallisuudellaan. Hän on todellakin elämäni auringonpaiste.
Kuinka usein olenkaan kohottanut sydämeni kiitokseen niistä kahdesta lähetyssaarnaajasta, jotka eivät lopettaneet työtään ensimmäiseen kerrokseen! Kuinka usein sydämeni ilmaiseekaan kiitollisuutta heidän uskostaan ja työstään. Kuinka usein olenkaan kiittänyt siitä, että he jatkoivat – aina neljänteen kerrokseen, viimeiselle ovelle asti.
Teille avataan
Kun etsimme kestävää uskoa, kun pyrimme saamaan yhteyden Jumalaan ja Hänen tarkoituksiinsa, muistakaamme Herran lupaus: ”Kolkuttakaa, niin teille avataan.”11
Luovutammeko me, kun olemme koputtaneet yhteen oveen tai kahteen? Yhdessä kerroksessa tai kahdessa?
Vai jatkammeko me etsimistä, kunnes olemme päässeet neljänteen kerrokseen, viimeiselle ovelle?
Jumala ”palkitsee ne, jotka vilpittömästi etsivät häntä”12, mutta se palkinto ei yleensä ole ensimmäisen oven takana. Niinpä meidän tulee jatkaa koputtamista. Sisaret, älkää antako periksi. Etsikää Jumalaa koko sydämestänne. Osoittakaa uskoa. Vaeltakaa vanhurskaudessa.
Lupaan, että jos teette tämän – aina sinne neljänteen kerrokseen, viimeiselle ovelle asti – te saatte etsimiänne vastauksia. Te löydätte uskon. Ja eräänä päivänä teidät täyttää valo, joka ”kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka”13.
Rakkaat sisareni Kristuksessa, Jumala on todellinen.
Hän elää.
Hän rakastaa teitä.
Hän tuntee teidät.
Hän ymmärtää teitä.
Hän tuntee sydämenne äänettömät anomiset.
Hän ei ole jättänyt teitä.
Hän ei hylkää teitä.
Todistukseni ja apostolinen siunaukseni teille jokaiselle on se, että te tulette tuntemaan sydämessänne ja mielessänne omakohtaisesti tämän suurenmoisen totuuden. Eläkää uskossa, rakkaat ystävät, rakkaat sisaret, niin ”Herra, [meidän Jumalamme], tekee teidät tuhat kertaa lukuisammiksi ja siunaa teitä lupauksensa mukaisesti!”14
Jätän teille uskoni, vakaumukseni ja varman ja horjumattoman todistukseni siitä, että tämä on Jumalan työtä. Rakkaan Vapahtajamme pyhässä nimessä, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.