Andrei ja ruma sana
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
”Rukoillen löytyy taas oikea tie” (”Parannus”, Liahona, lokakuu 2004, s. Y16).
”Luuletko olevasi parempi kuin muut, koska et kiroile?” Nikolai kysyi välitunnilla.
”En luule”, Andrei sanoi.
”Miksi et sitten sano yhtä kirosanaa? Yhtä vain. Ei se sinua tapa. Kaikki muut kiroilevat.”
Andrei kohautti olkiaan. ”Minä en vain halua.”
Andrei tiesi, että kiroileminen oli väärin ja karkotti Pyhän Hengen. Andrei halusi pitää Pyhän Hengen mukanaan. Siksi hän ei kiroillut.
Andrei oli uudessa koulussa, ja tähän mennessä Nikolai oli ainut hänen kuudennella luokallaan, joka halusi olla hänen ystävänsä. Mutta Nikolai härnäsi häntä kiroilemisesta joka ainut päivä. Ja päivä päivältä Andreita väsytti aina vähän enemmän sanoa ei. Sitä paitsi Andrei pelkäsi, että Nikolai lakkaisi olemasta hänen ystävänsä, ja sitten hän olisi tosi yksinäinen.
”Sano vain yksi kirosana”, Nikolai sanoi koulun jälkeen. ”Sitten jätän sinut rauhaan.”
Viimein Andrei oli niin kyllästynyt siihen, että häntä härnättiin, että hän sanoi yhden kirosanan – sellaisen, joka ei ollut kovin paha.
Nikolai nyökkäsi. ”Hyvä, nyt olet yksi meistä.”
Sen jälkeen Nikolain muut ystävät alkoivat jutella Andreille. He söivät hänen kanssaan ruokalassa ja pelasivat jalkapalloa hänen kanssaan välitunnilla. Mutta Nikolain ystäväjoukossa oleminen oli kuin kävelisi juoksuhiekkaan. Mitä enemmän Andrei vietti aikaa heidän kanssaan, sitä enemmän hän puhui ja toimi niin kuin he. Ja he kaikki kiroilivat. Paljon. He nauroivat toisilleen ja haukkuivat toisiaan. He puhuivat rumia opettajistaan. He suuttuivat ja olivat ilkeitä usein. Vähitellen Andrei alkoi tuntea itsensä entistä useammin vihaiseksi ja löysi entistä enemmän syitä kiroilla.
Yhtenä iltana, kun äiti ja isä olivat poissa, Andrei ja hänen isosiskonsa Katya alkoivat riidellä siitä, mitä ohjelmaa katsoisivat. Ennen kuin Andrei edes ajatteli asiaa, hänen suustaan livahti kirosana.
Katya näytti järkyttyneeltä. ”Minä kerron äidille.”
Andrei juoksi omaan huoneeseensa ja läimäytti oven kiinni. Mikä kaikkia vaivasi? Miksi he saivat hänet koko ajan suuttumaan? Kun Andrein vanhemmat tulivat kotiin, Andrei raotti oveaan ja kuuli Katyan sanovan: ”Äiti, Andrei kiroili minulle.”
”Mitä?” äiti kuulosti yllättyneeltä. ”Andrei ei ikinä kiroilisi.”
Andrei sulki oven ja lysähti sängylleen. Hän ajatteli sitä, kuinka erilaiseksi hän oli tullut alettuaan kiroilla. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli tuntenut Pyhän Hengen.
Andrei polvistui vuoteensa ääreen ja rukoili. ”Rakas taivaallinen Isä, olen tosi pahoillani siitä, että olen ollut ilkeä ja vihainen. Anna anteeksi, että aloin kiroilla. Aion toimia paremmin.”
Kun Andrei rukoili, hänen sydämensä täytti lämmin tunne. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun hän oli alkanut kiroilla, hän tunsi itsensä todella onnelliseksi. Hän tiesi, että Jumala rakasti häntä, ja hän saattoi tuntea Pyhän Hengen. Hän tunsi saaneensa anteeksi ja tiesi, että voisi muuttua ja tulla paremmaksi.
Rukouksensa jälkeen hän kertoi äidille totuuden ja pyysi anteeksi Katyalta. Sen jälkeen Andreista tuntui paremmalta. Tuntui hyvältä tehdä parannus.
Seuraavana päivänä koulussa Andrei ei syönyt ruokalassa Nikolain porukan kanssa. Sen sijaan hän istui sellaisten poikien vieressä, joita hän ei tuntenut. Siihen menisi aikaa, mutta Andrei tiesi, että hän löytäisi ystäviä, jotka olivat hyviä ja iloisia eivätkä kiroilleet. Juuri sellaisia kuin hän.